Aspaa

Tänä kesänä on tullut pyörittyä melko vähän oikeastaan missään, vaikka aikaa olisikin ollut. Sen verran kuitenkin on vuosien varrella tullut kokemusta asiakkaana olemisesta, että voin vähän päivittää ja vertailla kokemuksia eri puolella Suomea saamastani asiakaspalvelusta. 

Sellainen vaikutelma jäi, että edelleen on kassan toisella puolella opetettava asiakaspalvelun perussääntöjä, eli lähinnä ulkoiseen olemukseen liittyviä asioita. Silmiin katsominen, jonkinasteinen pieni hymynivähdys ja tervehtimiset ääneen ovat mielestäni perusta hyvälle asiakaspalvelulle. 

Selvästi huomasi ne henkilöt, joilla em. asiat olivat luonnostaan hallussa. Palvelu oli iloista ja välitöntä ja tuntui, että työntekijä tykkäsi työstään. Ihan yhtä selvästi huomasi ne, joilla oli ihan totaalisia vaikeuksia olla tilanteessa. Ammatinvalinta ei mene kaikilla nappiin. Onko se sitten temperamenttia jälkeen kerran, että osalle avoin vuorovaikutus on luontevampaa kuin toiselle?! Että on pakko ottaa se kassan paikka, vaikka mieluummin ei ottaisi ja sen voi sitten näyttää asiakkaalle?

Onneksi suurin osa aspa-henkilöistä oli sellaisia, kuin kuuluukin olla; oli edes kohtuullisesti kontaktia tyyppiin, jonka raha vaihtaa omistajaa. Mutta nekin tietysti jäivät mieleen, joille oli ihan pakkopullaa yrittää sanoa edes ”Kiitos” tai ”Moi”.  Mitenkähän sellaista voisi opetella? 

Ite yritän olla jokaisessa tilanteessa tosi kohtelias ja ystävällinen. Joskus on silti tullut mieleen, että olisiko itekin vaan murahdettava naama peruslukemilla jotain epämääräistä, kun myyjältä ei saa edes katsekontaktia. No, tätähän se elämä on. Eihän sitä aina jaksa tuntemattomia tervehtiä.

Punkkuu vai punaviiniä, kaljaa vai olutta?

Olen miettinyt jo kauan suomalaista viinakeskustelua. Yksi meille tyypillinen asenne on, että kaikki alkoholia sisältävät aineet määritellään viinaksi. Se tekee asioista liian suoraviivaisia ja turmiollisen tuntuisia. Itseäni ärsyttää eniten kuitenkin se, että ravintoloiden valikoimat ovat erittäin suppeat ja tarjoilijoiden tietämys juomista todella vähäistä. Ja nythän puhutaan tietenkin oluesta. Ei kaljasta. Kyllähän sitä kaljaakin on, mutta se on ihan eri asia se.

Olen jo paasannut siitä, että yleensä ravintolassa ruuan seuraksi voidaan tuoda olut limpsalasissa. Harvemmin näin käy viiniä tilanneelle. Kerran sain tumman olueni jopa siiderilasissa ja kun siitä mainitsin, niin tarjoilija kävi ystävällisesti kaatamassa juoman lasista toiseen (!); hyvästi vaahtokukka. Yleensä olut tuodaan pöytään puolen litran lasissa, jossa se ehtii väljähtyä ennen ruuan aloittamista. Sen sijaan viiniä voi saada 12, 16 tai 24 cl:n annoksina. Tämä on epätasa-arvoa, jos mikä.

En todellakaan hifistele oluen tuntemuksella, mutta jotain siitä tiedän kuitenkin. Kuten sen, että erityyppisille oluille on omia laseja, joissa niiden maku säilyy hyvänä koko juomanautinnon ajan. Lasi voi olla korkea tai matala, kapea tai leveä, muodoltaan solakka tai pyöreä, paksuudeltaan ohut tai leveä. Mutta missä mättää, että 80% tarjoillaan reilun puolen litran saavissa, jonne se on kaadettu asiaa sen kummemmin pohtimatta. Toki lagereille isot lasit käyvät aivan hyvin; etenkin jos on kova jano. Muussa tapauksessa niitäkään ei pitäisi kaataa ihan mihin sattuu. Lasin muodolla on monenlaisia vaikutuksia oluen makuun ja nautittavuuteen. Lasi voi esimerkiksi kaveta suuta kohti ja näin aromit säilyvät lasissa pitempään. Lasin muoto voi myös vaikuttaa oluen vaahdonmuodostukseen, jolla on tietty vastaavasti vaikutus jälleen aromien säilymiseen.

Myös ulkonäöllä on iso vaikutus mielihyvään. Kun istut odottamassa ruokaa ja kavereille tuodaan viini kauniissa lasissa (tai ainakin tunnistettavasti viinilasissa) ja itse saat IPA:si isossa pint-lasissa (eli siinä samassa missä cociksenkin), niin kyllähän se vähän masentaa. Korostan, että puhun nyt ravintola-illallisesta enkä mistään oktooberfestistä, missä periaatteena on käsittääkseni kiskoa hanalagereita kolpakoista nahkahousuissa.

Olikohan tumma Kozel

No, minulla on varaa ajatella ja jopa purnata tämmöisestä mitättömästä asiasta. Kun seurueen muut jäsenet ostavat 14 cl viiniä, niin meikä hurauttaa juoda melkein nelinkertaisen annoksen olutta?! Sitäkö tässä ajetaan takaa? Vai sitä, että väljähtänyt olut (lue:kalja) peittää ruuan maun alleen, mikä on ehkä hyvinkin oleellinen pointti kun kokki sairastui ja saatiin kaveri tuuraamaan?

Omassa kotikaupngissa olisi kiva käydä joskus syömässä ns. ulkona niin, että koko setti olisi kunnossa. Se tarkoittaa sitä, että kun viinitilauksen jälkeen jatketaan oluttilauksella, saisi kuulla muutakin kuin "Karhuu ja Olvii ja Koffii hanassa ja Kötseliä".  Mikä siinä mättää??

Red Ale

Varpunen kesäaamuna

Tuossa kesällä satuin käymään muutaman kerran torilla ja siellä se ainoa paikka on tietenkin Martta-kahvio. Miksi, en tiedä itsekään. Martoilla on punaiset muovituolit ja pöydät lonkottavat mitkä minnekin ja kun joku istahtaa pöytään sen jälkeen, kun olet itse saanut aseteltua kupposesi vaakasuoraan, niin eikö jo kahvit läikähdä kolme viikkoa sitten pestyille housuille.

Siitä tulikin mieleen, että me suomalaiset pesemme vaatteitamme ihan liian usein. Lisäksi suuri osa mättää pyykkipulveria reilusti yliannostellen ja kun valmistajan pesulämpötilaohje vielä on pielessä, niin hukkaanhan se menee koko pyykkipäivä. Lisäksi osa vielä hulauttaa joukkoon huuhteluainetta, jolla viimeistään saadaan monen tekstiilin ominaisuudet haihtumaan jäteveden mukana Pielisjokeen.

Ympäristöihmisenä erityisesti olen huolissani siitä, että vihreillä arvoilla ja ekologisuudella ratsastaen ohjataan keskivertokuluttaja vääriin valintoihin. Puuvillakuitu vaatii vähintään 60 asteen lämpötilan, jotta se puhdistuu hyvin. Myös polyesterillä on sama taipumus. Markkinoilla on aineita, jotka takaavat hyvän pesutuloksen jopa 30 asteessa, mutta eipä vaan oikeasti tekstiilit näin alhaisissa lämpötiloissa puhdistu.

Pointtihan on se, että kun lasketaan lämpötilaa, niin säästetään energiaa. Toisaalta, likainen vaate kuluu nopeammin. Kas, siinäpä se! Kun porukat pyykkäävät paitansa pilalle, niin uusia pitää tietty ostaa entistä enemmän. Aika moni ei tiedä oman alueensa veden kovuusastetta tai ei tiedä, miten se vaikuttaa aineen annosteluun. Niinpä erityisesti pehmeän veden alueella yliannostellaan, pestään liian alhaisissa pesulämpötiloissa ja liian usein. Meillä Suomessa on varaa tähänkin!

Mutta sitten aiheeseen. Marttakahvilassa on itsepalvelu, eli asiakas osallistuu kahvilan henkilökunnan töihin palkatta viemällä käyttämänsä astiat pesupisteeseen. Kaikki asiakkaat eivät suostu tähän, vaan jättävät astiat pöytään varsinaisen henkilökunnan korjattavaksi. Henkilökunta on  tietenkin minimoitu, joten paikalle pölähtää varpusparvi, joka alkaa tappelemaan karjalanpiirakan jämistä. Väistämättä tätä näytelmää seuratessa tuli mieleen, että mahtaako Martoilla olla desinfiointiainetta siivousaineena.  Kävin ystävällisesti mainitsemassa varpusparvesta ja oli ilahduttavaa, että Martta oikein kiitti, että kävin sanomassa.

Toinen asia, mikä ihmetyttää, on se, miksi torille ei voida järjestää käsienpesupistettä niille, jotka haluaisivat syystä jos toisestakin pesaista kätensä ennen pullansyöntiä. Ei luulisi olevan kovinkaan vaikea asia nykytekniikalla  sellaista järjestää?! Ajatelkaapas, kun torin ilme saataisiin jotenkin houkuttelevammaksi poistamalla asfaltti, laittamalla tilalle kivetys (mutta mitenkäs se sitten pestäisiin?) ja lisäämällä reilusti puita koko torin alueelle. Niiden parin markkinapäivän takia ei mielestäni tarvitse katsoa mustapintaista, kylmännnäköistä ja hiljaista torialuetta kaikkina muina vuoden päivinä.

Tynnyrisaunat tulevat ja tynnyrisaunat menevät

Tämä tarina on sitten totta, vaikka ei olekaan ihan tuore. Nimittäin, tätä ei ole pystynyt kirjoittamaan aiemmin mahdollisten tunnekuohujen takia. Kyseessä on tarina suomalaisesta asiakaspalvelusta tynnyrisaunakaupassa.

Ystävämme, joka ei kylläkään ole tynnyrissä kasvanut tyttö, halusi tynnyrin, jossa voi saunoa. No, pelkästään tämän lausunnon perusteella päähän saattaa putkahtaa monelaisia ajatuksia, joista yksi on vaikka "Ei, ei ja vielä kerran EI!". Mutta kun päätös on tehty, niin sitähän ei muuteta! Etenkään silloin, kun itsellä ei voi olla päätökseen osaa eikä arpaa.

Tynnyrisaunat hyvät puolet: halvempi kuin muut (ei ollut vielä tietoa, että hintaan ei sisältyneetkään kaikki osat), nopea toimitus (niin varmaan), näppärä tuoda valmiina mökkipellolle ("nämä kaverit tuovat tavaran perille vaikka miten ahtaista paikoista" - uskokoon ken tahtoo) ja saunomisvalmis (sitten, kun on ensin porannut mm. viemäriaukon lattiaan ja tehnyt muuta pientä nikkarointia).

Tynnyrisaunat huonot puolet: KARMEEN NÄKÖINEN (siis todella!)!  Jo tuo peittoaa kaikki hyvät puolet, etenkin kun ne osoittautuivat tässä tapauksessa muutenkin katteettomiksi.

Homma eteni näin: ystävä etsi netistä saunoja ja päätyi siis törkeän näköiseen tynnyrisaunaan em. hyvistä puolista johtuen. Koska ulkonäkö ei ole tärkeää (ainakaan ihmissuhteissa), niin ystävä ajatteli, että sama pätee myös saunoissa ja tynnyrisaunan upeat löylyt ovat tärkeämpää kuin sen ulkonäkö. Tuumasta toimeen taas ja saunaa tilaamaan. Löytyi luotettavan tuntuinen (paino sanalla tuntuinen) tavarantoimittaja, jolla oli myyntipisteitä Joensuussa ja jossain muuallakin. Tynnyrisaunat tehtiin Virossa (kannatamme globaalia kauppaa), mutta viimeisteltiin Suomessa (jee, varmaan hintalappu nidottiin seinään).

Monta kertaa kaupantekovaiheessa ostajan puolelta varmistettiin, että sopiiko se kuljetusauto varmasti kapeaa mökkitietä perille. Mutta naisihmisethän ovat tunnetusti tyhmiä kaikissa autoiluun liittyvissä asioissa ja myyjä antoi ymmärtää, että elä tyttö huoli! Tynnyrisauna painaa alle tonnin, joten se tulisi perille markkinoiden pienimmällä  kuljetusautolla, missä on nosturi. Mitattiin vielä tien leveys ja varoiteltiin kivistä, mutta "Nämä kaverit tulevat perille vaikka neulansilmästä!" Kuullosti valheelta...

Sitten alkoi toimituspäivä lähestyä, mutta myyjää oli vaikea tavoittaa. Hänellä oli paljon kokouksia tai hän oli käymässä ulkomailla tai hän lupasi soittaa mutta ei soittanutkaan. Ja kun lopulta hänet saatiin kiinni, niin sauna olikin käsitelty pohjusteaineella vaikka niin ei pitänyt tehä. Ja sitten piti vielä muuttaa sovittua tuontipäivää, kun kuljettajalla oli jossain juhlissa?!  Hälytyskellot löivät päässä niin kova, että joka aamu piti ottaa pari buranaa.

Pienin auto?

Lopulta koitti sovittu toimituspäivä! No huhhuh! Autoon olisi mahtunut kaksi tynnyrisaunaa. Kuljettaja nauroi selällään, kun näki minne tynnyri olisi pitänyt viedä. Niinpä hän päätti jättää saunan nököttämään päätien varteen odottamaan hetkeä, jolloin ystävä saisi hommattua paikalle traktorin, jossa on nostonokka?!? Ehkä viikon tai kahden tai kolmen päästä. Ja mikä on nostonokka?

Voi parkaa!!!

Siinä sitten soitettiin myyjälle, että tämä kuljetusauto ei tainnutkaan olla sitä pienintä mallia, sillä se ei sitten sopinutkaan lupauksista huolimatta mökkitielle. Lisäksi rahdin hinta oli pompsahtanut ja oli nelinkertainen alkuperäiseen verrattuna. Seurasi lievästi sanottuna perisuomalaista verbaalista noitumista, itkua ja hammastenkiristystä.

Jopa minä, joka olen kaikkien viilipyttyjen äiti, kuumenin hieman ja pyynnöstä (korostan sanaa pyynnöstä) soittaa pirautin myös omalla vuorollani myyjälle. Kerkisin antaa melko rauhallisesti (oma arvio) palautetta toimituksen ala-arvoisesta toteutumasta. Päästyäni siihen kohtaan, missä ystävällisesti ilmoitin myyjälle, että aiomme ottaa yhteyttä kuluttajasuoja-asiamieheen, kaveri karjaisi luuriin, että "Sehän on hienoa! Senkun otatte vaan! Ja se sauna lähtee sieltä justiinsa takaisin Joensuuhun!". KLIK!

Moro vaan!

Ja kerrankin lupaus piti! Kuljettaja oli jo kerinnyt ajaa parinkymmenen kilometrin päähän, mutta joutui kääntymään ja saunan kyytiin. Sinne lähti mokoma tynnyrisauna! Ja rahat tulivat tilille seuraavana arkipäivänä, mikä osoitti suurta vastuullisuutta ja asioiden loppuunviemistä myyjän puolelta. HAH!

Kärpäsenä katossa

Mietin tuossa aamusella, kun soittelin äitimuorille päivystysaikaa Joensuun terveysjärjestelmästä, että miltähän tuntuisi olla kärpäsenä katossa seuraamassa vastaanotossa olevan työntekijän ilmeitä ja eleitä, kun asiakkaat soittavat ja puhelu ei menekään kummankaan odotusten mukaisesti.

Tarina on tässä: Melkein 85-vuotiaan äitini hoito-ohjeessa luki selvällä suomenkielellä, että ottakaa yhteyttä ensiapupkl:n numeroon, jos tarve ilmenee vuorokauden sisällä operaatiosta. Tarve ilmeni vuorokauden sisällä ja kaiken kukkuraksi se oli vielä sellainen tarve, mikä  oli hoito-ohjeessa jo ennakkoon mainittu mahdolliseksi tarpeeksi. Homma hanskassa; siispä pirautin ensiapupkl:lle.

Puhelimeen vastasi joku tittelitön ihminen, jolle ei kastelahjana oltu annettu edes nimeä, tai sitten hänellä oli kurkku hetkellisesti niin kipeä, että siinä vaiheessa kun oletus oli, että hän kertoo nimensä, niin ääni häipyi kuulumattomiin. Minun oli tietekin kerrottava, kuka olen. Kerroin asian mahdollisimman selkeästi, jaarittelematta ja painottaen, että kysessää on hoito-ohjeenne mukainen toiminta ja mielellään tulisimme kuluvan päivän aikan käymään.

Tämän jälkeen alkoi mielenkiintoinen keskustelu, josta osan tämä henkilö, sanotaan vaikka Pirkko, kävi joidenkin muiden hoitajien tai peräti laitoshuoltajien kanssa. No, ei kuitenkaan laitoshuoltajien, koska sieltä löytyy niin tervejärkistä porukkaa, että konsultoituaan jotain työvuorossa olevaa laitoshuoltajaa, meidät olisi oitis pyydetty vastaanotolle.

Pirkko ilmoitti, että asia ei kuulu heille, vaikka operaatiosta ei olekaan vielä kuulunut vuorokautta. Tiedusteltuani, että kenelle sitten, hän kertoi auliisti, että sinne kotipaikkakunnan terveyskeskuksellehan se kuuluu. Tämän olin tiennyt jo ennen Pirkolle pirauttamista, ongelma oli vain siinä, että muori sattu olemaan meikäläisen luona Joensuussa eikä kotipakkakunnallaan. Ja jos hän olisi sattunut olemaankin siellä, niin kyseisessä tk:ssa ei ollut päivystysvastaanottoa, vaan se sattui olemaan Nurmeksessa (Lieksan ja Nurmeksen tk:t ovat tehostaneet toimintaansa ja toinen päivystää parillisena, toinen parittomana viikonloppuna ja potilaat ajavat tuon 100 km sitten joko omalla tai valtion kustannuksella). Pirkko pysyi tiukkana ja sanoi, että lieksalaiset eivät kuulu heille; ainostaan Lieksan kolilaiset kuuluvat?! Ymmärsin olla hiljaa siitä asiasta, että äitini on melkein kolilainen, koska hän oli ollut evakon alkuajan Kolilla.

Tunsin , miten Pirkon stressikäyrä kipusi yhtä korkealle kuin omani. Mutta tässä tilanteessa minä olin se, joka käyttäytyi nöyrästi, koska todellakin meidän oli pakko päästä vastaanotolle. Sen todisti jo hoito-ohje, joka tässä tilanteessa tuntui olevan ainut turvamme. Yritin siis puhua rauhallisesti, perustelin toivettani, esitin pahoitteluni, että joudun vaivaamaan mutta pysyin kuitenkin tiukkana, että hoitoon on päästävä. Siinä vaiheessa, kun Pirkko ehdotti, että ajaa kurautan muorin kanssa 100 km Lieksaan (ilmeisesti repimään sitä lukossa olevaan päivystyksen ovea) ja sieltä sitten takaisin, tarkensin, että onko hän aivan varmasti sitä mieltä, että neuvo on ihan järkevä. Samalla pelkäsin, että hän täräyttää meidät alimpaan hoitoluokkaa ihan vaan sen takia, että en arvostanut hänen neuvoaan.

Tässä vaiheessa Pirkolle valkeni, että en soita Lieksasta, vaikka olinkin jo useamman kerran maininnut, että lähden viemään äitiäni kyseiseen kyläpahaseen vasta seuraavana päivänä. On myönnettävä, että en huomannut sanoa soittavani Joensuusta, joskin se kävi selvästi ilmi keskustelussa; tuskin muualta olisin luvannut olla päivystyksessä varttitunnin sisällä. Ja tuskin Lieksassa ollessani olisin vienyt äitini takaisin  Lieksaan; hmm... mitenkähän oli Pirkon loogisen ajattelun laita.

Keskustelu päättyi, Pirkon yläpaineen ollessa 200 ja minun 160 (mitä on monesti ihan normaalistikin), siihen, että Pirkko käski minun soittamaan terveyskeskuksen päivystykseen Tikkarinteelle. Ystävällisesti hän antoi sinne numeron ja roikuin linjalla 10 minuttiia, minkä jälkeen homma lähti rullaamaan. Siellä ystävällinen naisääni ilmoitti, että ilman muuta hoito tehdään. Niinpä päräytin äitimuorin kanssa Tikkarinteelle ja takaisin Utrassa olimme 55 minuutin päästä! Koskaan aiemmin en ole sieltä niin nopeaa hoitoa saanut.

Mikäli Pirkko olisi hahmottanut kokonaisuuksia, hän olisi ohjannut meidät suoraan Tikkarinteen päivystykseen miettimättä, onko apua tarvitseva "asiakas" lieksalainen vai sotkamolainen. Mutta iso kiitos Tikkarinteen päivystykseen; siellä ymmärretään hoitotarpeen päälle.

Näkisinpä Pirkon...

Totuus Martoista!

Olin vähän aikaa sitten torilla ja teki mieli kahvia ja karjalanpiirakkaa - siis Marttalaan! Ilokseni huomasin, että jono oli lyhyt. Juuri kun olin asettautumassa omalle paikalleni, tyylikkään näköinen, varttuneempi rouvashenkilö, kiilasi edelleni. No, tietty peruutin pari askelta. Rouva leväytti kukkaronsa auki, jolloin sieltä näkyi ihan katsomattakin Marttojen sininen jäsenkortti. Jaahas, ajattelin, varmaan omistajan elkeitä...

Rouva tilasi piirakan ilman munavoita, mutta en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota - siinä vaiheessa. Taakseni tuli pariskunta ja mies sanoi, että hän ainakin ottaa piirakan. Tässä vaiheessa minä tilasin oman riisipiirakkani munavoilla - tietenkin. Kun pariskunnan vuoro tuli, rouva sanoi, että ei tuota munavoita ainakaan oteta, siinähän se on seissyt koko päivän. Jaahas, ajatellin, saakohan tästä ripulin. Sitten kuitenkin positiivisesti ajattelin, että vaikka edelläoleva Martta ei ottanut munavoita, niin se oli varmaan ihan vaan dieettivalinta. Takana tullut rouva ei todellakaan voi tietää, miten pitkään munavoi on siinä seissyt eikä hän taida tietää sitäkään, että jokin hygieniapassi on varmaan tässäkin Marttalassa suoritettuna kaikilla myyjä-Martoilla.

Tässä kuvassa on itse leipomani karjalanpiirakka ilman munavoita, koska Muumipeikko olisi suttaantunut jos sen takapuoli olisi osunut siihen (siis munavoihin).


Jono eteni ja edessä oleva varttuneempi Martta-henkilö oli kahvikuppien kohdalla. Ajattelin, että hän varmaan pyöräyttää kupit meille muille lähemmäksi omaa kurottaessaan. Mutta ei, joten tein sen itse, jotta kaikkien ei tarvitse kurotella; kyseessä oli kuitenkin pyörivä kuppiteline. Ajattelin, että tuossa iässä ei Martankaan tarvitse ajatella muita kuin itseään, ehkä.

Kaadoin kahvin kuppiini ja jäin odottamaan maksutapahtumaa. Takanani tullut rouvashenkilö sanoi, että minä ainakaan en ota tuota painunutta kahvia, vaan haluan tuoretta. Jaahas, ajattelin ja nolostuin, koska olin ollut niin typerä, että olin ottanut painunutta kahvia. Sitten mietin, että aika nopeaan tässä Marttalassa kahvipannu tähän aikaan lauantai-päivästä tyhjenee, joten eiköhän se ole juomakelpoista. Mietin, että mistä moinen kommenttien määrä takanatulevalla rouvalla mahtaa johtua. Onko kyseessä aviomiehen opastus vaativan asiakkaan rooliin vai mikäpä lie.

No, sain maksettua, mutta sitä ennen edellä oleva iäkkäämpi Martta sanoi, että "Tähän on joku jättänyt likaiset astiansa, ottakaapas nämä tästä pois kun ovat niin ruman näköisesti tässä!". Myyjä-Martta kiitti iloisesti ja väistin tietysti, kun asiakas-Martta antoi astialäjän myyjä-Martalle nenäni edestä. Ajattelin, että ymmärrän kyllä, mutta nyt ne astiat jäivät puhtaiden astioiden viereen, koska myyjä-Martta ei sentään kesken kolikkojen antamisen (minulle) viitsinyt lähteä kiikuttamaan niitä kuppilan likaiseen pisteeseen.

Tässä vaiheessa takanani ollut rouva työnsi kätensä ohitseni maitotölkille ja lorautti maidot omiin kahvikuppeihinsa. Jaahas, ajattelin, röyhkeäkin vielä! Maito riitti juuri ja juuri minun kuppiini ja siirsin tyhjän tölkin tiskin puolelle.

Kun otin serevetin, kuulin takaani rouvashenkilön nyrpeän äänen "Kaksi kahvia ja piirakkaa ja Martta-alennus!". Jaahas, ajattelin, totuus kuullaan Marttojen ja lasten suusta. Ainut ero olisi se, että aikuinen ei sitä sanoisi tilanteessa, missä on vielä oman jäsenyrityksen kuppilan tuotoista kyse.

Jäi pöhkö olo ja mietin, miksi etenkin takan olevan rouvan käsitys oman yhdistyksensä toiminnasta oli niin negatiivinen. Ja miksi se piti kertoa ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta tarkistaa todellisuutta. Onko edes oikein, että asiaan kuulumattomille kerrotaan sisäisiä asioita? Oliko tarkoitus tuoda esille "Kyllä minä tiedän!" - asennetta? Oliko tarkoitus olla riidankylväjänä, herättää negatiivisia tunteita ja epäluuloa? Sitä sopii miettiä!

Hyvää palvelua!

Nyt pitää kirjoittaa tositarina hyvästä asiakaspalvelusta, mitä sain ihan äskettäin. Tulee samalla todennettua, että asenteestahan se on kiinni, ja yksilöstä, se palveluammatissa menestyminen.

Menin syömään, mikä tuntuu olevan jopa nykyinen harrastukseni tänä kesänä. Tällä kertaa en kuitenkaan istuutunut kotikeittiöni pöytään, missä palvelu heittelee ihan mielentilan yms. asioiden mukaan, mutta kyseessä onkin silloin vapaalla tapahtuva toiminto, ei sellainen, mistä saa palkkaa ja missä vaadittaneen jotain standardimaista osaamista. Menin siis ravintolaan, Joensuun keskustassa sijaitsevaan sellaiseen. Vastapäätä näkyy poikani Subway, mutta sinne en tällä kertaa halunnut, koska en ajatellut linjojani. Nehän ovat pyöristyneet melkoisesti kesän aikana, joten ajattelin, että ihan sama painanko kilon vai kaksi enemmän vai vähemmän - yleensä kuitenkin enemmän. Koska aloitan painonhallintaprosessini huomenna, menin siis iloisella mielellä ravintolaan.

Heti ensimmäinen tarjoilija huikkasi iloisen ja rennon tervehdyksen. Tuntuipa kivalta! Joskus kaupan kassalla saa kuulla myös sen tyyppisen tervehdyksen tai lopputoivotuksen, josta paistaa pomon määräys "Tänään toivotatte kaikille mukavaa illanjatkoa!". Kyllä sen vaan vaistoaa, milloin tyyppi sanoo sen aidosti ja milloin opeteltuna. Nyt se tuli ihan tarjoilijan omasta iloisesta ja motivoituneesta fiiliksestä; hei kiva nähdä asiakkaita!

Pöytä löytyi nopeasti ja uusi tarjoilija ilmestyi kyselemään tilausta. Sama ilmapiiri jatkui ja kun pohdin vielä ruokia, hän lähti hakemaan juomia. Juomien valintaan ei mennyt kauan aikaan, pitäähän sitä nyt vähän linjojaankin ajatella, joten pelkkä vesi riitti hyvin. Kun juomat tulivat pöytään, olin vasta siinä vaiheessa, että minulla oli kolme eri vaihtoehtoa, enkä tiennyt minkä niistä ottaisin.

Tarjoilija kertoili ruokalajien eroja ja ratkaisevaksi tekijäksi muodostui vuohenjuuston määrä niissä. Ensiksi tarjoilija heitti arvauksen, minkä verran missäkin sitä olisi ja millä tavalla laitettuna. Sitten hän teki rohkean vedon ja sanoi, että odotatko niin käyn ihan kokilta tarkistamassa, koska en ole aivan varma asiasta. Odotin, arvostin ja koin, että kaveri (hän oli siis miestarjoilija) haluaa, että minä oikeasti saan sen annoksen, minkä haluankin. Hetken päästä hän ilmestyi ja kertoi grammalleen, kuinka paljon sitä himoitsemaani vuohenjuustoa kussakin annoksessa on! Hienoa! Valinta oli helppo tehdä.

Minusta on ammattitaidon merkki, että uskaltaa myöntää, että ei tiedä. Sekin on hienoa, että kertoo sen avoimesti. Ja korjaa asian välittömästi. Jotkut eivät vaan tahtoisi myöntää, että eivät tiedä tai osaa. Se lienee melko tyypillistäkin, kyseessä voi olla vaikka temperamentiin liittyvä asia. Asiakaspalvelutyössä olisi kuitenkin muistettava, että on kohteliasta kunnioittaa asiakkaan toiveita eikä pohtia, minkä kuvaa antaa itsestään, jos ei tiedä asiaa ja sitten kiertelee, jättää huomioimatta, ehkä jopa luikattaa valkoisen valheen päästäkseen itselle kiusalliseksi koetusta tilanteesta. Em. tilanteessa asiakas ei saa haluamaansa ja itse asiassa, saattaa ajatella palvelun tuottajasta jopa kehnommin; aidon tilanteen vaistoaa. Olen ollut monta kertaa tilanteessa, että kysyttyäni asiaa tyyppi on pyöritellyt vastausta ja vastannut niin ympäripyöreitä, että heti tajuaa, että hänellä ei ole käsitystä asiasta. En halua nolata toista, joten ajattelen vaan, että harmi. Oleellisin asia, eli se mistä puhutaan tai halutaan tietoa, jää sen varjoon, että toisesta vain tuntuu kurjalta?/nololta?/hävettävältä? sanoa, että tämä asia ei ole minulle aivan tarkassa tiedossa. Sitten tämä tyyppi saattaa vielä kuvitella toisen ajattelevan, että häntä ei lainkaan arvosteta, kun hän ei tiedä asiaa. Minä arvostaisin enemmän rehellistä vastausta. Ei kukaan voi tietää kaikesta kaikkea!

Kerran vaatekaupassa sattui, että myyjä alkoi selvittämään minulle, miten reilun kaupan merkillä varustetun puuvillapaidan viljelykin on saatu sellaiseksi, että siitä ei ole mitään haittaa ympäristölle. Mietin, että nyt on sellainen asia, että tätä "ilosanomaa" ei kyllä saa kertoa sellaisille asiakkaille, joilla ei ole mitään pohjatietoa asiasta. Samalla mietin, miten saan hänet tarkistamaan tietonsa nolaamatta häntä, koska tyyppi oikeasti uskoi sanomaansa. Toivottavasti onnistuin, ainakaan mitää epämääräisiä woodoo-tuntemuksia ei tullut keskustelumme jälkeen...

Nytkään en ajatellut, että eikö tuo tyyppi todellakaan osaa näitä kaikkia heidän 80 eri ruokalajia ulkoa, vaan ajattelin, että siinä kaveri on tosi ammattitaitoinen asiakaspalvelija, koska hän pitää minun, asiakkaan, toivetta niin tärkeänä, että selvittää sen välittömästi. Näin sen pitäisi mennä aina, iloisesti, ystävällisesti ja aidosti asiakkaan tarpeista kiinnostuneena! Jihuu!!!

Lyhyestä virsi...

Kävin tuossa muutama päivä sitten kaupassa. Se ei toki ole mitenkään ihmeellistä, eikä sekään, mitä siellä tapahtui. Olin kuitenkin vielä niin Ruotsinreissuni huumassa, että tapahtuma jotenkin nousempi laajempiin suhteisiin kuin normaalisti.

-"Kymmenen"
-"Juu, kiitos"
-"Kiitos, näkemiin"

Tämä keskustelu käytiin minun ja kassahenkilön kanssa joensuulaisessa kaupassa. Repliikeistä ensimmäinen on kassahenkilön ja loput kaksi minun, asiakkaan. Kommunikointimme tapahtui myös siten, että en saanut katsekontaktia kassahenkilöön koko maksutapahtuman aikana yrityksistäni huolimatta. Siistiä, eikös?! Esimerkkihän osoittaa selkeästi, että myyntityössä voi olla ja saada siitä palkkaa, vaikka ammattitaito alittaa riman mennen ja tulen. Ja vielä palveun aikanakin. Vai voiko?

Minulla alkoi niin sanotusti keittämään, tunsin raivoa ja myötähäpeää. Mietin, että mistä moinen välinpitämättömyys minua kohtaan johtui. Olin kaupan ainoa kassalla oleva asiakas, kassahenkilöllä ei näyttänyt olevan mitään muutakaan puuhaa (hän ei esimerkiksi rupatellut oman kaverinsa kanssa samalla, kun veteli toisen asiakkaan ostoksia päätteen ohi). Olin ihan asiallisen näköinen ja vaikka en olisi ollutkaan, olin silti sillä hetkellä hänen asiakkaansa.

Ehkä kassahenkilö piti minua niin älykkäänä, että pystyn heti ymmärtämään hänen repliikistään "Kymmenen", että hän tarkoittaa tietenkin euroja, eikä suinkaan muuta. Kuten senttejä, tai kellonaikaa tai peräti kymmenen pientä neekerinpoikaa - kirjaa. Tulkintojen takia tässä korostan, että Kymmenen pientä neekerinpoikaa ei suinkaa ole rasistinen ilmaisu, vaan Agatha Christien mainio dekkari vuodelta 1939. Suomeksi kyllä käännettiin vasta vuonna 1968.

Ehkäpä kassahenkilö oli juuri saanut Christien kirjan hyppysiinsä ja kirjasta mykistyneenä toisteli sen nimeä, pääsemättä kuitenkaan ensimmäistä sanaa pitemmälle. Ehkä hänellä oli flunssa ja hän säästi kurkkuaan sanomalla vain oleellisen. Ehkä hänen silmänsä olivat tulehtuneet, eivätkä silmät kääntyneet kuin liukuhihnalla olevien tavaroiden ja päätteen välillä aiheuttamatta kipua. Ehkä hän ei nähnyt minua - olinko liian lyhyt? Ehkä hän näki jonkun hyvännnäköisen kaverin tulevan kauppaan ja keskitti katseensa pääni yli häneen? Ehkä hän seurasi myymälässä mahdollisesti liikkuvia myymälävarkaita eikä minulle jäänyt aikaa? Ehkä hän inhosi työtään ja sen sivutuotteena olevia asiakkaita? Ehkä hänellä ei ollut mitään koulutusta palvelualalle? Ehkä hän ajatteli, että tätä asiakasta emme halua tähän kauppaan enää uudelleen? Ehkä hän olikin jo saanut potkut työstä ja vietti kitutunteja ennen lopullista lentoa kassalta kohti kortistoa?

Olisiko minun pitänyt olla samalla tavalla hiljaa, kaapata ostokset hihnalta ja häipyä vähin äänin? En tiedä, mutta sen tiedän, että ainakin se kävi toteen, että huonosta palvelusta kerrotaan mielellään muille. Tässä tapauksessa kävin laittamassa palautetta, korjaavaa toki ja omalla nimelläni, yrityksen palautesivulle.

Mitä tarkoittaa asiakaspalvelu ja mitä ammattitaitovaatimuksia kaupan myyntityössä on?! Vaikka olisi persoonaltaan miten ujo ja hiljainen tahansa, niin kohtelias on pystyttävä olemaan! Kassahenkilöllä se mielestäni tarkoittaa sitä, että asiakkaaseen luodaan katsekontakti, häntä tervehditään, kiitetään maksusta ja toivotetaan matkoihinsa. Työnantaja varmaan arvostaa kovasti sellaista myyjää, joka saa omalla käytöksellään asiakkaan palaamaan kauppaan uudestaa.

Ei tippa tapa...

Mutta hermot voi mennä, jos yrittää ravintolassa saada ruuan seuraksi olutta. Nyt en puhu siis kaljasta, vaan oluesta. Ja siinä on vissi ero! Kävin juuri ruokailemassa hyvässä seurassa ihan tasokkaassa ruokaravintolassa ja muiden tilatessa sivistyneesti viiniä, minä yritin saada lasiini jotain hyvää olutta. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan juoda erityisesti stoutia, bitteriä, portteria, bockia eikä ainakaan vehnäolutta. Ihan hyvin olisi kelvannut lagereista vaikkapa joku tsekkiläinen tai aleista joku belgialainen.

Tarjolla oli Karhua ja Koffia. Valinnanvaraa ei siis paljon ollut, joten otin aakkosjärjestyksen mukaan sitä Karhua. Pienen pullon, siis 33 cl. Se tuotiin 6 dl saavissa - eduksi voi laskea sen, että tuoppi ei ollut muovia ja eikä siinä lukenut Koff.

Pöydässämme oli kaunis liina, servettien väri sointui liinaan, aterimet olivat jykevät ja hienot. Koska kaikilla muilla pöytäseurueeni jäsenillä oli kauniit lasilliset viiniä tai vettä, pyysin minäkin vaihtamaan oluen johonkin kauniinpaan lasiin. Se jotekin sopisi paremmin pöydän muuhun rekvisiittaan... Ja lasin tarkoitus on oluenkin kohdalla tuoda esiin sen aromit ja ulkonäkö (vaikkapa väri, tummuus, vaahto, aromit) parhaalla mahdollisella tavalla. Oluen määrästä riippuen lasi voi olla vetoisuudeltaan 22 cl:sta ylöspäin, kuitenkin suhteessa juoman määrään. Tarjoilija oli ajan tasalla ja kävi vaihtamassa juomani. Varmaankin kaatoi sen vaan lasista toiseen, mutta Karhun kyseen ollessa - ihan sama!

Eipä tarvitse ihmetellä, että suomalainen olutkulttuuri on melkoisen alkukantainen. Jos hyvätasoisissa ruokaravintoloissa on tarjolla paria-kolmea lajia samaa oluttyyppiä, niin onhan se vähän sama, kun viinin tilaajalle sanottaisiin, että "On meillä tätä kotiviiniä laatikkoviininä, pannaako koko seurueelle sama tonkka?! Ai mitä väliä sillä nyt on, onko se punaista tai valkoista tai Merlotista tai Rieslingistä tehtyä...". Miltäs kuullostaisi saada tällaista palvelua, kun kysäiset sopivaa viiniä ruuallesi seuraavan kerran?

Oluen tilaajana koen olevani kakkosluokan asiakas, jolle oikeasti voidaan tarjoilla olut vaikka siiderilasista. Kerran kävi näinkin ja kun kysäisin tarjoilijalta, että minähän tilasin olutta, en Upsideria, niin viesti ei mennyt perille. Hän tyytyi toteamaan, että kyllä se on olutta.

Mutta onneksi on Suomessakin muutama paikka, mistä oluen saa pienen lasiin tai yleensä lasiin, mikä korostaa kyseisen oluen parhaita ominaisuuksia. Oluellakin on pitkät perinteet ja olisi syytä ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, joille olut on samanlainen nautinto ruokaillessa kuin vastaavasti viini toisille.

Minulla on yksi suosikki, Bass pale-ale, jonka valmistus on aloitettu Englannissa jo vuonna 1777. Sitä saa hanasta 2,2 dl lasiin ainakin Kuopiossa ja Jyväskylässä. Tulee siis harvoin nautittua, mutta kyllähän se olisikin jo melkoista, että ravintolassa saisi sekä hyvää ruokaa että juomaa, samanaikaisesti.

Asiakaspalvelua

Eilen soitteli paikallistoimiston edustaja lomapylpyrästä vai oliko se siitä lomarenkaasta. Hän oli erittäin asiallinen, pahoitteli, otti osaa murheeseemme ja kertoi, että ei mökissä saa olla hiiriä eikä asiakkaan tehtäviin todellakaan kuulu niiden tappaminen taikka sekään, että elukoilta pitää piilotella ruokatavarat ja pelätä, että saa vielä jonkin tartunnan niistä. Lomanne ei saa mennä piloille hiirten takia hän uhosi!!!

MUTTA...

Kun alueella ei nyt tämmöiseen hiihtoloma-aikaan löydy samantyyppistä mökkiä - ymmärrämme.
Kun teillä on se koira, niin koiraystävällisiä mökkejä on muutenkin aika vähän - ymmärrämme.
Kun samaan hintaryhmään kuuluvat mökit on vuokrattu ja kalliimpia vain tarjolla - ymmärrämme.

Niin että tulisitteko te mitenkään toimeen vielä ensi yön ja lahtaisitte niitä hiiriä ja katsotaan tilanne aamulla uudestaan. Ja kun olette varmaan lomatunnelmissa, niin mihinkä aikaan heräilette, että voin soitella? Lomatunnelmissa?! Mekö?! Olemme verenhimoisessa hiirijahdissa, joten voitte soitella vaikka heti klo 7.00, aamulla!

Ilta meni, tuijotimme tuleen; litsku lasahti. Minulle tuli äkillistä menoa liiteriin, koska puut olivat juuri päässeet loppumaan... Ystäväni, joka lienee edellisessä elämässään ollut valistusajan jälkeinen pyöveli Iso-Britanniassa, teki sen, mitä piti tehdä. Yhdessä mietimme, laittaisimmeko hiiret roikkumaan hännistään pyykipojilla pyykkinaruun, kuten metsästäjät konsanaan. Voisimme tehdä nahkoista rukkaset loman päätteeksi...

Aamu valkeni, tanskalais-ruåtsalainen pihakoiramme nukkui selällään peittoni alla eikä nähnyt varmaan edes unta hiiristä - jotain rajaa, onhan sen suku sentäs entisiä ROTTAkoiria! Hilpeissä lomatunnelmissa ensimmäinen loma-ajatuksemme siis oli, onko saalista. Ja olihan sitä, taas kaksi raatoa litskuissa. Nyt olemme paikallistaneet hiirien kulkureitin, ne tulevat astiakaapin viemäriaukosta. Minun piti viritellä takkaan tuli ja pyöveli-ystäväni teki sen, mitä kaikki muutkin pyövelit olisivat tuossa tilanteessa tehneet.

Istuin puhelin kourassa sohvalla; se soi 9.15 (akateeminen vartti - oletuksena asiakkaan koulutus ilmeisesti). Eilinen kaveri kysyi, mikä tilanne, miten selvisimme, millaiset fiilikset, tuliko hiiriä. Pohdimme tilannetta monelta kantilta; yksi mökki olisi tarjolla, mutta siinä olisi pelkkä laverisänky. Itse asiassa sääntöjen mukaan heidän ei myöskään tarvitse korvata mitenkään harmitustamme, ei vaikka mökissä olisi ollut hiirten sijasta muurahaisia tai lepakoita! Oikeesti?!

Sitten hän jatkoi, että hän on valmis alentamaan hintaa 100 euroa (1/4 osa koko summasta), koska meidän kanssamme on ollut niin helppoa hoitaa asiaa. Olemme olleet ymmärtäväisiä ja suhtautuneet asiaan rauhallisesti (lue: emme ole haukkuneet heitä, huutaneet, mananneet firmaa alimpaan manalaan jne.). Voiko asiakkaan käytös olla ainoa syy hinnan alentamiseen? Vai halusiko kaveri saada meidät leijumaan pilvissä: asiakas, joka osaa käyttäytyä sivistyneesti jopa valittessaan, saa bonuksena korvausta. Sen sijaan kunnon pultit vetänyt asiakas vastaavassa tilanteessa saisi korkeintaan köniinsä; siis jäisi vaan nuolemaan näppejään. No, kyllä voin sanoa, että olimme varmaan poikkeuksellisen rauhallisia. Kyseessä oli kuitenkin naisihmisten loma!! Siinä on kerrointa; mietipä jotain äijäporukkaa: häähhähhäh nyt annetaan rotille kyytiä...!

Jäimme siis mökkiin, koska uskoimme lahdanneemme populaation sukupuuttoon. Kahden tunnin lumpparireissun jälkeen litskut olivat edelleen tyhjinä, ja vieläkin, vaikka alkaa olla jo ilta. Jospa se tästä. Nyt ei ole riesana kuin vesialtaan poistovesiletku, mikä irtoaa roudarinteippikiinnityksestään... Ehkäpä joku populaatiosta selvitynyt hiiri hukkuu, ennen kuin se pääsee kuivalle alustalle ja losahtaa litskuun.

Ensimmäinen murhani!

Lomalla voi kokeilla kaikenlaista uuutta ja ennenkokematonta, vähän kuin extremeä. Ihan tätä en ajatellut, mutta nyt olen tehnyt siis ensimmäisen murhani. Suunnitelma oli ovela, uhri tiedettiin tyhmäksi ja lisäksi saimme myös hyväksynnän julkiselta puolelta tekoon. Ainoa, mikä vähän arvelutti, oli oma arkuus uhrin loppukäsittelyssä ja hautaamisessa. Tuli todistettua myös se, minkä puolesta olen aina puhunut, eli ympäristöihmisenäkin arvotan eri maapallon päällä elävät olennot eriarvoisiksi. Pidän siis itseäni arvokkaampana kuin hiirtä ja sen elämää. Siksi selkeä ja nopea päätös: joko minä tai hiiret lähtevät tästä mökistä. Koska minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä, niin hiiri lähtee, tai mielellään koko pesue!

Viritimme litskun, jätimme tanskalais-ruåtsalaisen pihakoiramme varmistamaan lopputuloksen ja lähdimme itse ostamaan banaanileivoksia Kuusamosta. Kun tulimme takaisin, olimme ostaneet banskuleivosten lisäksi yhden dekkarin, yhden pinnatuolin, metwustia, limpsaa, maitoa, perunarieskaa ja makkaraa. Kaikki siis erittäin oleellisia ostoksia mökkilomaa ajatellen.

Mökille tultua tsekattiin ekana tiskikaapin alunen: siellä makasi hiiri kuolleena kuin kivi. Viiksikään ei värähtänyt. Minun pitikin lähteä pilkkomaan puita, joten ystäväni joutui irrottamaan raadon litskusta.

Ystäväni älykkyyskerroin osoittautui keskimääräistä korkeammaksi, koska hän jossain vaiheessa "pyysi" minua hakemaan puita, tiskaamaan astiat, viemään roskiksen, sytyttämään nuotion, tekemään iltaruuan ja lapioimaan polun rantaan. Hmm...! Itse asiassa nuo ovat kyllä pieni asia verrattuna siihen, että hänen peukalonsa on niin turvoksissa litskun lasahdettua sormille, että rukkanenkaan ei meinaa mennä käteen. On se kova isku; sehän katkaisee hiiren niskan, mutta hiiren vaipuessa ikiuneen ystäväni jäi murjottamaan sormi punaisena ja turvonneena sohvannurkkaan.

Että semmoinen retki. Nyt odotellaan sitten toista lasahdusta. Itse asiassa sekin selvisi, että kyseessä ei ole söpö pieni metsähiiri, vaan sen gangsteriserkku kotihiiri. Mistä hitosta sekin on tänne metsään joutunut. Niin vielä ystävä kerkisi puolustamaan, että tämä mökkihän on sen koti..! Varmaan arvaat, että taas tulee minulle asiaa halkoliiteriin, kun litsku lasahtaa...

Halvalla saa - vaikka mitä!

Taas tapahtuu Kuusamossa! Kirjoitin joskus aikaisemmin siitä, että lomamökkien vuokranantajille ei olisi ollenkaan pahitteeksi pienimuotoinen siivouskoulutus. Nyt hyvin lyhyen lähikokemuksen perusteella voin laajentaa aihetta koskemaan kiinteistönhoitoa. Jos meikäläisiltä alkaa työt loppua näiden perinteisten puhtausalan koulutusten suhteen, niin oiva kultakaivos odottaa lomarenkaaan vai oliko se lomapyörän, vai etteikö olisi peräti lomaympyrän parissa. Jee!

Tässä taas karu pala totuutta, ei suinkaan kurjasta Karjalasta, vaan Kainuusta, tuosta isiemme nälkämaasta. Vuokrasimme ystäväni kanssa lomamökin. Nyt hieman korvesta, koska osa porukasta lähti Skotlantiin kalalle, osa jäi lukemaan ylppäreille. Nyt oli mahdollisuus vuokrata mökki hieman kauempaa Rukasta, hieman edullisempaan hintaan. Tutun firman sivut auki ja toisen luokan kansalaisina (lue: koira mukana) mökkiä etsimään. Se löytyikin helposti; hinta asiallinen, kun ottaa huomioon, että Rukalle oli reilusti matkaa, mökissä ei ole astianpesukonetta (no voih!) ja lähimpään baarinkin on niin pitkä matka, että ei jaksa edes ajatella.

Katselimme mökin varustusta ja kuvahan kertoo yleensä enemmän kuin sata sanaa, vai oliko se tuhat? Meidän tapauksessamme kuitenkin vähemmän kuin yhden. Se yksi tärkeä sana olisi ollut: Hiiri! Yöllä heräsin siihen, että seinässä tuntui ruminaa ja ajattelin, että kun Kuusamossa ollaan, niin olisiko peräti kuukkeli nokuttelemassa... Aamulla kerroimme yökokemukset ja koska ne olivat samantyyppiset, aloimme tsuumailemaan paikkoja tarkemmin. Löytyi hiirenpapana, sitten toinen, kolmas, neljäs, viides.... siis APUA! Ei niin, että pelkäisin hiirtä, nyttenkin puristan yhtä korvasta jatkuvasti, mutta kuitenkin. Lomamylpyrän, vai olisiko se lomapylpyrän, ettei vaan olisi ollut lomarenkulan mökissä?! Siis todellakaan ei saa olla hiiriä!

No, ystäväni tyypillisenä suomalaisena asiakkaana, joka ei halua valittaa suoraan palvelun tuottajalle, oli sitä mieltä, että eihän tämä nyt vielä mitään. Raukka parka pieni hiirulainen nälissään oli raahautunut viimeisillä voimillaan mökkiin... Papanoita löytyi siis lattialta ja astiakaapista. Kävimme jonkinasteisen neuvottelun siitä, valitammeko vai emme. Minäkään en ole herkkä valittamaan, mutta tässä menee raja: hiirenpapanat on liikaa vuokramökissä. Loogisesti ajattelin, että papanasta ei ole pitkä matka itse hiireen. En todellakaan halua nähdä hiiriä sisllä mökissä. Partiolaisena ajatelin, että alea iacta est. Näillä mennään! Ei siis valiteta.

Varauduimme toiseen yöhön siten, että piilotimme kaikki tärkeimmät, kuten kaksi jättipussia karkkia, banaanilastupussin sekä pistaasi- ja maissipähkinäpussin mikroaaltouuniin. Näimme unta siitä, miten hiiret pelasivat jalista koiran ropeloilla yläpohjassa.

Toinen aamu valkeni! Koira nuuski liian uteliaasti sängynalusia. Ystäväni tunki maastokenkää jalkaansa ja kiljaisi! Vähintään hiirenraatoko? Mutta ei sentään, hiiret olivat vain varastoineet yön aikana koiran ruokakupista varastaneensa ropelot sinne. Ja toiseenkin maastokenkään. Ja minun molempiin maastokenkiini. Lisäksi ne olivat kakkineet kiitokseksi koiran kuppiin. Siinä meni raja myös ystävälläni.

Laitoimme heti tekstarin mökin huoltajalle ja yritimme soittaa lomapylpyrään. Sitten odottelemaan. Huoltaja soittikin nopeasti. Ihmetteli kovasti, kun ei olleet edelliset sanoneet mitään...! Myönsi, että imuroidessa oli kyllä nähnyt papanoita hänkin. Että silleen, senhän olisi sitten voinut panna vaikka esitteeseen; "Voit nähdä aitoja villieläimiä ihan mökin pihapiirissä". Hän lupasi tuoda parit hiirenlitskut...

Soiton jälkeen nostin peiton lattialta, sieltä tipahti puoli desiä koiran ropeloita. Makarin sängyn vierestä siis, jotain metrin päästä siitä, missä nukuin. Sitten otin villapaitani tuolin selkänojalta, niin hihasta tipahti 3 ropeloa! Eiiiiii!!!

Huoltaja kurautti paikalle ja esitteli meille pyydyksensä. Se oli tavallinen muovisankko, mallia Orthex. Ehkä peräti kierrätysmuovista puristettu. Lisäksi pyydykseen kuului 5 cm leveä ja 40 cm pitkä laudanpalanen. Idea: sankkoon laitetaan leivänmuruja, lauta asetetaan sankon reunukselle lattiaa vasten. Hiiri haistaa murut, kipittää lautaa pitkin kohti herkkuja, tipahtaa sankonpohjalle ja tyhmänä ei tajua, että ei pääsekään nousemaan liukasta sankonreunaa pitkin takaisin laudalle. Sitten minä tai ystäväni ilmestymme paikalle ja iskeä losautamme laudanapalalle pienen hiirulaisen, jolla on isot korvat ja lempeät nappisilmät, kuoliaaksi sankon pohjalle.

Toinen vaihtoehto oli asiakasystävällisempi. Meidän ei tarvitse murhata hiiriä vaan huoltaja viritteli muutaman hiirenlitskun strategisiin paikkoihin, jolloin litsku tekee murhan puolestamme. Me vaan poistamme kuolleen raadon ja heitämme sen hankeen. Vähän kuin Hitlerin Saksassa; joku muu tekee murhan puolestasi, sinä vaan suunnittelet sen ja oikeasti haluat, että uhri kuolee. Haluanko tappaa hiiret? Haluan, en, haluan, en, haluan!

Nyt vaan odotamme, missä litskahtaa...

Palvelua, kiitos!

Nyt tapahtui jotain aivan mieletöntä, minkä haluan jakaa kaikkien kanssa. Nimittäin, sain sellaista palvelua kaupassa, jota odottaisi saavansa aina asiakkaana, mutta harvoin saa.

Tämä tapahtui keskustan tavaratalossa, jonka nimi alkaa A-kirjaimella (ei ole kuitenkaan Alko - tarkennus tähän, vaikka se ei muutenkaan ole tavaratalo). Menin ostamaan lapseni lapselle eli lapsenlapselleni synttärilahjaa: turkoosi kylpytakki kokoa 130 cm. Kauppa oli viimeinen toivoni; sitä ennen olin selviytynyt neljästä liikkeestä ilman, että olin nähnyt vilahdustakaan myyjästä. Tämä oli harmillista, koska käytin kuitenkin myyjän bongaamiseen enemmän aikaa kuin olin käyttänyt valtakunnalliseen Lintujen pihabongaus-tapahtumaan, mitä siis vietettiin samaan aikaan. Parempi tuuri oli ollut silti lintujen kanssa; näin talitiaisia ja sinitiaisia ihan eri malliin kuin myyjiä kaupoissa.

No sitten itse asiaan, eli tällä kertaa kävi kuten sanalaskuissa eli sokeri oli pohjalla. Ilmaisu on aika relevantti myös Ateriapalvelut-tutkinnon osaa suorittaessaan. Onni alkoi potkimaan heti osastolle saavuttuani, eli tangoissa komeili useita(!) eri kylpytakkimalleja. Oli niitten alipakattujen haitilaistyöläisten ompelema disneytakki - ei siis sitä, sitten löytyi kotimainen ÖkÖ-tex merkinnällä varustettu kylpytakki, mutta siinä ei ollut kokoa. Lisäksi oli vielä kolmaskin malli, josta ei valitettavasti ollut näytettä tangossa.

Ja sitten alkoi tapahtua. Hyllynreunan takaa lipui näköpiiriini ystävällisen näköinen, aurinkoisesti hymyilevä myyjä, joka kysyi tarvitsenko apua! Tarvitsin! Hän tsekkasi tietokoneeltaan, että valitettavasti juuri tätä haluamaani mallia ei ollut varastossakaan. Tämä ei riittänyt hänelle palvelun tuottajana, vaan hän oma-aloitteisesti alkoi tsekkailemaan eri vaihtoehtomalleja, esittelemään niitä minulle ja otti jopa oma-aloitteisesti yhden mallin pakkauspussista, jotta näkisin sen paremmin. Siis tavaratalossa! Aivan huippua!!!

Lopulta löytyi mieluinen malli ja koska hän vielä tulkitsi minua oikein, hän sanoi ilman, että piti kysyä, että jos malli ei olekaan sopiva, niin kuittia vastaan voit ilman muuta vaihtaa.

Mietin, että miten näinkin pieni juttu voi vaikuttaa niin suuresti. Nyt sain palvelua, mitä edellyttäisin aina saavani, mutta harvoin saan muissa kuin erikoisliikkeissä. En tiedä myyjän toimenkuvaa, miten iso prosentuaalinen osuus siellä on asiakkaan henkilökohtainen palvelu suhteutettuna vaikkapa tavaroiden tilaukseen, kuljettamiseen, hyllyttämiseen, mitä kaikkea heille mahtaa kuuluakaan.

Kaupan päätehtävä on saada tavara myytyä asiakkaalle. Tässä tapauksessa niin ei olisi käynyt, ellei myyjä olisi ollut ammattilainen ja pitänyt minua hyllyntäyttöä tärkeämpänä.

Loppuhuipennus oli, että kävin vielä yhdessä kaupassa lastenosastolla muuten vaan. Täälläkin oli myyjä. Hänkin kysyi, tarvitsenko apua. Tarvitsin. Hän sanoi, että vuoden päästä on vasta kylpytakkeja myytävänä; ne kun ovat sesonkituotteita, niin ne on meillä jo varastossa...

Ei enää pelitä...

Seuraava tarina on fiktiota, eelei se ole sitten faktaa. Sinä päätät!

Tapahtui kerran, eräällä työpaikalla, kaukana kavalasta maailmasta.

Näytös 1
Henkilö A haluaa esittää eräässä julkisessa tapahtumassa kuulijoilleen erään dvd:lle poltetun, todella mielenkiintoisen, koneen toimintaperiaatteesta johtuvan työsuoritusta pahimmassa tapauksessa kuormittavan työmenetelmän. Wau! Muun muassa liikkuvien kuvien avulla tapahtumasta tulee sekä mielenkiintoinen että laadukas, keskustelua herättävä ja kuulijakuntaa aktivoiva.

Mutta voih, henkilö A:n älykkyysosamäärä ei korreloi hänen riskienottotapaansa, joten hän ei kokeile dvd:tä sillä tietokoneella, jota hän käyttää esityksessään. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän on kokeillut sitä toisella tietokoneella, mikä puolestaan jää jököttämään hänen työpöydälleen.

Niinpä tietokone, tykki (ilman panoksia), kannettava valkokangastaulu, opetusmateriaalit, mainoskynät, mainoskansiot, opetusmateriaali, tikku, dvd:t yms. yms. yms. mukanaan henkilö A lähtee toiveikkaana matkaan.

Näytös 2
Kuulijakunta kuuntelee esitystä mielenkiinnolla, ottaa aktiivisesti osaa keskusteluun, innostuu kyselemään ja peräämään perusteluita ja kaiken kukkuraksi, tässä vaiheessa, ei olla vielä esityksen siinä vaiheessa, että henkilö A räväyttänyt kuulijakunnan silmät pyöreiksi ihmetyksestä DVD:n avulla. Mutta hetki lähenee ja henkilö A lausahtaa maagiset sanat "Nytpä näytän teille todella mielenkiintoisen videopätkän aiheesta!" Kuulijakunta jähmettyy paikoilleen, kaikkien katseet kiinnittyvät kannettavaan valkokangastauluun ja seuraavat hengitystä pidätellen henkilö A:n vakaan hiirikäden klikkailua.

Muuta ei sitten tapahdukaan. DVD ei käynnisty, vaan näytölle ilmestyy tyly lause, josta jo vähemmänkin tietotekniikkaorientoitunut älyää, että DVD vaatii toimiakseen Media Real Plyerin -tai Whåtever! Henkilö A tsekkaa hämmästyttävää hermojenhallintaa vaativalla taidolla tietokoneen käynnistysvalikon kautta, että koneessa ON kyseinen ohjelma. On, on, on!

Mutta klik - klik - klik, "Ei enää pelitä, isäni vanhat neuvot, ei enää pelitä, äitini antamat ohjeet, voisin jopa luulla, että vika onkin minusssa..." Edellä mainittu biisi alkoi pyörimään henkilö A:n aivolohkossa ja ymmärtäessään biisin matalan laatutason, hän ymmärsi välittömästi ilmoittaa kuulikunnalleen, että jokin tässä nyt mättää, mutta katsotaan tämä pätkä sitten seuraavalla kerralla (jossain toisessa maassa, jossain toisessa ulottuvuudessa, tai jonkun toisen kouluttajan toimesta).

Näytös 3
Työpaikalle saavuttuaan henkilö A haluaa heti saada neuvon asiaan ja soittaa tietokonenörttiosaston koordinoijalle, jolla ei tietenkään ole nimeä, pelkkä Apupöytä vaan, moro! Se onkin ovela juoni, koska on vaikea antaa palautetta henkilölle, jonka kanssa et tiedä edes keskustelleesi. Selviää, että hyihyi, miksi on tullut otettua oma kotikone työkäyttöön, pitää olla työkone töissä. Kotikoneille ei nimittäin asenneta mitään mediaplayereita eikä muitakaan, ne pitää älytä asentaa itse, nimenomaan kotona.

Eikö voisi edes pikkuisen auttaa, kun ei kerkiä käydä kotona asentamassa. Mutta ei! Työpaikan verkkoon ei moista vaarallista viiruksia pullistelevaa rakkinetta saa kytkeä! Eikä auteta asentamisessakaan, em. syistä johtuen.

Loppusanat
Mitä opimme tästä tarinasta? Mitä sinä opit? Ehkä sen, että vain ääliö lähtee kouluttamaan tsekkaamatta kaikkien koneiden, tikkujenja DVD-levyjen yhteentoimivuutta. Ehkä sen, että kotikoneella saa tehdä töitä (ja se on jopa suotavaakin, koska kotikoneille sai ostettua alennuksella ohjelmia) erityisesti kotona, ei töissä. Ehkä sen, että kollegan koneen pölliminen on oikeutettua, jos itsellä ei ole kannettavaa TYÖtietokonetta. Ehkä sen, että pienen pientä palveluakaan ei voi saada, jos organisaatiossa ei olla oivallettu, kuka on asiakas. Sekö, joka mieluusti olisi halunnut nähdä koulutuksessa sen videopätkän, vai sekö, joka halusi sen niin kovasti esittää?

Vai ehkä sen, että ei kannattaisi edes yrittää kouluttaa muita, ellei plakkarissa ole vähintään ABCDEF-korttia tietotekniikassa?

Missä mättää

Taas kerran tuli todiste siitä, että missä ihmeessä on suomalaisen asiakaspalvelun ammattilaisten ammattiylpeys. Nimittäin, jotenkin sitä olettaa, että asiakaspalvelussa olevat ihmiset olisivat edes jossain määrin ekstrovertteja ja pystyisivät mongertamaan edes jonkinlaista yleissivistävää kohteliaisuutta,kuten vaikkapa hyvin päivän toivotusta.

Nimittäin tapahtui seuraavaa: Oltiin ystävän kanssa Kuusamossa Rukan eräässä kaupassa ja siinä kun latjattiin tavaroita tiskille, niin ystäväni kohteliaana ihmisenä sanoi kassahenkilölle (nainen, aikuinen - siis tämä kassahenkilö) "Päivää". Tähän tämä tyyppi ei sanonut mitään. Ei edes ilme värähtänyt. Oikeesti!! Oltiin sentäs kaupan kassalla.

No meikäläinen peruspositiivisena ei tietenkään uskonut, että joku tuollaisessa ammatissa oleva ei alentuisi vastaamaan asiakkaalle kohteliaaseen tervehdykseen. Että olisiko joku ymmärrysvirhe kyseessä, että olisko kuullut minun ystävän sanovan vaikka,että "Minä tapan sinut!": Siispä meikäläinen sanoi uudestaan,että "Päivää!". Ja eikö tää tyyppi uudestaan vaiennut meikäläisen suohon. Siis oikeesti, ei vastannut mitään! Miten voi olla mahdollista?!

Mutta Suomessa voi! Kyllä oli hilkulla, että olisin sanonut, että oikeestiko tyyppi on mykkä. Mutta meikäläisen kotikasvatus on sen verran tasokasta, että nielaisin ja katsoin , että olenko oikeesti Rukamarketissa vai jossain kolmannen asteen yhteysaluksella. Olin Rukamarketissa.

Ammattitaitovaatimuksiin kuuluu vain hintojen naputus ja hinnan ilmoittaminen jollain keinolla, mikä ei välttämättä ole puhuminen? Näinkö se menee? Vai olisiko pitänyt antaa tippiä, että saisi edes peruspalvelua? Miten suomalaiselle voi olla vaikeeta tervehtiä maksavaa asiakasta? Miksi suomalainen kassahenkilö kirjoittaa yleisönosatolla, että asiakkaat eivät "alennu" tervehtimään heitä? Miksi suomalainen kassahenkilö kyykyttää asiakasta! Miksi, miksi, miksi?

No, onneksi ilman lämpötila oli jotain +29, aurinko paistoi ja muutenkin oli mukavaa. Mutta silti tunsin oloni tosi tyhmäksi. Kumman kuuluisi olevan kohteliaampi, asiakkaan vai myyjän?! Mitä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu, jos tervehdit ja sinua katsotaan kuin tarjouksessa olevaa ruåtsalaista maitoa.

Autoilu avartaa

Haluatko kuulla pari tarinaa siitä, mitä meille on sattunut työmatkoilla ja nimenomaan autoilla ajaessamme? Ehkä et, mutta kerron silti. Nämä ovat nimittäin opettavaisia tarinoita, jotka me kokemuksista rikastuneet muistamme vielä kiikkustuoli-iässäkin.

Tarina 1
Olemme kollegan kanssa ajamassa Turkkuseen erääseen Oph:n järjestämään tilaisuuteen ja kollega oli, tietty, ottanut iltajuhlaan parasta päälle. Niinpä olemme viritelleet hienon silkkisen puseron skodaladan takakonttiin matkalaukkujen päälle, ettei moinen juhlakostyymi pääsisi rypistymään. Ja sitten matkaan!

Siinä ajaessamme alkoi sataa vettä ja farkkumallisessa koslassamme takalasi tuppaantui likaantumaan; niinpä ruiskaisin aina välillä pissapojasta myös takalasille nestettä ja käytin takalasin pyyhintä. Aina edellä mainitun suorituksen jälkeen kuului kovaa ropinaa ja ajattelimme, että onko meillä takalasi auki, kun kuuluu niin kovasti tuo pissapojan ääni. Ei ollut. Mutta ääni vaan kuului ja lopulta päätimme ottaa asiasta selvää.

Kun seuraavan kerran roiskautin, niin vilkaisimme taakse ja huomasimme, miten pissapojan neste lensi upeassa kaaressa suoraan kollegan juhlakoltun päälle letkusta, mikä roikkui verhoilun ja takasivulasin välissä. Voi EI!!! Äkkiä jarrut päälle, kollega kolttua pelastamaan ja minä vastuuhenkilöille soittamaan, että missä mättää ja ettekö ole huomanneet, että pissapojan letkuhan on rikki!!!

Puhelimesta kuului hyyyyvin hitaasti ja rauhallisesti venyttäen, että on se huomattu. Huomattiin jo paljon ennen teitä, pari kuukautta sitten! Että siihen malliin, mutta ei ole keritty korjaamaan. Kun se autohan on koko ajan menossa.

Tarina 2

Kerran palasin Nurmeksesta skodaladalla ohjauskäynniltä, vai olisiko ollut peräti tunneilta. Se ei kuitenkaan ole oleellista tässä asiassa. Oleellista on se, että olin noin 2 kilometrin päässä päätepisteestä, kun ratin alta löi ihan odottamatta tulilieskat ja savua alkoi työntyä ohjaamoon. Äkkiä sitten jarrut päälle, virta-avain pois ja itse pientareelle! Huh - pelastuin!

Taas soittamaan vastuuhenkilölle, että auto syttyi tuleen, mitäs nyt tehdään? Ja käytiin sitten seuraavantyyppinen keskustelu: "No, palaakos se nyt? Eipä näyttäisi palavan. Ajatko tänne? En aja! No odottele, niin tulen sitten hakemaan."

Sen verran oli shokki, että oikeasti en muista vieläkään, millä keinoin se auto sitten koululle vietiin. Siinä sitten ihmeteltiin johtojen mustuneita riekaleita. Tuli ilmi, että viime talvena oli samalla tavalla syttynyt johdot palamaan, mutta eipä siinä sen pahemmin käynyt silloinkaan. Mikä lie kosketushäiriö. Ja vinkkinä vielä, että jos näet nämä johdot riippuvan tässä ratin alla, niin kannattaa tunkea ne sinne konsolin sisälle.

Naisen logiikalla varustettuna tuli mieleen, että eikös tätä kotteroa olisi hyvä käyttää korjaamolla! Kun huomenna olisi kollega lähdössä työmatkalle. Mutta vastaus oli, että mitäs turhia, eihän tuo enää pala. Oli varmaan kiva tunne kollegalla, kun aamulla starttasi...

Se on pienestä kiinni!

Olinpa tässä viikonloppuna viettämässä laatuaikaa patikoimalla huippuseurassa! Tavoitteena oli sekä fyysinen että psyykkinen sparraus ja sehän onnistui siten, että patikoimme helteisessä säässä mahtavissa maisemissa ja olimme vuokranneet viiden tähden mökin elpymistä varten. Heti aamupäivästä lähdimme luontoon; paistoimme makkaraa ja keittelimme pakkikahvit nuotiolla, ihailimme upeita maisemia ja nautimme mahtavasta kevät(kesä)säästä.

Fyysisen suorituksen jälkeen sitten mökille juttelemaan, pohtimaan asioita, vaihtamaan mielipiteitä ja nauttimaan yksinkertaisesta, mutta hyvästä ruuasta. Saunomista rantasaunassa, talviturkki järveen. Näinhän se menee.

Muttamutta, aamulla ennen kuin lähdimme patikoimaan huomasimme, että jaahas, vessapaperi on loppu. Tämä huomattiin tietty sen jälkeen, kun viimeinen oli juuri kohtsillään poistumassa wc-tilasta...grrr..! No, omatoimisina matkailijoina ajattelimme, että eiköhän osteta sitä veskipaperia, eihän sitä nyt viitsi isäntäväkeä näin vähäisellä asialla vaivata, etenkään tämmöisen viiden tähdin mökin isäntäväkeä.

Siitä tuli hieman mielipide-eroja, että onko kohtuullista, että vessapaperi vetelee viimeisiä jo ½ vuorokauden mökissäviettämisajan jälkeen, ja kuuluuko se mökin varustukseen yleensäkään. Näiden ristiriitaisten ajatusten saattelemana suuntasimme patikkareissun jälkeen vessapaperiostoksille, ihan vaan kaiken varalta.

Yksi meistä halusi kuitenkin oikeutta ja rohkeana soitti isäntäväen kännykkään, että mitenkä menetellään, kun täältä on nyt veskipaperi loppu? Niin silloinpa emäntä valisti, että EIHÄN SE KUULUKAAN mökin varustukseen! Ajatelkaas nyt, jos he ostavat sinne vaikka kollin paperia, niin varmasti mökkiläisten mukaan lähtee paperit ja sitä saa olla jatkuvasti sinne ostamassa!

No, ajattelimmehan me toki. Olemme siis potentiaalisia varkaita?! Ihanko totta!

Emäntä kuitenkin sanoi, että kyllä hän voi teille sitä paperia tuoda (eikä ota eri maksua!!!). Hieman nyrpeänä, mutta kuitenkin. Kun hän sitten lopulta tuli, niin tämä rohkelikkommme meni rupattelemaan ja selvisi sekin, etä meidän pitää panna vielä laudeliinat pesukoneeseen lähtiessämme, sen lisäksi tietty, että siivoamme koko mökin kuten asiaan kuuluikin. Olimme varautuneet vastaiskuun ja ystävämme esitteli edellisen vuokraajan jättämän homehtuneen kahvinsuodatinpussin, jonka löysimme kahvinkeittimestä. Toivottavasti hän mainitsi myös siitä, että paikallinen kennel oli ilmeisesti majoittunut sänkyjen alle. Minä en nimittäin kuullut mitään, sillä en uskaltanut edes naamaani näyttää, kun tuntui niin kurjalta antaa huonoa palautetta...

Kun emäntä oli pyyhältänyt kotiinsa, luimme vielä kunnolla vuokrasopimuksen pienen präntin; meidän olisi myös pitänyt älytä ottaa astianpesuaine mukaan (tiskikone / käsinpesu), mutta onneksemme sitä oli jäänyt edelliseltä vuokralaiselta. Kun lopulta sunnuntaina olimme lähdössä, totesimme, etä taisimme tehdä tähän mökkiin kunnollisen kevätsiivouksen! Nimittäin, miten olisimme todistaneet, että edellinen asukas oli jättänyt varmaan imuroimatta, ja ehkä sitäkin edellinen... Nyt kun olimme vielä antaneet itse palautetta satunnaisista asioista, emäntä varmaan tarkastaisi MEIDÄN siivouksemme laadun suurennuslasilla. Tai sitten ei.

Mietimme myös sitä, miten pienestä se palvelu on kiinni, miten herkässä ärsytyskynnys ja harmiintuminen. Toki ymmärrämme, että viikon vuokralaisilla menee veskipaperia ihan eri tahtiin kuin tämmöisissä lyhyissä viikonloppusessioissa. Viikonloppuvuokralainen ei välttämättä suunnittele kauppareissua heti ensimmäisen yön jälkeen, mutta viikoksi harva varaa koko ruoka-arsenaalia ja vessapaperinkin osto sujuisi ihan siinä sivussa muiden ostosten lomassa. Harmi, että emme huomanneet ottaa omia rullia mukaan. Olisiko syytä, että ensi kerralla lukisimme vuokrasopimuksen säännöt tarkemmin?

Vai olisiko se palvelua, että mökissä olisi vaikkapa kahden-kolmen päivän varustus valmiina. Että ei ihan ensimmäisenä aamuna tarvitsisi lähteä sitä varten kauppaan. Kun jotenkin tuntuu, että tuollaiset 8 rullaa maksaa alla 6 euroa, niin se on kuitenkin suhteessa aika pieni prosentti siitä vuokrasummasta. Ja toisi hyvän mielen asiakkaalle; kun ihan kaikkea ei tule ajatelleeksi mökkilomaa suunnitellessa. Mutta opimmepa tämänkin: tilaisuus tekee varkaan ja mökkiläisille kelpaakuulemma ihan mikä tahansa. Hei, peruuttakaa varovasti nyt se peräkärri, että se nahkasohva ei tipahda sieltä...

Esimerkki tekniikan ja todellisuuden kohtaamisesta

Kerronpa esimerkin todellisesta elämästä ja tällähän ei ole sitten mitään tekemistä oman työpaikkani kanssa, eihän..vaikka kirjoitankin "me"-muodossa, se on vaan jotenkin inhimillisempää.

Reilu vuosi sitten luovuimme ns. pöytäpuhelimista ja kannoimme puhelimet SE-romuun. Samalla tietenkin ilmoitimme kaikille yhteistyökumppaneillemme, että meillä on käytössä nyt pelkästään kännykkänumerot. Tämän tiedon saatuaan suurin osa asiakkaistamme poisti omista puhelimistaan turhiksi käyneet numeromme. Tässä vaiheessa hyvä juttu, vain yksi numero / asiakas.

Vuodenvaihteessa aloin ihmettelemään, miksi en saa ihmisiä kiinni puhelimella. Yleensä se, joka ei pysty vastaamaan, soittaa sitten perään. Ilmeni, että aika moni asiakkaamme ei enää vastannut, koska soittoni tuli siitä vanhasta "pöytänumerostani". Sehän oli jo tuhottu eikä sitä kukaan enää muistanut. Moni epäili, että puhelinmyyjä soittaa ja yrittää väkisten kaupata jotain lehteä...

Piti ihan selittää (kunhan asia oli ensin selvinnyt itselle), että vaikka soitankin kännykästä, niin näet puhelimessasi sen vanhan pöytäpuhelinnumeroni, jonka olit tuhonnut pari vuotta sitten, mutta joka on siis nyt yritysnumeroni. Siihen ei tietty voi laittaa tekstareita, joten kannattaa tallentaa numero uudestaan puhelimen muistiin, sen kännykkänumeron lisäksi.

Puhelinnumeroidemme uudistaminen on kuulemma hyvä, koska nyt minut tavoittaa paremmin! Ihanko totta?! Voin nimittäin ilmoittaa, missä olen milloinkin. Mutta, näinhän olen ennenkin voinut tehdä? Olen voinut ilmoittaa poissaoloni tähänkin asti niin, että puhelinvaihde on voinut ilmoittaa asiakkaalle poissaolostani. Minulla on myös puhelinvastaajassa viesti, mistä soittaja saa selville missä olen ja voi jättää soittopyynnön. Yleensä, kouluttaja kun olen, olen kouluttamassa. Tämänpä asiakkaamme aika näppärästi jo tietävätkin...

Olematta mitenkään katkera tai negatiivinen, mielestäni uudistus ei ole kovinkaan mullistava. En osaa vielä arvioida, onko tästä todellista etua aiempaan verrattuna. Luulen, että osa ei edelleenkään ilmoittele pahemmin poissaoloistaan ja tiedän, että kun en vastaa puhelimeeni, asiakkaamme oitis tietävät, että otan heihin yhteyttä heti kun voin. Suhtaudunko siis negatiivisesti uudistuksiin ja tekniikanmuutoksiin? Ehkä. Ehkä muutosta olisi helpottanut se, että koulutus olisi järjestetty ajoissa, eikä 1½ kuukautta jälkikäteen uudistuksesta.

Mutta mahtoiko tuolla olla totta ensinkään; kannattaa odottaa soittoani.