Minä olen me?!

Olen viime aikoina joutunut pohtimaan paljon työssä jaksamista, mutta en suinkaan omaani, vaikka kevytyrittäjä olenkin eläkeläis-statuksen lisäksi. 

Huomautan jo tässä vaiheessa, että kirjoitan yleisellä tasolla omia kokemuksia lukuun ottamatta. 

Tämä "Minä olen me!" tuli mieleen, kun seuraa läheltä ja kauempaakin erilaisissa työelämätilanteissa olevia yksilöitä. Sitä, onko se työ kuitenkin kaikista korulauseista huolimatta sitä, että jokainen pakertaa vain oman osuutensa ja esimiehen taidoista tai lähinnä taidottomuudesta (tai pelosta "alaisia" kohtaan) epätasa-arvoisessa työyhteisössä?!

Ensimmäisenä tulee mieleen yhteiset sopimukset, joihin työntekijät sitoutuvat enkä tarkoita tässä nyt palkkaan tai muuhun juridiseen liittyviä, vaan ihan omia työpaikkakohtaisia vaikkapa tiimisopimuksia. Muistan itsekin niitä sopineeni. Kerran kirjasimme esimerkiksi sellaisen asian, että työkaveria pitää tervehtiä. Tämä kertoo todella paljon tasosta, jolla liikuttiin. Yhdessä näitä sovittavia kohtia keksittiin ja omalla allekirjoituksella jokainen todensi, että sitoutuu sopimukseen. Voi vaan arvata, että sopimusrikkomukset olivat kuta kuinkin liikennesääntörikkomusten luokkaa. Onko koskaan tullut ajettua  ylinopeutta, vaikka inssiajossa vakaasti kunnioitettiin jokaista liikennemerkkiä ja vähän varalta vielä ennakoitiin, ettei vaan tulisi tehtyä mitään määräysten vastaista. Kun esimies ei tiennyt tai ei ollut huomaavinaan, voitiin sooloilla sopparia kunnioittamatta, osa enemmän, osa vähemmän. Kontrollin puuttuessa, yksilöön luottaen, kävi toteen se vanhan sananlaskun sanonta tilaisuudesta jne. Tätähän on ihan tutkittu Suomessa tieteellisellä tasolla. 

Sopimukset ovat sopimuksia. Niitä voidaan allekirjoittaa jopa hyvässä hengessä ja kirkasotsaisesti uskoa, että ne toteutuvat. Mutta ihminen on moraalinen olento ja ihmisten moraalinen kehitys tai ajattelu on erilaista. Osa kehittyy moraalisella tasolla, osa ei koskaan pääse irti oman edun tavoittelusta ja kokee, että häntä ei koske yhteiskunnan säädökset samalla tavalla kuin muita. Jos näin ajattelee, ei esimerkiksi ymmärrä sitä, minkä takia on ajettava 40 km nopeusrajoitusalueella määräysten mukaisesti, vaikka kokisi olevansa miten hyvä kuski tahansa. 

Mietin, miten erilaisilla luonteilla varustetut ihmiset suhtautuvat  "Minä olen me!" -ajatteluun. Esimerkiksi sellainen tyyppi, joka kokee olevansa vähän parempi kuin muut. Kun hän tiimiläisenä keksii jonkin idean, miten hanakasti hän sanoo, että me (tiimissä) keksimme tämän? Melkeinpä väittäisin, että nämä tyypit kertovat auliisti keksineensä asian itse, etenkin ulkopuolisille. Harmillinen piirre näissä samoissa on se, että jos hän mokaa, niin silloin on helpompi vierittää syy "meille". Syyllinen on löydettävä vaikka kiven alta, koska eihän näille "paremmille" ihmisille tule virheitä, eihän?! Vähintään syy on aina pomossa, joka ei välttämättä edes tiedä, mistä on kysymys.

Entä sellaiset, joilla ei niitä omia ideoita tai aloitteellisuutta ole paljon, koska he eivät viitsisi opetella uutta kovinkaan tiuhaan ja tykkäävät siitä, että asiat ei muutu?! Voisiko nämä tyypit sanoa pokkana, että "me keksimme" tämä huippuidean, vaikka olisivat kuulleet siitä tiimikaveriltaan eivätkä edes innostuisi saatikka haluaisi lähteä kokeilemaan mokomaa? Riskinä on se, että heillä ei olisikaan sitten tietoa tarkemmista yksityiskohdista ja riski "mokaamiseen" kasvaisi.

Mitenkäs tyypit, jotka haluavat määrätä ja organisoida kaiken itse, koska se heiltä onnistuu käden käänteessä, ainakin omasta mielestään. Onko heillä niin hyvä itsetunto, että he pystyvät sanomaan "me saimme aikaan", vaikka itsellä ei asiaan olisi osaa eikä arpaa? Ehkäpä, etenkin silloin, jos he kuuluvat vähintään jonkinlaiseen esihenkilöasemaan. Silloin on luontevaa, että voi puhua tiimistä "me" -muodossa, koska omaa roolia ei yksilönä tarvitse korostaa.

Miten sitten ne ideanikkarit, joilla kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta osa hommista leviää käsiin innostuksen loputtua? Miten helposti he solahtavat tuohon yhteiseen "en minä vaan me" -muottiin? Monesti kun pelkkä idean heitto ilmoille ei riitä, vaan se vaatii monipuolista tarkastelua plussista ja miinuksista, organisointia, epäonnistumisten hyväksymistä, jäntevää työtä tavoitteen saavuttamiseksi ja erityisesti, kauaskantoista visiointia ja tulevaisuusajattelua.

Minä puhuin yleensä omista ideoista ulkopuolisille "me olemme", koska koin niin vahvasti olevani tiimisidonnainen. Ajatteliko joku silloin, että onko tuolla niin vääristynyt ego, että hän puhuu itsestään jo "me" -muodossa. 

Mutta onhan se niinkin, että sitoutuminen ja yhteinen me-henki näkyy yksilöstä ulospäin. Jos se on vaan paperilappuselle raapustettu asia vaikkapa muiden auttamisesta, se on helppo ohittaa. 

Näennäisesti voi olla huolissaan toisesta, mutta jos ei pysty tekemään mitään konkreettista, olisi se pysähdyksen paikka. Mitä minä voin tehdä eri tavalla, että me kaikki jaksamme? MITÄ minä voin tehdä eri tavalla? Mitä MINÄ voin tehdä eri tavalla? Mitä minä VOIN TEHDÄ eri tavalla? Mitä minä voin tehdä ERI TAVALLA? Että me kaikki jaksamme!

Siinäpä sitä onkin miettimistä.

Naapurin Kissa

Minulla on naapuri, joka omistaa kissan. Naapuri ei välitä pätkääkään siitä, että kissa käy kakkimassa ja pissimässä minun pihamaalleni.  Ja kaikkien muidenkin lähinaapureiden pihoille. Sen lisäksi tuo röyhkeä katti nukkuu vastapäisen naapurini kuistilla ja naapuri joutuu harjaamaan karvoja irti harva se päivä puutarhatuoleistaan.

Yksi naapureista on onnistunut heittämään sankollisen vettä kissan päälle. Toinen on lähettänyt kissa-naapurin postilaatikkoon kriittisen viestin irtijuoksentelevista kissoista ja vaatinut niiden kiinnipitämistä. Kolmas kiristelee hampaitaan ja kiroilee kissanomistajan välinpitämättömyyttä ja asennetta. 

Mutta vain aniharva, eli minä, on henkilökohtaisesti pyytänyt tätä terroristinaapuria pitämään kissansa kiinni. Korostan, aivan ystävällisesti ja rauhallisesti ja järjestyssääntöön vedoten. Lopputulos: naapuri loukkantui. Hän ei tervehtinyt pitkään aikaan ja alkoi soittamaan todella kovaa musiikkia aina kun olin omalla pihallani. Kissan suhteen hän ei sen sijaan tehnyt mitään. Katinrääpäle jatkoi tihutöitään. 

Mietin, että ovatko ns. Kissaihmiset jotenkin luonteeltaan poikkeavia. Ja kaikenlaisten väärinkäsitysten ja harmitusten välttämiseksi korostan, että tarkoitan nyt sellaisia, jotka taajamassa jättävät kissansa heitteille. Heitteillejättö tarkoittaa sitä, että kissa pistetään valvomatta irti ulos. Riskinä on, että se jää auton alle, tappaa pikkulintuja, tekee tuhoja naapureiden pihoissa ja kuten eräs, yrittää kylmällä säällä mennä nukkumaan lastenvaunuun, missä Nelonen olisi voinut vaikka tukehtua ison kissan alle jäätyään, täysin puolustuskyvyttömänä vauvana.

 Onko heillä jonkinlaista haastetta luetun ymmärtämisessä. Tai osaavatko he edes lukea?! Sehän olisi todella surullista, jos sellainen tärkeä taito olisi jäänyt oppimatta. Sekin on hankalaa, jos ei oikein ymmärä puhetta. Vikaa voi olla kuulossa. Kun naapuri pyytää ystävällisesti laittamaan kissan kiinni, huonokuuloinen naapuri voi kuulla, että missä on viini ja lähtee etsimään sitä  kotoaan. Kun pullo löytyy, hän huonomuistisena alkaa juoda viiniä ja unohtaa koko keskustelun. Tai voihan olla niinkin, että naapurin taloudellinen tilanne on ajautumassa katastrofiin yksittäispakattujen kissanruoka-annosten takia. Hänellä ole enää varaa ostaa kissalle juoksuhihnaa, sillä kaikki rahat menevät nirson katin ruoka-annoksiin. Esimerkkinä voinen mainita, että erään suositun kissanruokamerkin hinta on yli 40 euroa / kilo. Kaikilla ei luonnollisestikaan ole oikein varaa pitää kissaa ja ostella kallista ruokaa. Ja kun naapureille ei haluaisi paljastaa todellista tilannetta, on kissa laitettava itse pyydystämään ruokansa, eli pihapiirissä hyppiviä pikkulintuja.

Olen jo tehnyt 100 euroa maksaneen aidan kasvimaan ympärille. Nyt ostin laitteen, joka lähettää ikävänkuuloista, erityisesti kissoille tarkoitettua ääntä noin 15 metrin säteellä, jos esimerkiksi naapurin kissa sattuu hökötyksen lähettyville. Odotan innolla tuloksia. Lisäksi olen jo alkanut harrastamaan erästä lajia, joka vaatii vakaata kättä. Siitä tuonnempana.

Kostea siivousliina olikin märkä siivousliina

Ihan alkuun sanon vaan, että käyttäisin tuotteesta mieluummin sanaa siivousPYYHE kuin siivousliina, mutta olkoon. Ihan testimielessä nimittäin ostin "kostean pikasiivousliinan" ja päätin kokeilla, kuinka helppoa ja pikaista siivous sen avulla olisi. Normaalisti en moisia tuotteita käytä, mutta nyt tänä surullisena ja erikoisena keväänä päätin kokeilla.

Päivittäin pyyhittäviä pintoja on kodissa paljon epidemian aikana. Mitä useampi tyyppi asunnossa majailee, sen enempi on myös pyyhittävää. Kostealla pyyhkiminen tarkoittaa, että pinta kuivahtaa hetkessä itsestään. Sitä ei tarvitse kuivata. Tämä onkin tärkeä ymmärtää, sillä jos pinta jää märäksi, niin siihen tarttuu lika entistä tiukempaan kiinni eikä pinta siis puhdistu lainkaan.

Jopa meidän ammattilaisten on joskus vaikea ymmärtää kostean ja märän ero. Parhaiten sen tunnistaa lasipinnoilta tai heijastavilta pinnoilta. Puhumme jäämäkosteudesta, joka näkyy pyyhityllä pinnalla ihan oikeasti jälkinä.

Otin kertakäyttöisen kostean pikasiivousliinan paketista. Se tuntui todella ohuelta. Ja märältä. Kokeilin pyyhkiä ensin ovenkahvoja. Pyyhe oli niin ohut, että sen taittelusta ei tullut mitään. Sain juuri ja juuri pyyhittyä muutaman ovenkahvan ja vetimen ja sitten alkoi tuntua siltä, että pyyhe ei oikeasti voi irrottaa likaa.

Jäämäkosteus

Otin toisen kostean pikasiivousliinan ja pyyhin sillä puhelimen suojakuoret ja lasipinnan. Ja kyllä! Tästäpä se helposti näkee, että kostea pikasiivousliina ei ollut nimensä mukainen. Se oli MÄRKÄ pikasiivousliina. Kännykän lasipintaan jäi massiivista jäämäkosteutta! Tuo sama määrä kosteutta jäi ihan varmasti myös niille pinnoille, jotka kerkisin pyyhkiä ekalla pyyhkeellä. Tästä näkee selvästi, että märkä olisi aina kuivattava! Kun märältä pinnalta haihtuu kosteus, siihen jää kemikaalijäämät ja lika ja ne pinttyvät "puhdistetulle" pinnalle entistä tiukemmin.

Pyyhintäjälki, kun pyyhe on oikein kostutettu!

Tein vielä testin ihan oikein kostutetulla mikrokuitupyyhkeellä. Puhdistusainetta en käyttänyt vaan kostutin pyyhkeen pelkällä vedellä. Mikrokuituhan ei välttämättä tarvitse kemikaaleja lainkaan. No tuossapa tulos! Ero on niin iso ja selkeä ja suuri, että toivon, oi te kaksi tai ehkä kolme armasta lukijaani, otatte tästä nyt elämäntehtävän ja kerrotte tätä totuutta kaikille tuttavillenne. Tämä on tärkeä asia tiedostaa, kun pyrimme estämään mikrobien leviämistä ja haluamme puhdistaa pintoja.

Ja se siitä pikainen kostea siivousliina!!! Jouduin pyyhkimään kännykän pinnan uudestaan! Aikaa meni siis kaksinverroin, kuin jos olisin itse kostuttanut mikrokuitupyyhkeen ja pyyhkinyt pinnan sillä. MUTTA en olekaan normaali kuluttaja näissä siivousasioissa. Luulen, että suurin osa tavallisista ihmisistä uskoo ja luottaa, että nyt tuli puhdasta. Voi voi ja harmitus!

Pikaisuus tuon "kostean pikasivousliinan" kohdalla toteutui siinä, että edellä mainitut, mielestäni kalliit ja aivan väärään puhtaudentunteeseen tuudittavat siivousliinat, poistuvat sukkelaakin sukkelammin meikäläisen siivousvälineistä.

Joensuu - rytöläjien luvattu maa

Olet varmaan kuullut sananlaskun "Ei kettukaan likaa omaa pesäänsä."? Yritin sitä googlettaa, mutta en löytänyt. Oli kaikkea korpin silmän nokkimisesta mutta tuota ei. Ehkä sanonta oli käytössä vain alkuaikojen lieksalaisten keskuudessa, niiden jotka yrittivät epätoivoisesti pitää Lieksan mainetta Nurmesta parempana. No idea on se, että joensuulaisena en voisi morkata oman kaupungin mainetta. Mutta nyt on pakko antaa palautetta ja ihan asiasta.

Kävin taas kävelyllä tuon Joensuun helmen, Pielisjoen rantapoluilla. Eli joki oli jossain, lähellä mutta silti niin kaukana. Muutaman kerran se tulikin näkyviin, uimarannalla ja uudella mattolaiturin kupeeseen rakennetun omakotitaloalueen kohdilla.

Utran saaren virkistysalue on yksi Joensuun kivimpia paikkoja. Porukkaa lappaa sinne fillareilla, kävellen, autoilla ja linkillä. Etenkin viikonloppuisin laavuille on tungosta. On lapsiperheitä, nuoria, vaihto-opiskelijoita, ihan kaikenlaist porukkaa. Minusta olisi hienoa, jos saareen johtava rantaraitti olisi suht asiallisessa kunnossa. Mutta Lasitehtaantien ja saaren välinen rantaosuus on todella surkea, lukuunottamatta tuota uimarannan kohtaa.

Vaikka matka on lyhyt, se pilaa koko kauniin maiseman. Joelle ei näe kuin tirkistelemällä ja Utrantien puoleinen pöpelikkö on täynnä rytöpuuta ja etenkin syksyllä erittäin pelottava. Laitoin ehdotuksen kaupungin edustajalle pöpelikön raivaamiseksi ja tämän loppupätkänkin siistimiseksi. Sain vastauksen, että aleella halutaan suojella pesiviä pikkulintuja. Liitetiedostoon oli liitetty kuva Linnunlahdelta...

Olen tutustunut alueen lintuihin. Kuten varpuseen, harakkaan, varikseen ja naakkaan.  Kyllä, ne olivat oikein tyytyväisiä, että joelle ei näy. Lisäksi ne olivat tyytyväisiä siihen, että saaren parkkipaikasta oli tehty ihan liian pieni. Näin niiden pesimäolosuhteet eivät vahingoittuneet liiaksi. Niiden mielestä oli myös tosi järkevää, että pöpeliköstä kaadetut noin viisi koivu- ja mäntytukkia oli jätetty lahoamaan sen sijaan, että ne olisi pilkottu saaren laavujen polttopuutarpeiksi.

Lumipallopihdit

Kävin tänään kaupassa. Silmiin sattui!!! Myynnissä oli lapsille lumipallopihtejä?!

Siis ihan oikeasti! Laatikossa törötti eri värisiä muovisia pihtimuotteja, joilla tekaisee lumipallon hetkessä.

Voi hyvä tavaton! Ensijärkytyksestä toivuttuani yritin vähän googlailla. Osa kirjoittajista piti lumipallopihtejä huippuna - nyt saa tekaistua hetkessä lumilyhdyn tai laittaa naapurin kakarat lumisodassa hetkessä maitojunalla kotiin. Osa arveli, olisiko tuotteesta vuoden turhakkeeksi.

Hintaa moiselle keksinnölle oli laitettu pikkuista vaille 5 euroa. Mietin, että tähänkö on tultu. Olenko tosikko? Olenko tiukkapipo? Olenko tiukkapipoinen tosikko? En voi ymmärtää, miksi muovista on pakko tehdä jotain noin turhalta tuntuvaa. Tuli kyllä tyhjä olo. Hohhoijaa!

Hiirulaisen hieno maja...

Ei todellakaan ole mikään kenkäraja, vaan meikäläisen talo! Kyllä on maailma muuttunut ja hiiristä tullut röyhkeitä! Kun tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili kuoli vuosi sitten, typerät naapurin kissat valloittivat pihan ja nyt hiiri yrittää samaa sisätiloissa.

Kolmonen kuuli omituista rapinaa seinän takaa ennen joulua! Ajattelin, joku satunnainen hiiri on saattanut eksyä vuorilaudan väliin ja tuskin se sinne jää majailemaan. Olin väärässä!

Joulun jälkeen rapinaa on kuulunut makuuhuoneen seinän takaa. Ja keittiön seinän takaa. Hiiri aivan selvästi oli tullut asumistarkoituksessa vuorilautojen väliin. Tuntui tosi ärsyttävältä,  että miten sellaisen saa tämmöisestä isosta talosta häädettyä?! Onneksi äänten perusteella se on vielä sinkku!

Nokka näkyy...

Eilen illalla, kun luin sängyssä, rapina alkoi kuulua ihan korvan juuresta. Paikallistin äänen sängyn taakse, pistorasian viereen. Pistorasia on ollut viimeiset 30 vuotta hieman hatarasti paikallaan, eli siinä on ollut vähän mittavirhettä kun kipsilevyyn on tehty pistorasialle paikka. Kun tarkastelin seinää, niin lattialle oli ilmestynyt kipsilevyjauhoa. Hiiri oli löytänyt asennusvirheen seinästä ja pyrki hyödyntämään jo osittain valmista reikää.

Jäin istumaan! Ja todellakin, pistorasian vierestä alkoi kuulua rapinaa ja sitten pienestä reiästä ilmestyi näkyviin pieni nenä ja silmä! Voi hyvänen aika!!!

Siis todellakin kohta lähtee! Hiireltä nirri nimittäin. Sain videoitua  pätkän, missä tuo gangsteri-hiiri puree kipsilevyyn reikää ja yrittää tunkeutua siitä huoneeseen. Paikkasin reiän roudarinteipillä, puupalikalla ja kirjalla ja läksin evakkoon olkkariin! Töistä tultua kävin varustautumassa muutamalla tappovehkeellä, aukaisin paikkaamani kolon ja virittelin vehkeet. Jos hiirellä on yhtään älliä, se syöksyy surman suuhun mitä pikimmin, sen parempi.

Kuolo odottaa...

Mutta mutta, makarissa on niin sanotusti vielä hiirenhiljaista. Ja rapina on siirtynyt olohuoneen telkkarinseinän taakse. Miten hitossa saan sen takaisin makarin seinustalle?! Siellä odottaisi paria namiakin...

Uusi vuosi - vanhat kujeet

Niinpä siinä kävi, että vuosi vaihtui rakettien paukkeessa. Ite kuuntelin lähinnä Abban Happy new year -biisiä ehkä sata kertaa putkeen, mutta siitä aiheutuva ympäristöhaitta oli minimaallinen kanssamatkustajille. Samaa ei voi sanoa kaikista juhlijoista.

Rakettien ja ilotulitteiden hinnat on painuneet niin alas, että monessa perheessä järjestetään oma tulitus. Toki ennenkin on raketteja paukuteltu. Kun Ykkönen ja Kakkonen olivat pieniä ja Kolmonenkin reilun vuoden, vietimme uutta vuotta kesämökillä. Olimme raskineet ostaa kolme rakettia, jokaiselle pojalle niin sanotusti oman. Kun raketit oli pamautettu ja ihailtu pauketta noin 30 sekunnin ajan, siiryttiin mökkiin hengittämään lyijyhöyryjä tinanvalannan merkeissä. Että on sitä ennenkin osattu elää vaarallisesti.

Kävin uudenvuodenpäivänä iltakävelyllä. Naapureilla oli olleet oikein kunnon jytkyt käytössä, sillä tienpenkoilla rytkötti raketinraato poikineen. Ilotulituskarkelot olivat vissiin sen verrat riehakkaat, että unohtui tuo jätteiden vieminen omaan pihaan. Mutta ei ajanut aura-auto, ei satanut armollista lunta. Sitä mietin, että paikalla on täytynyt olla myös aikuisia, niin voimakkailta nuo räjähdepaketit näytivät. Näinpä siinä saatiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: raketteja voi ampua keskellä tienpenkkaa ja jätteet voipi jättää muitten harmitukseksi pitkin pientareita. Että semmosta.

Metsurikypärän kokoaminen

Jouduin ostamaan uuden suojakypärän, sillä edellisen oli mies onnistunut jollain konstilla hajottamaan niin, että sitä ei saanut kiristettyä. Nykyaikana em. Tuotteita ei myydä koottuina. Äkkiäkös sitä nyt yhden kypärän kokoaa! Ohjevideon mukaan kahdessa minuutissa... Totuus osoittautui taaskin toiseksi.

Kypärä oli siis laatikossa osina. Ohjeet oli raapustettu kahteenkin eri paperiin kohta kohdalta. Jostain syystä kahden minuutin jälkeen kypärä ei ollut kasassa vaan ihan alkutekijöissään. Ohjeet näyttivät helpoilta ja osia oli vähän, mutta ei vaan onnistunut. Harmillisesti ohjeet antoivat mahdollisuuden valinnanvapauteen - toisessa kokoaminen piti aloittaa visiiristä ja toisessa kuulosuojaimista. 

Tässä tilanteessa en arvostanut valinnanvapautta vaan olisin tarvinnut selkeää ja yksinkertaista (erittäin) opastusta. Niinpä ensimmäinen versio vaikutti oudolta, sillä kypärän ja visiirin väliin jäi rako. Ei tarvinnut kummaista päättelykykyä todetakseen, että jossain vaiheessa oli tullut kokoamisvirhe.

Oli turvauduttava välineisiin, joita ei ohjevihkosessa mainittu. Lisäksi rytäkässä lohkesi kynsi, mikä piti hioa kesken asennusurakan parempaan kuosiin. Reilun puolen tunnin kuluttu kypärä alkoi näyttää sellaiselta, että se pysyy päässä ja jopa suojaa.

Silti ihmetystä herätti kuulosuojainten asento ja kireys. Niitä piti kiskoa ihan voimalla korville. Noin kolmen eri opastusvideon jälkeen oli todettava, että pakko niidenkin on olla oikein. Olisiko niin pienet näppivoimat, että kuulosuojainten laittoi tuntui vaikealta. Mutta kun ne jymähtivät korville, niin eivät varmaan hölsky!

Ja niin, tunnin ähellyksen, kokoamisen, purkamisen ja kokoamisen sekä yhden lohjenneen kynnen menettäneenä voin todeta, että tulipa koottua! Nyt kun saisi luvan vielä sahata...

Lasikuituveneen maalaus

Enpä olisi uskonut, että tämäkin taito piti vielä opetella. Kohta olen tuhattaituri, eli kaikki hoituu ruuanlaitosta taloremontteihin... Mutta tätä venehommaa en oisi halunnut oppia. Kun en vaan haluaisi mutta on vaan pakko kun ei ole muitakaan. Kun muut on jossain kivemmissa jutuissa.

Miksi joudun tilanteisiin, missä joudun ottamaan vastuuta asioista,  jotka kuuluisivat muille? Miksi otan vastuuta? Nyt jouduin ottamaan ja otin siksi, että en ole vielä tänä kesänä päässyt soutelemaan! Ja nyt on jo heinäkuun loppupuoli.

Tämä venehomma eteni kuta kuinkin näin, aikajanalla 2 kuukautta: veneen pohjassa oli sen verran isoja reikiä, että eräs henkilö sanoi, että se paikataan nyt kun viime kesänä jäi tekemättä (niin miksikähän - kysyn vaan). Kaavittiin ensin isommat palat maalia irti, unohtui hiomakone kotiin. Seuraavalla kerralla hiottiin koneella, unohtui vaihtolaikka kotiin. Seuraavalla kerralla olisi laitettu lasikuitukangas,  unohtui ostaa se. Lopulta saatiin hartsattua se pintaan. Seuraavalla kerralla oli maalit mukana, unohtui ostaa pipetti millä annostellaan  kovete. Seuraavalla kerralla olisi maalattu, satoi juuri sillä hetkellä. Kun lopetti sateen,  oli muuta puuhaa.

Ja sitten erään henkilön piti lähteä ongelle. Pariksi viikoksi. Ja heinäkuu kääntyi lyhemmälle puolelleen. Ja vene oli köli pystyssä hiekalla. Ei päässeet tytöt soutelemaan. En päässyt mie soutelemaan. Mutta kuulin auton ikkunasta viimeisen huikkauksen "Ei se oo vaikeeta, sekota vaan se kovete ja maali yks prosenttinen liuos!".

Mulla ei tuo suhdelukumatikka ole vahvin puoli. Ja miksi pitää käyttää millin pipettiä? Niinpä laitoin noin desin maalia ja millin kovetetta. Sekoitin, maalasin. Ja tein uuden satsin. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Että sen pituinen se.

Katteeton lupaus!

Tuossa fillarireissulla huomasin muutaman asian ihan konkreettisesti mainonnan saralta; nimittäin katteettomat lupaukset.

Suunnattoman suuri mainoskyltti hehkuttaa sekä ennen Kolia että ennen Lieksaa, että nyt autolautalla Pielisen yli suuntaan jos toiseenkin. Sama mainos komeili keväällä netissä vuoden 2018 kesäaikatauluissa; laiva kulkee taas juhannuksen jälkeen! Mutta kun ei kulje!  Olin juuri päättänyt, että seilaan laivalla Lieksasta Kolille ja hehkutin, miten istun aurinkokannella ja ihailen Pielisen pintaa! Mutta ei! Ei vaan ole tullut mieleen, että pitäisikö käydä maalaamassa vaikka mustat henkselit mainoksen yli, jos ei jaksa ruuvata koko kylttiä irti sieltä tien varrelta harhaan johtamasta?!

Facebookissa luki, että Aronsalmen Grilli on auki klo 9.00 alkaen. Mutta kun ei ollut! Olin päättänyt hörpätä ensimmäiset kahvit Juuan jälkeen Aronsalmella, minne matkaa olisi juuri sopivasti. Mutta ei! Virallisessa tienvarsikyltissä lukikin, että kioski aukeaakin vasta klo 10.00. Ei vaan ole tullut mieleen, että pitäisikö sitä facebookkia päivittää kun kerta sen on ottanut yhdeksi mainontakanavakseen. Että voisi lukea vaikka jotain tyyliin "säävaraus", mikäli sään mukaan mennään.

Facebookissa oli edellisenä iltana sekin tieto, että Sininen Kahvila avaa ovensa jo klo 7.00. Tässä onnellisena en ostanutkaan hotellin tylsää aamupalaa, vaan haaveilin kahvilan mainiosta tarjonnasta (josta oli jo kokemusta). Mutta kun ei avannut! Aamupala jäi haaveeksi ja piti mennä toiseen kahvilaan syömään rasvaista croisanttia. Ei vaan ole tullut mieleen, että jos on Facebookissa yrittäjän roolissa, niin niitä sivustoja on myös päivitettävä. Ellei tullut molemmille kahvilapitäjille jotain sydäriä yölä ja molemmat makaavat tietty saikulla letkuissa ja mie vaan mollaan heitä täällä. Silloin pyytäisin nöyrästi anteeksi!

Tulisin jos pääsisin!

Pieni on vaan niin - pientä!

Täällä Pohjois-Karjalassa puhutaan siitä, miten ainutlaatuinen luonto meillä on tarjota turisteille ja etenkin ulkomaalaisille matkailijoille. Turistit tuovatkin Kolille noin 12 miljoonaa euroa vuodessa ja varmaan enemmänkin, mikäli niitä bisness-ideoita riittäisi. Olen todella pahoillani kun arvioin, mutta välillä tuntuu, että matkailubisness on melko kotikutoista niin Kolin seudulla kuin Lieksan alueella muutenkin.

Perustan havaintoni empiiriseen tutkimukseen, joka on todellakin erittäin epäluotettava eikä kestäisi tarkempaa arviointia. Olen vain pohtinut asiaa itsekseni ja kuunnellut ihmisiä tuolla erilaisissa reissuissa rähjääntyessäni. Tässä muutama havainto:

Koli - Lieksa jäätie on aivan uskomattoman ainulaatuinen sekä maisemaltaan, että pituudeltaan! Siinä on toki pieni riskikerroin, eli avaamis- ja sulkemisaika vaihtelee vuosittain Pielisen jäätymisen mukaan ja välilläkin jäätie saatetaan joutua sulkemaan jäälle nousseen veden takia. Mutta se on kuitenkin melko todennäköisesti auki useita viikkoja, jopa kuukausia vuodesta. Monesti Suomessa  järjestetään ihan vaan viikonlopputapahtumia, niin miksi tähän ei sitten panosteta?!

7 kilsaa tätä maisemaa

 Jäätie kulkee Loma-Kolilta Vuonislahteen. Vain toisessa päässä on ns. Tervetuloa-portti, mutta miksi vain toisessa? Joku kaveri on lehtitietojen mukaan väsännyt tuntikausia  lumesta sankkojen avulla tornit, jotka sitten toivottavat matkailijan tervetulleeksi Kolin päässä. Kolin mainos-banderollikin paikalle on saatu raahattua. Se tuli selväksi, että jääntien päässä vain Kolilla on nähtävää ja edes pieni panostus matkailijoihin.

Ymmärrän, että lumitornin tekeminen on yhdelle miehelle kova urakka. Olisiko mahdollista kehittää tätä siten, että heti kun Pielisestä löytyy kunnon teräsjäätä, niin vaikka Lieksan kaupungin teknisen osaston kaverit sahaavat hemmetin isot jääsoirot, pystyttävät ne jäätien molempiin päihin ja ujuttavat vielä ledivalot lohkareiden sisään. Sitten lohkareita vahvistetaan jäädyttämällä pitkin talvea ja silloin niistä olisi iloa kaikille! Tai sitten tämä lumisankkomies saisi kaverikseen ne tahot, jotka jäätiestä hyötyvätkin - Lieksa, Juuka ja Kolin matkailu.

Vaatimaton lumitorni

Vaatimattomien tornien lisäksi isoja jääsoiroja voisi pystyttää vaikka kilometrin välein jäätielle valaistuna, jolloin tiestä tulisi upea ajokokemus etenkin pimeällä ajaessa. Nykyiset ledit kestävät vaikka millaista pakkasta ja tie on sen verran syrjässä, että tuskin mitään ilkivaltaa niille kukaan viitsisi tehdä? Korkeintaan kateelliset nurmeslaiset??

Voisiko talvella olla jääveistoskisat Pielisellä? Suomestakin, saatikka sitten muualta maailmasta, löytyy todella todella taitavia jääveistosten tekijöitä. Olisiko pieni eksoottinen Koli ja Pielinen kiinnostava kohde? Samaan aikaa voisi jäätien varressa olla vaikka potkukelkkakisa, retkiluistelurata ja muita oheistapahtumia!

Juuan kunta on saanut näkyvyyttä jäärakentamisen airuena. Tänä vuonna mukana on ollut hollantilainen Eindhovenin teknillinen yliopisto, kaksi muuta hollantilaista yliopistoa, Aalto-yliopisto sekä yliopistot Belgiasta, Englannista ja Skotlannista! Miten tarkaan hankkeen rahat on suunnattu nimenomaan Juuan kivikylään vai voisiko sieltä lohkaista siivun myös Kolin jäätien kehittämiseen?! Todennäköisesti ei voi, mutta jotain ideaa varmaan - ja pienemmässä mittakaavassa -  voisi toteuttaa tuolla jäätien kupeessakin.

Nyt tuli purppaistua oikein olan takaa! Tuli vaan sellainen tunne, että jäätiestä voisi saada talvisen eksoottisen ihmettelykohteen ihan oikeasti! Koli itsessään voi tarjota upena maiseman lisäksi vaaralliset (lyhyet) laskettelurinteet. Kunpa joku yrittäjä ottaisi riskin ja rakentaisi Pielisen rantaan vielä kunnollisen jääsauna, joka ei olisi mikään vanerihökkeli, vaan laadukasta jäärakentamista! Rukallakin sellainen on ollut jo vuosia! Ja Imatralla näyttäisi olevan todella upean näköinen myöskin!

Kolille kannattaa kehitellä muutakin kuin sitä ikihonkien töllistelyä; se ei nykyaikaisia turisteja paikalle vedä.

Kissat - tietopaketti

Kissat ovat polveutuneet nisäkkäistä minkä tietää siitä, että niillä on yleensä nisät. Nisät sijaitseva vatsan puolella, mikä on kätevää, etenkin silloin kun kissa imettää. Kissojen omituisuudesta kertoo se, että myös uroskissoilla on nisät, vaikka ne eivät imetäkään.

Kissat ääntelevät kehräämällä, koska niiden ainut taito on ollut metsäkissojen heimoon kuuluessaan villalangan kehrääminen. Viime vuosina tämä taito on päässyt ruostumaan, koska kissat ovat laiskistuneet. Ne eivät viitsi enää kehrätä, koska niiden omistajat antavat niille ruokaa ilmaiseksi. Lisäksi villan maailmanmarkkinahinta on tipahtanut roimasti.

Entisajan kotikissat söivät muikkuja tai silakoita. Se oli kätevää, sillä silakansyönti sai kissan karvat kiiltämään. Kun kissat hiipivät illalla pimeällä ulkona, pihassa ei tarvinnut polttaa ulkovaloja. Nykyaikaiset kissat ovat kovin trenditietoisia, koska ne katsovat kaikki päivät telkkarista mainoksia. Vaikka kissoilla on porttikielto kaupoihin, niille on tehty omia ruokamainoksia. Yleensä kissat ovatkin hyvin nirsoja ja haluavat tietää, paljonko niiden ruoka on maksanut. Mikäli kilohinta on ollut vähintään 13,02 euroa, niin nirso kissa voi suostua ainakin maistamaan ruokaa.

Kissat oppivat joskus temppuja. Yleensä tavallinen kissa osaa vain yhden tempun, koska niiden aivot ovat niin pienet, että kahden tempun opetteleminen olisi niille ylivoimaista. Aika moni kissa osaa naukua, mutta sitä ei voi hyväksyä tempuksi.

Kissat elävät pitkään; yleensä aivan liian pitkään. Sopiva elinikä kissalle olisi kolme päivää, mutta aika moni kissa elää jopa 14 vuotiaaksi. Tämä on tosi harmillista yhteiskunnalle ja koko maapallolle. Kissa nimittäin syö vähintään kaksi kertaa päivässä ja jos sen omistaja tarjoilee sille tonnikalafilettä ja kananrintaa, niin kissojen sivistymättömät ruokatottumukset syöksevät maapallon nälkäkatastrofin partaalle. Kissat tuhoavat maapallon myös juomalla vettä. Kissa juo vettä noin ½ desiä päivässä. Jos kissa elää 14-vuotiaaksi, se on kuluttanut maapallon puhdasvesivaroista peräti 255 litraa. Se on aivan liian paljon, koska maapallolla on 470 miljoonaa ihmistä, jotka joutuvat juomaan erittäin huonolaatuista vettä, koska kissat ovat kuluttaneet kaiken puhtaan veden.

Kissojen mieliharrastus on ihmisten allergisointi. Koska ne ovat sen lisäksi aivan kiittämättömiä otuksia, ne yleensä allergisoivat oman isäntäperheensä. Kissan hilseet, pissi, kakka ja sylki roiskuvat joka puolelle asuntoa, paitsi pissi ja kakka, jonka kissat yrittävät naamioida hiekan alle. Kun ihmisparka lähestyy kissa, se alkaa kehräämään houkutellakseen ihmisen lähemmäksi katsomaan, miten se kehrää muka villasukkalankaa. Kun onneton ihminen on ihan lähellä, kissa alkaa erittämään sylkeä, jota se sitten kuolaa lattialle ja omistajan vaatteille ja käsille. Näin vaaralliset allergeenit siirtyvät kissasta isäntään.

Kissat ovat käyneet jo pentuiässä teatterikoulun kirjekurssin. Niitä taitoja ne käyttävät sitten ihmisiin. Kissat puskevat omistajiensa jalkoja, jolloin tyhmät ihmiset luulevat, että kissat rakastavat niitä, vaikka oikeasti kissat vaan merkkaavat oman hajunsa ihmisen kinttuihin. Kun ihmiset sitten kävelevät kylillä, niin muut kissat saavat selville, kenen isäntä on kyseessä. Kissat ovatkin kehittäneet tietojenkulkujärjestelmän, joka on parempi kuin postin. Vaikkakin yhtä satunnaisesti toimiva.

Kissoje paras olomuoto on olla kuollut. Erityisesti naapurin kissalle se on sopivin  tapa.

Lomalla tapahtuu: The end

Hohhoijaa! Eipä viitsisi enää jauhaa, mutta pitää nyt kaikkien (teidän kolmen) uteliaisuus tyydyttää ja kertoa tuo lomatarina loppuun. Eli niinhän siinä kävi, että kolme vuorokautta kestäneiden tiukkojen neuvottelujen jälkeen (niin varmaan) sain tiedon sähköpostiini, että Lomapyörykässä ollaan todella pahoillaan kun minun eka lomailta kului rattoisasti pakastinlokeroa sulatellessa, mutta koska esitteessä ei siis (edelleenkään) ollut mainintaa siitä, että mökissä on pakastelokeroa, minun olisi pitänyt suhtautua asiaan kuin tuota haittaa ei olisikaan eikä niin ollen heillä ole mitään hyvitysvelvollisuutta.

Juuri näin se menee suomalaisessa asiakaspalvelussa. Syyllinen on asiakas, joka tuo esille epäkohdan, jonka pitäisi olla kunnossa kun mökki vuokrataan. Päätöksestä innostuneena kirjoitin vielä pari lausetta (sivua) aivan asiallista (ihan oikeesti!) palautetta asiaan liittyen. Annoin ymmärtää, että asiakas saadaan tyytyväiseksi pienillä asioilla, ei syyllistämällä. Etenkin kun mökin ohjeissa vielä luki,että ilmoita heti huomaamistasi puutteista ja vioista mökin huoltajalle?!

Niin sitten tuli viimeinen surkuhupaisa viesti. Tämän toisen kirjeeni jälkeeni, kun Pylpyrän pääjohtaja ja hänen arvoitettu hovinsa (ei siis lainkaan katkeruutta havaittavissa enää), olivat lukeneet huiman korvausvaateeni (20 euroa), heidän sydämensä suli ja he ilmoittivat armollisesti ja näin todeten, että olen erittäin tervetullut heidän mökeillensä edelleen ja saan alennusta 20 euroa seuraavasta varausmaksusta! Olivatko he odottaneet minun vaativan useiden päivien ilmaista oleskelua mökillä ja siksi suhtautuivat alussa niin nuivasti asiaan?!

Aikaa tässä koko prosessissa meni yli 1½ viikkoa.  Olisiko Pylpyrässä päästy halvemmalla (työajan käyttö ns. hukkaan ensin kielteiseen päätökseen ja sitten myönteiseen), asiakasmyönteisemmin (asiakas joutui odottamaan lopullista päätöstä todella piiitkään näinkin pienessä asiassa) ja jopa opittu jotain, jos heti ensimmäisen yhteydenoton jälkeen olisi kiitetty palautteesta, luvattu ilman muuta tuo varausmaksun suuruinen summa, pahoiteltu, toivotettu hyvää lomaa ja oltu tyytyväisiä, että sen hemmetin pakastelokeron sattui avaamaan asiakas, joka on käytökseltään korrekti eikä ilmesty ns. linjoja pitkin paikalle.

Summa summarum, kuten me entisajan latinistit sanomme, jos joku tässä menetti kasvonsa, niin se en ollut ainakaan minä!

Lomalla tapahtuu, osa 2

Onpas ollut suuri yllätys, että Kuusamossa on ollut todella upeita lomasäitä. Paitsi eilen, jolloin satoi kaatamalla. Aika kului kuitenkin rattoisasti Lomaympyrän laatupäällikön soittoa odotellessa, jota ei kuulunut koskaan.

On se tässä suomalaisessa bisneksessä ihmeellistä, että asiakas tuntuu olevan se vihonviimeinen syntisäkki, joka voidaan ensinnäkin syyllistää kaikesta ja jättää kaiken kukkuraksi odottamaan yhteydenottoa päiväkausiksi. Tuossa meitsin pakastinepisodissahan tuli selväksi se, että minä tein virheen, kun menin sulattamaan umpijäässä olevan pakastimen. Koska esitteessä ei lukenut "jääkaappi ja pakastin", pakastinlokeron ei välttämättä tarvitse olla käyttökunnossa. Mutta olisiko sen oltava kunnossa, kun se kuitenkin on jääkaapissa oleva olennainen osa? Tätä siis Lomarenkulan laatupäällikkö pohtii mökin omistajan kanssa jo toista päivää...

Samalla Lomarinkelin logiikalla, joskin hieman kärjistäen (myönnän):
- saunassa ei tarvitse olla kiuasta tai kiukaan ei tarvitse ainakaan olla kunnossa, ellei esitteessä ole mainintaa "sauna JA kiuas"
-veneessä ei tarvitse olla tulppaa, ellei esitteessä ole erikseen mainittu "käytössä vene JA tulppa"
-puuliiterissä ei tarvitse olla puita, ellei esitteessä ole mainintaa "puuliiteri, jossa MYÖS puita"

No ei nyt ihan irtoa tuo herja ja itse asiassa on ihan sama, mitä Lomarinkulan edustaja joskus vastaa. Olin itse ajatellut, että he voisivat palauttaa vaikka ihan nimelliset parikymppiä, eli puolen vuorokauden vuokrasumman. Se olisi ollut kädenojennus, sillä nythän tuo heille kuuluva työ tuli asiakkaan toimesta tehtyä. En toki olisi itsekään sitä tehnyt ellei olisi ollut pakko, sillä mikäli olisin jättänyt pakastimen sulattamatta, myös jääkaapissa olevat ruuat olisivat osittain jäätyneet ylähyllyillä ja ne jätskit sulaneet... Sähkönkulutuksesta nyt puhumattakaan.

Muutenkin toivoisin, että lomamökin huoltajilla riittäisi sisua heittää esimerkiksi 12.6.2012 viimeisellä käyttöpäivällä varustetut kaurahiutaleet menemään. Sama koskee myös vanhentuneita mausteita ja kahvipussien jämiä, joita ei kukaan oikein viitsi laittaa roskiin. Asiakkaalle se ei tietenkään kuulu ja niinpä kaikki vuokralaiset tunkevat mökille tullessaan vanhat einekset perimmäiseen nurkkaan ja nostavat ne lähtiessään takaisin. Sama toistuu viikosta toiseen. Itse nakkasin nuo kolme vuotta vanhat ruuat menemään, jotta sain tilaa omille ruuille. Huomaakohan mökin huoltaja asian ja lähettää laskun perään kaurahiutalepaketista...

Lomalla tapahtuu, osa I

Meikäläinen pääsi lopultakin lomalle! Te kaksi uskollista lukijaani voitte ihmetellä, että enkös ole ollut lomalla joulukuusta saakka, kun VV käynnistyi. Mutta en siis ole! Lomalla olo on ihan eri asia kuin vuorotteluvapaalla oleminen. Toki joitakin yhteneväisyyksiä saattaa havaita, jos nyt oikein alkaa miettimään; kuten se, että voin nukkua aamulla pitkään jos sattuisi nukuttamaan (yleensä ei satu - nukuttamaan siis), tai se, että ei ole mitään kovin tarkkaa minuuttiaikataulua ellei ole menossa vaikka lääkäriin (yleensä en ole), tai se, että voin hengata yöpuvussa vaikka puolille päivin saakka (tytön mielestä vaatetukseni muistuttaa niin paljon muutenkin yöpukua, että ihan sama missä kuosissa hengaan).

Minulla vv:n perimmäinen tarkoitus oli viettää laatuaikaa oman äitimuorin kanssa ja tämä onkin toteutunut mitä suurimmassa määrin. Mutta jotain rajaa sentään siinäkin pitää olla ja niinpä pääsin lopulta Kuusamoon perinteiselle fillariviikolle! Tai pääsin ja pääsin on lievästi ilmaistu. Pitäisi olla itsestään selvää, että saan tämän ikäisenä tehdä mitä haluan, mutta eipä se olekaan. Piti säätää Kakkosen kanssa ja sehän tarkoittaa, että minä joustan. No, lopulta nähtyäni jopa Suzy Quatron ilmielävänä, pääsin lähtemään. Kuten niin monesti muulloinkin, Kuusamo osaa yllättää.

Tai tarkemmin sanottuna lomamökki, joka ei ollut se perinteinen kirpunkokoinen aurinkokennoilla toimiva mökki, vaan oikein lomapylpyrän kautta varattu mökki. Aiemmin olemme lomaympyrän mökeillä joutuneet tappamaan hiiriä tai pesemään astioita vessaharjalla tai peseytymään itse siivousvadeissa, mutta nyt harmitus kohdistui jääkaappiin.

Ensin iloinen asia: mökissä oli jääkaappi ja oletimme tietenkin, että siinä on myös pakastuslokero. Tämä olisi meikäläiselle jotain aivan mielettömän luksusta näillä Kuusamon reissuilla ja niinpä ostimme tietenkin kaikkea mahdollista pakastimeen tungettavaa kassit täyteen. Eipä arvattu, että pakastuslokero oli niin umpijäässä, ettei sinne sopinut edes jäätelötikku, syötynäkään...

Kuumaa vettä...

 Niinpä tuumasta toimeen ja soitin oitis mökin huoltajalle. Hän ihmetteli, mitä ruokaa oikein aion laittaa pakastimeen, eli miksi minä nyt ylipäätään tarvitsen pakastinta. Koska olen luonteeltani viilipyttyjen isoäiti, sain hänet ymmärtämään, että viikon reissulla saattaa olla yhtä jos toistakin pakastimessa säilytettävää (Fresitan lisäksi)... Kaveri lupasi ottaa yhteyttä mökin omistajaan asian ratkaisemiseksi.

Koska kyseessä tuntuikin olevan huomattavan visainen ongelma, soitin tunnin päästä ja utelin, että miten nyt tehdään, kun ruuat lämpenevät kuistilla. Tämä oli tietenkin melkoinen ihme näillä kesäsäillä, mutta alkoi jo tympimään, kun tunti mökille saapumisen jälkeen tavarat olivat vielä kasseissa purkamatta. Kaveri lupasi, että voimme viedä pakastettavat tavarat naapurimökkiin, jonne saapuisi mökkeilijät vasta seuraavana päivänä. Lisäksi hän ohjeisti, että voimme itsenäisesti sulattaa pakastimen esimerkiksi hakkaamalla jäitä puukolla?!

Tuumasta toimeen siis! Emme tietenkään hakanneet jäitä puukolla, kuten jokainen voi ymmärtää. Jää oli yhtä paksua kuin ikijää, joten jouduimme vaihtamaan tiuhaan tahtiin kuumavesikattiloita. Niinpä noin kolmen tunnin kuluttua meillä oli sulatettu pakastin, haettu kamat naapurin pakastimesta ja tungettu loput einekset jääkaappiin. Lopputuloksena saimme seuraavaan iltaan kestäneet jäät, kuten tuosta kuvasta voi päätellä.

Jäitä grogilasiinko?

No homma eteni siten, että laitoin erittäin asiallisen ja fiksun viestin paikallisen lomamylpyrän laatupäällikölle, kuvien kera ja kysyin, onko aihetta jonkinmoiseen hyvitykseen myös heidän puolesta. Sain soiton noin parin tunnin kuluttua viestistä, kun kyseinen päällikkö nöyrtyi ottamaan yhteyttä.

Ihan ekana hän sanoi, että siinä mökin esittelyssä ei nimenomaan mainita, että jääkaapissa on pakastuslokeroa. Keskustelun aikana hän sitten myönsi, että jos siinä sellainen on, niin olisihan sen tietenkin oltava kunnossa. Kun lisäksi mainitsin, että jääkaapista puuttuu oven sivupidikkeet eikä hyllyille näin ollen voi laittaa mitään (eikä sitäkään mainittu esitteessä), hän sanoi soittavansa mökin omistajalle ja ottavansa minuun yhteyttä pikimmiten.

Mökin omistaja onkin varmaan lähtenyt livohkaan, sillä en ole saanut soittoa vieläkään ja taitaa toimistoaika olla umpeutumassa. Ymmärsin asian: koska esiteessä mainittiin vain jääkaappi, ei kannata valittaa siitä, että siinä oleva pakastuslokero on rikki. Olisiko se vähän sama, että kun mainittiin, että käytössä on vene (mutta korkki on hävinnyt), niin olisi turhaan lähteä valittamaan korkinkaan puutteesta???

Kissa kuuhun!

Nyt nimittäin lähtee! Meitsi on pannut kovan kovaa vastaan, sillä tänä kesänä ei katit meikäläisen kasvimaalla riehu. Kävin ostamassa aitatolppia, aidantolppakiinnikkeitä ja varsinaista aitaa. Se lisäksi ostin ruuveja ja rikkoja elikkä aluslevyjä. Toisaalta aika väärin on sekin, että joudun suojaamaan oman kasvimaani omalla pihallani terroristikissoilta, joiden omistajat joutaisivat vähintään hornantuuttiin kattiensa kanssa. 

Kissa luokitellaan melko tyhmänpuoleiseksi eläimeksi, joten sillä ei ole minkänlaista älliä ymmärtää, mitä tarkoittaa oma piha. Yleensä myös kissanomistajien älykkyysosamäärä ja kansalaistottelevaisuus lähentelevät lemmikkiparan lukuja, joten on päivänselvää, että oman pihapiirin ymmärtäminen tuottaa samanlaista tuskaa myös kissanomistajalle. Tämän takia heillä ei olekaan yleensä kavereita naapureissa. Jos kissanomistaja joutuisi vankilaan (minne hän kuuluisikin järjestyssääntöjen noudattamatta jättämisen takia), hänet luokiteltaiseen alimpaan kastiin vankikategoriassa.

Mistä moinen asenne luontoparkoja kohtaan on päässyt kehittymään? Aiemmin olen jopa tykännyt kissoista. No siitä, että naapurit eivät noudata kaupungin järjestyssääntöä ja antavat kissojensa terrorisoida koko naapuristoa. Kun menee leikkikentälle Ykkösen jälkikasvun kanssa, niin ekana on lapioitava kissankakat hiekkalaatikosta ojaan. Viime kesänä jouduin istuttamaan sipulit useaan kertaan, kun naapurin terroristikatti kaiveli ne öisin mullasta kakkojensa tieltä. Ja niin edelleen!

"Kissan omistajan tulee huolehtia siitä, ettei kissa pääse kytkemättömänä lasten leikkipaikaksi varatuille alueille... Kissa, joka poistuu omistajansa tai haltijansa pihapiiristä ilman valvontaa joko tahallisesti tai tuottamukselllisesti, on säädösten mukaan heitteillä. Heitteille jäänyttä kotikissaa ei kuitenkaan saa automaattisesti tapaa, vaan se on kiinniottamisen jälkeen toimitettava löytöeläintarhalle." En suinkaan ole itse keksinyt edellä mainittua tekstiä, vaan se on kirjoitettu kaupungin järjestyslakiin!

En ole saanut hommatuksi  kiinniottoloukkua, joten sitä odotellessa ratsujoukko karautti taas paikalle ja laitettiin tuumasta toimeen. Huomatkaa, arvoisat lukijani, että en ole kuitenkaan niin pahis kuin annan ymmärtää; nytkin ostin vähäisillä varoillani kalliit aitatarvikkeet vain suojellakseni omaa puutarhaani eli sen takia, että kissanomistajanaapurit rikkovat lakia. Olisin voinut vaan ottaa pinskan ja harjoitella pilkaan (ei kuitenkaan omaan nilkaan) ampumista...

Ammattilaiset aidalla

Aidan pystyttäminen oli yllättävän helppoa. Metalliset tukipilarit upposivat hyvin maahan ja puutolpat saatiin tiukasti niihin kiinni. Varsinaisen aidan asentaminen onnistui myös kivuttomasti. Itse hoitelin hanttipuolta ja annoin varsinaisen homman niille, jotka ajattelivat osaavansa sen paremmin kuin minä - missä voikin olla rahtunen totuutta. 

Jos katti aikoo hypätä aidan yli kieriskelemään kanankakassa, niin silloin sen kohtalonhetket on luettu. Vaihtoehdot ovat seuraavat:

1) Viritän rastasverkon löysästi tolppien varaan, jolloin kissa aidan sisälle hypättyään sotkeutuu verkkoon ja minä käyn poimimassa sen parempaan talteen; esimerkiksi kanankakkavesiliuossankkoon pienoiselle uintiretkelle.

2) Kiinnitän piikkilanka-aitaa (mallia SS) aitatolppien väliin, joka muodostaa riskin kissaparan terveydelle. Laitan kuitenkin varoitusmerkin aidantolppaan, joten vastuu asiasta siirtyy kissanomistalle.

3) Hommaan loukun ja ostan sinne Shebaa - siitä kissakin tykkää. Kun kissa menee herkuttelemaan Sheba-annoksella, niin loukku lasahtaa kiinni ja kattiparka saa syödä annoksensa ihan kiireettä. Sitten vaan odotellaan, kuka kuulee kissansa mourun ja tulee äänen perusteella etsimään omaansa. Tiedossa onkin mielenkiintoinen keskustelu, jonka perusteella minä (vain oikeuksiani puolustaessani) todennäköisesti leimaannun kylähulluksi eläintenvihaajaksi ja kissanomistaja puolestaan kokee tulleensa ajojahdin kohteeksi pikkuisen kisuliininsa kanssa.

4) Asennutan sähköpaimenlangan aitaan (järein ja viimeinen konsti), jolloin kissa aidan sisälle hypättyään saa samaan hintaan ilmaisen permanenttikäsittelyn turkkiinsa. Pitää vielä hieman selvitellä noita volttilukuja. Aita saattaa täräyttää 10 000 voltin piikin, jossa on tietämistä jo isommallakin olennolla, saatikka sitten kissalla. Mutta aidantolpassa oleva varoitus kyllä kertoo aivan selkeästi, että aitaan ei saa koskea... Minkäs sille sitten mahtaa, jos kissanomistaja on jättänyt kissansa heitteille ja ilman valvoontaa.

Kissoilta pääsy kielletty!

Näin komealta näyttää kasvimaa varsinaisen sadon odotuttaessa vielä itseään! Nyt vaan on toivottava, että kissat kiertävät tilukseni kaukaa eikä minun tarvitse turvautua noihin edellä mainitsemiini konsteihin. Mikäli kissanomistajat toimisivat kuten eräs naapurini, eli pitäisivät kissansa kiinni, ei tätäkään episodia olisi koskaan tapahtunut. 

Paras vitsi on tietty se, että eräs näistä kissanomistajista valitti Neloselle, kun Vili, tuo älykäs ja hyvätapainen tanskalaisruotsalainen pihakoiramme, oli vahingossa kakkinut hänen tonttinsa aidan ulkopuolelle; siis kaupungin maalle! Tasan ei käy onnenelahjat; koirien tekemisiä valvotaan kovalla silmällä, kun samaan aikaan kissat terrorisoivat elinympäristöään härskisti ja  järjestelmällisesti. Riskillä mennään; joku teistä armaista lukijoistani saattaa istuksia nytkin kehräävä kissa sylissään. Pyydän armoa siinä tapauksessa. Kyse on vain siitä, että toiselle ei saa aiheuttaa harmitusta!