Kryptinen teksti

Otsikko viittaa siihen, että tämän jutun luettuaan ei ole tullut ns. hullua hurskaammaksi. Tällä en tietenkään tarkoita sinua, oi arvoisa lukijani, vaan yleistä sananpartta. Mistähän sekin lienee peräisin, tuo sanonta meinaan. Googlailin vähän ja tulin siihen lopputulokseen, että ei kannata tarkentaa.

Minulla on meneillään tässä yksi hyvä juttu, jota en siis voi paljastaa. Mutta siitä tulee HYVÄ! Ehkä. Olen joskus aiemmin vaatimattomasti maininnut, että olen aika näppärä keksimään kaikenlaista. Sepä ei ole ollenkaan huono ominaisuus, vaan päin vastoin. Olen keksinyt jopa töihin kaikenlaisia ideoita, joista suurin osa on mennyt yleiseen jakeluun ja hyötykäyttöön (myös muille). Nykyisin olen pitänyt ns. kynttilää vakan alla siinä suhteessa, että ideoin asian ja ehdotan toteuttamista, mutta vaikenen  siinä vaiheessa, kun asia on toteutunut, että miehän sen idean keksin. Syitä tähän on monia, mutta en mainitse niistä nyt yhtään. Viimeisimmät ideat töissä liittyvät mm. kopiohuoneen rymsteeramiseen ja tilan käyttötarkoituksen parantamiseen. Ideoita siis riittää, se on hyvä!

Mutta palaan taas tähän hyvään juttuun, jota en voi paljastaa enempää. Minun on kuitenkin pakko edes kirjoittaa vähän, koska tää on niin kiva juttu, että ihan kihisen innostuksesta. Kirjoittaminen auttaa purkamaan paljastuspainetta...

Olin kirpparilla kiertelemässä, sillä tarvitsin mökille melittasuodatin. Näin siinä sitten yhden tavaran ja keksin, että siitä voisinkin tehdä yhden jutun eräällä henkilölle. Siitä tulisi vähän samanlainen kuin Nalle Puhin hyödyllisestä purnukasta. Paitsi kyseessä ei olisi purnukka. Siitä sitten tuumasta toimeen ja maalikauppaan. Vähän googlailuja sieltä ja täältä ja homma alkoi etenemään. Mutta hidasta on, todella hidasta. Onneksi olen lomilla, niin joutaa tässä tekemään....

Rehellisyys kannattaa!

Taasen kerran tuli todistettua, että kannattaa olla rehellinen asiakas. Nimittäin, kävin ostamassa muutamia tuiki tarpeellisia taloustavaroita ja kassalla tapahtui hässäkkä, jolla oli kauaskantoisia seuraamuksia. Harjoittelija-myyjä yritti laskuttaa tavarani ja samalla antaa alennuksen sekä parkkimaksusta että kertyneistä "bonuksista", vaikka kyseessä ei todellakaan ollut se perinteinen bonus-kauppa (jota en sulata ihan vaan ideologisista syistä). Harjoittelijan perehdytys oli vissiin hoidettu perinteisellä avaimet käteen-periaatteella, sillä hän ei osannut toimia kassalla oikein. Niinpä hän pyysi apuun yhtä jos toistakin kokeneempaa myyjää. Tämä oli oikea ratkaisu ja sanoinkin hänelle, että tärkeintä on vain saada oikea summa maksettavaksi.

Ensimmäinen myyjä pyöritteli silmiään "on kuule kerran jo neuvottu" -tyyliin ja sanoi tulevansa auttamaan kohta. Kohta hän tulikin ja neuvoi jotain, mikä ei kuitenkaan auttanut. Niinpä harjoittelija-myyjä pahoitteli minulle tilannetta, punastui kovasti ja huuteli apuun toista myyjää, joka saapuikin armollisesti paikalle toteamaan, että "kylläpäs on todella hankala juttu". Kotvan kassakonetta taottuaan myyjä sanoi, että no niin, siinä on kuitti ja asia on selvä. Ihmettelin kahteen kertaan, että joko minä muka maksoin ostokset (en olevinaan ollut laittanut pin-koodia koneeseen). Olin, koska minulla oli jo kuittikin. Selvä ja kiitosta vaan!

Vaikka meikäläisen muisti ei todellakaan muistuta minkään elefantti-eläimen vastaavaa, ei se sentäs ole aivan olematon. Koko kotimatkan mietin, että missä vaiheessa painelin pin-koodin ja tulin siihen tulokseen, että maksua ei oltu peritty. Kun tutkin tarkasti kuittia, huomasin, että siellä ei todellakaan ollut tietoja maksutapahtumasta. Soitin heti tavaratalon myyntipäällikölle ja hän alkoi selvittämään tilannetta. Ajattelin, että jos olen seonnut ja olenkin maksanut, niin parempi seonneena rehellisenä kuin seonneena epärehellisenä.

Kohta soi puhelin ja myymäläpäällikkö kiitteli minua vuolain sanoin rehellisyydestä ja siitä, että itse otin yhteyttä ja halusin varmistaa tilanteen (maksua ei siis oltu otettu). Myymäläpäällikön mukaan erittäin harva ottaa itse yhteyttä kauppaan vastaavantyyppisissä tilanteissa, ja silloin tappio jää kauppiaalle. Hän halusi kiittää minua tarjoamalla kunnon kahvit viereisessä kahviossa. Tuntui kyllä todella mukavalta! Vaikka toimin juuri siten kuin minusta oli luonnollista toimia, niin olihan se kiva saada tuollaista positiivista palautetta! Tuli entistäkin parempi mieli. Että semmosta se on olla rehellinen asiakas! Suosittelen.

Rehellisyyskahvit

Mokkapaloja!

Olen tässä kerinnyt elpymään työn raskaan raadannasta lomilla ollessa; sentäs jo puoli päivää oli ekasta lomapäivästä mennyt kun aloin miettimään, että pitäisiköhän leipoa jotain. Ystäväni, joka oli auttamassa minua puutarhan (ah miten ylevä ilmaisu sille rikkaruohoja tunkevalle takapihalle) talviteloille laitossa, oli samaa mieltä. Nimenomaan niin, että minun - ei siis hänen - olisi syytä vähän leipaista jotain talkoolaiselle tarjottavaksi.

Niinpä kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni iski kuva mokkapaloista, noista herkullisista leipomuksista, jotka kuuluivat bravurinumeroihini lasten ollessa pieniä (mikä onkin melko selvää, sillä lapsilla on selkeä ja yksinkertainen maku - se korreloi suoraan suhteessa omiin taitoihini). Yritin turhaan etsiä mokkapalojen ohjetta risaisesta ohjekirjastani; oli pakko turvautua nettiohjeisiin.

Ystäväni, joka avuliaasti etsi ohjeen netistä, on kuitenkin varttunut eri vuosikymmenellä kuin minä. Ja valitettavasti se näkyi nimenomaan kyseisen reseptin etsinnässä. Hän nimittäin etsi ohjeen, jossa taikinapohjaan tulee myös kaakaota. Muistelin, että että ei siihen tule, mutta hän on varttunut sellaisessa yltäkylläisyydessä, että siihen aikaan sekä pohjaan että täytteeseen on kuulemma voinut laittaa kaakaota. Kiistelimme asiasta hetkisen, jonka jälkeen jouduin alakynteen muutamien muiden huonomuistisuudesta johtuneiden väärinkäsitysten vuoksi ja kuulemma en muistanut tätäkään oikein.

Tästä se lähtee

Niinpä minun oli luovutettava ja aloitettava taikinan valmistus varmana siitä, että oikeus voittaa vielä. Vatkasin ja vatkasin ja mietin samalla,  miten paljon itse asiassa leivoinkaan aiemmin. Ei ollut tapana ostaa muuta kuin keksejä kaupasta (siis jauhelihan lisäksi...). Vaikka lapsia oli peräti neljä ja kävin töissä, niin silti jaksoi ihan eri tavlla. Varmaan ihminen on sitten energisimmillään tuossa 23 - 50  vuoden välillä; ainakin minulla oli noiden vuosien aikana tosi paljon puuhaa. Paistoin pullaa, tein tiikerikakkuja, teimme usein jopa toscakakkua ja olenpa tehnyt jopa ylös-alas kakkua. No sitä en nyt ala muistelemaan, koska muistan siitä vain sen, että epäonnistumisprosentti kyseisen keikauskakun kohdalla oli melko korkea, noin satakymmenen tai jotain...

Väärä pohja, grrr...

No sinne humpsahti mokkapalataikina uuniin paistumaan hetkessä ja kun odottelin sen kypsymistä, päätin käyttää ajan hyödyllisesti ja todistaa, että entisajan mokkapalojen pohjassa ei ollut kaakaota. Hyvä tuo netti; eipä aikaakaan kun löytyi Lilyn blogi, jossa hän kertoi, että jotkut vääräuskoiset tunkevat mokkapalojen pohjaan kaakaota, mutta kaakao ei sinne kuulu!!! JES! Hyvä Lily! Lily todistaa, että hänen reseptinsä on aito mokkapalojen resepti ja kun sitä katselin, niin olipa helppo olla samaa mieltä.

Juuri näin!

Laitan reseptin tuohon viereen vielä, niin siitäpä se alkaa leviämään kulovalkean lailla kaikkien uskollisten lukijoitteni tietoisuuteen. Siitä vaan tekemään 80-luvun aitoja mokkapaloja! Semmoinen virhe tuli tuossa nostalgiaan pyrkivässä leipomissessiossa vielä, että edes kaakao ei ollut aitoa. van Houtenin sijasta piti laittaa O`Boyta ja senhän tietää, että liian lällyä ja makeaa tuli.

Kun tarkemmin aloin muistelemaan, niin minulta oli aika usein jokin leivontaan tarvittava raaka-aine loppunut ja lapset kävivät lainailemassa naapureilta milloin munia, milloin sokeria  ja milloin mitäkin. Yksi naapurimme oli oikea leipurimestari ja häneltä sainkin yleensä lainaan kaikenlaista jäämättä pulaan.

Kokonaisuutta ajatellen oli todella kiva, että innostuin leipomaan. Se tarkoittaa, että olin hyvällä mielellä ja virkeä, sillä yleensä en iltaisin töitten jälkeen jaksa enää paljonkaan leipoa. Se oli harmi, että tuo resepti oli erilainen ja kokonaisuus oli sen takia liian makea. Mutta se oli taas hyvä, että pitää leipoa vielä uudestaa ja kokeilla sitä vanhaa reseptiä. Sitten voi verrata, että kultaako vuodet muistoja vai oliko se oikeasti vaan parempaa ennen. Laitoin mokkapalat pakkaseen odottelemaan parempia aikoja.

Kahvilla

Pallohullun päiväkirjasta: Saunomassa

Mamma sanoi, että nyt lähdetään Pupulaan, ja minä olin ihan että JESS! mutta sitten se jatkoi, että Nicki, se ärsyttävä piski, jonka minun ex-mamma otti minun tilalle, vaikka minun tilalle ei voi ottaa ketään, lähtee mukaan. Niin kysyn vaan, että miksi!!! Niin Mamma selitti, että ex-mamma on jossain bileissä tai jotain ja Nicki vaan nyt lähtee ja sillä siisti. Niin en ymmärrä, että mitä sillä siisti? Sillä Nickilläkö? Että aikooko Mamma siivota sillä piskillä ne lattiat siellä Pupulassa. Mutta sepäs alkoikin kuullostaa tosi kivalle, ajattelin jo, mutta Mamma sanoi, että nyt autoon siitä!

EVVK

Niin se Nicki on varmaan lihonut! Kun autossa ei meinannut ees sopia istumaan kunnolla ja muutenkaan minä en ymmärrä, että miksi minun pitää istua lattialla, vaikka olen jo niin vanha?! Kun Mamma aina sanoo, että vanhoille pitää antaa tuoli! Niin eipäs se näköjään koske kaikkia vanhoja! Kuten minua!

Mutta päästiin lopulta sinne Pupulaan, niin se Nicki luuli, että siellä on koko ajan jotain pupuja, joita se sitten jahtaa. HAHHAH sanoin minä, mutta se alkoi vaan nuuskimaan ja väitti, että joka paikassa oli pupunpapanoita. Ne on kyllä hyviä, niin ajattelin, että voihan tuota penskaa vähän seurailla, jospa se sittenkin löytäisi meille pupun. Ja se Nicki pomppi kuin kenguru joka paikassa ja sinkoili sinne ja tänne ja minun piti välillä istua ihan vaan, kun alkoi jo koko pupunetsintä pyörryttämään.

Nuuh nuuh

Tässä on ollut pupu!

 Mutta ei me sitten löydetty mitään ja minä sanoin, että no niin! Kyllähän minä sen tiesin, mutta oisihan se ollut kiva ajaa se pupu sitten hittoon. Niin nyt vaan ajoin muutaman tintin ja haukan. Kun Mamma alkoi parkumaan, että nyt koirat sisälle kun haukka kaartelee pihan ympärillä. Se pelkäsi, että haukka nappaa meistä toisen kun luulee pupuksi kun me ollaan kuulemma ihan pupun näköisiä. Ilmasta käsin, se tarkensi. Onneksi, koska se oli tosi loukkaus! Ja siinähän olisi ollut se Nicki rimppakinttu sille haukalle, sillä minä olen sen verran tanakkatekoinen, että haukka olisi tipahtanut saman tien maahan, kun se olisi yrittänyt minut napata. Että siihen malliin niitä nameja tänne, sehän on ihan turvallisuuskysymys, että on painoa sen verran ettei tartte pelätä, että haukka vie.

Lisää löylyä!

No sitten lähdettiin saunaan ja vähän ärsyttää, kun sen Nickin pitää tunkea joka paikkaan mukaan, niin sinne sen piti päästä minun viereen lauteellekin. Sanoin Mammalle, että ala nyt heittää sitä löylyä, niin katotaan, kuka täällä tarkenee, mutta minua alkoikin yskittämään. Mutta se oli kiva, kun se Nicki vaan sanoi, että Ukki olisi voittanut. Koska olisin!

NAMIT!!!!

Ja Pupulassa saa aina herkkuja, niin se on kiva paikka. Mutta nyt piti jakaa ne herkut Nickin kanssa vaikka Mamma sanoi, että ei tarttenut kun molemmille oli omat. Minä osaan kyllä olla kiltisti enkä ikinä kerjää. Ja sen näkee kyllä hyvin tuosta kuvastakin, minkä Mamma otti. Että en kerjää ja jos joku väittää toisin, niin siitä vaan voi katsoa, kumpi on sivistyneempi. Kuten minä! Ja sitten lähdettiin kotiin ja minä ajattelin, että oli se sittenkin aika kiva, kun oli se Nicki mukana, kun se kertoi kaikkia juttuja ex-mammasta ja muutenkin kun se taitaa tykätä minusta. Mikä ei ole tietenkään mikään ihme, kun minähän olen muutenkin niin hyvätapainen ja lupsakka luonteeltani. Että sen pituinen se!

Tuplavartiointi

Ite tein; säästin taas

Keväinen linnunpönttöprojektini asettui 100 pöntön sijasta järkevään 17 pöntön määrään, mutta silti jäi kuitenkin sellainen käsillä tekemisen kaipuu. Minusta on kiva askarrella ja tehdä myös puusta jotain. Tällä hetkellä askartelen sisätiloissa eräitä juttuja, joita en salassapitovelvollisuuteeni vedoten voi tässä nyt paljastaa teille kahdelle tai jopa kolmelle uskolliselle lukijalleni. Tiedän nimittäin, että joukossa on aina ns. vuotaja, joka voisi paljastaa projektini vahingossa ja yllätys vesittyisi. Että siinäpä sitä olikin riittävän oraakkelimaisesti kerrottuna se, että teen sisällä jotain, mikä ei täytä kaipuutani päästä vasaran varteen.

Ilimasta lauttoo!

Siispä asiaan! Huomasin firmassa käydessäni, että Ykkönen piilotteli siellä seinänvierustalla oivallisia koivulankkuja, jotka hän aikoi pilkkoa uunipuiksi! Päätin oitis sosialisoida niistä muutaman omaan tarpeeseen ja hyvin kasvatettuna lapsosena Ykkönen luovutti laudat käyttööni enempiä nurisematta. Ajattelin vuorata niillä ensin autotallin seinät, mutta sitten tajusin, että lautoja olisi pitänyt olla n. 300 kertaa enemmän.
Pari viikkoa sitten keksin, että tekaisenkini laudoista kukkalaatikon! Tuumasta toimeen! Tällä kertaa panostin mittaamiseen ja kävin mittamassa olohuoneen ikkunan leveyden, jotta laatikko näyttäisi sitten mahdollisimman passelilta, kun sitä ihailtaisiin sankoin joukoin sekä ulkoa että sisältä.
Isän nahkainen työliivi päälle ja sahaamaan. Ainut haaste oli, että lankut olivat sekä paksuudeltaan että leveydeltään eri mittaisia. Lisäksi ne olivat vinoja.Mutta minulla on upouusi OMA pora eli kuulemma oikeammin porakone, joten sahauksen jälkeen surautin vaan lootan kokoon pitkillä ruuveilla. Ei tarvinnut olla ristimitassa! Ei tarvinnut tehä jiirejä! Eikä haitannut vinouskaan.

20 minuutin päästä...

Vuorasin laatikon sisäpuolen vielä käytetyllä muovipussilla (no tuohellako muka?! sitä paitsi pussin olin saanut lahjaksi), laitoin mullat ja istutin kanervat. Oli kyllä kiva puuhastella - tämmöisestä tykkään! On kiva, kun ei pelkää sitä, että onnistuuko sataprosenttisesti ja mitä muut ajattevat laatikon ulkonäöstä, vaan tekee vaan sitä mikä itsestä tuntuu mukavalta. Ja pitää muistaa, että itsehän minä sitä sitten katselen kaikkein eniten! Voin vielä sanoa, että tuli oikeesti hyvän näköinen! Ja jos jostain ei, niin sillekään ei mahda mittään!

Ruuvit kitattava

Hyvän näköinen!

Vuoroin vieraissa

Tuli tuossa eilisiltana mieleen, että pitäisikö joskus itse pyrkiä yökylään. Ajattelin lähinnä Ykkösen perhettä sillä perusteella, että lastenlasten sijasta vuorostaan mummi voisikin olla se, joka tarvitsee seuraa ja hoivaa. Koska Ykkönen ja Miniä eivät lue tätä blogiani, niin voin huoletta kuvitella yökylävierailuni. Se saattaisi mennä vaikka näin:

No ekana olisi tietty sovittava jo puoli vuotta etukäteen, että milloin voisin mennä yökylään, sillä lapsiperheillä on niin paljon kaikenlaisia menoja (ei kuitenkaan yöllä, mutta illasta), kuten luistelua, koiralenkkejä, pihaleikkejä, ruuanlaittoa, PIKKU-KAKKONEN ja Katajan matsit tässä muutamia mainitakseni. Lopulta aika löytyisikin, mutta edellisenä iltana joutuisimme sen vielä vaihtamaan, kun minulle, eli mummille tulisikin jokin kiireinen este, kuten Hesarin lukeminen, uuden kierrätysohjelman katsominen tai kauppareissu.

Yökyläreissu aiheuttaisi suuria tunteita lapsenlapsosissa, noissa pienissä silkkihapsosissa, jotka ovat jo muutaman kerran pyytäneet minua ihan oikeasti jäämään yöksi, kun olen illansuussa alkanut kampeamaan kotiin hoitokeikan jälkeen. Kun jäisin siis oikein yöksi, niin tytöt voisivat valvoa ehkä myöhempään, mummi laulaisi unilaulun ja olisi varmaan kiva herätä aamulla kun mummi köllöttelisikin jossain kolossa tai olisi jo laittamassa aamupalaa pöytään.

Enemmän kuitenkin mietin, mitä tuntemuksia tilanne aiheuttaisi Ykkösessä ja Miniässä. Olisiko siivottava myös sellaiset paikat, joihin yökylässä oleva ja unissaan hortoileva mummi voisi eksyä? Olisiko mummi laitettava heidän omaan sänkyyn nukkumaan, vähän kuin kunniapaikalle ja itse vetäydyttävä johonkin lattiamajoitukseen? Vai voisiko mummin, tuon kohta eläkeellä olevan, vanhan ja köpöttelevän tulevaisuuden vanhuksen sysätä lattialle liian ohuen patjan päälle ja itse nukkuisikin herroiksi omassa sängyssä? Sitä olisi varmaan pohdittava hetkonen. Itsellenihän vastaus on ilmiselvä, mutta en tässä nyt kainouteen vedoten sitä viitsi kertoa.

Entäs sitten, kun lapset on tainnutettu yöunille? Vaihtaisinkin sitten sujuvasti monirooliani mummista äitiksi ja anopiksi. Aletaanko siis viettämään laatuaikaa toisen äitin ja toisen anopin kanssa. Etenkin tuo viimeinen kalskahtaa jopa omaan korvaani. Siis laatuaikaa anopin kanssa? Onhan sitä itsekin tullut oltua miniänä, mutta vain 8 vuoden ajan (anopin poistuttua ajasta iäisyyteen) ja aivan eri paikkakunnilla asuen. Jotenkin kun nyt yritän muistella noita 80-luvun alkuaikoja, niin silloin käsittääkseni anopit ja miniät eivät yleensä viettäneet laatuaika yhdessä, vaan se vietettiin jossain muussa seurassa. Ja tuolla edellisellä lauseellahan en todellakaan tarkoita omakohtaisia kokemuksia, mitkä tässä nyt tarkennuksena mainittakoon.

Sitten seuraisikin pohdintaa tarjoiluissa. Kahvia ei missään nimessä, sillä silloin anoppi voisi kukkua koko yön valveilla ja keskustelun jo ajauduttua umpikujaan, yrittää kehitellä vielä (itseään) kiinnostavia puheenaiheita. Voiko miniä tarjoilla herkullisen juustolautasen (mikä olisi toki juuri riittävän ylevä tarjoiluehdotus näinkin merkityksellisen yövierailun aikana) kanssa anopille viiniä, vaikka tietää, että tämä ei juo viiniä? Vai olisiko jo juustojen valinnassa kiinnitetty huomiota siihen, että ne sopivat yhteen anopin hienostuneet olutmaun kanssa?! Uskoisin näin.

Voisinko itse äitinä nautiskella oman lapsoseni kanssa (vaika hän nyt sattuu olemaan jo yli 35-vuotias) alkoholia ja näin näyttää hänelle roolimallia siitä, että vaikka lapset nukkuvat jo, niin voit silti juoda oluen ruuan kanssa.  No ei mitään growleria tietenkään täytettäisi, mutta silti?! Jospa pöydässä olisikin pullo dunkelweizeniä, niin se kyllä riittäisi koko illaksi (on se vaan niiiiin pahan makuista). Vai olisiko oltava nollatoleranssilla koko vierailun ajan, vaikka siihen olisikin sisältynyt sauna ja palju? Itselläni on aika vahvana nämä tietyt roolimallit ja mielestäni se ei ole ollenkaan huono asia.

Mistäs sitten keskusteltaisiin? Anoppina ei oikein voi kysellä kaikenlaista, että ei tulisi sitä käsitystä, että utelen asioita. Mutta jos en kysele mitään, niin tulisiko käsitys, että ei kiinnostakaan koko toisten elämä. Ehkä lasten nukahdettuamme tulisimme kaikki kolme siihen johtopäätökseen, että kello on kuitenkin jo melkein kymmenen ja tytöt heräävät viimeistään seiskalta, joten eiköhän painuta nukkumaan koko porukka, ilman mitään erillistarjoiluja. Sitten tietenkin valvoisin koko yön, kun en olisi omassa sängyssä.

Summa summarum ja verus veritas (kuten me surkeat latinistit juuri ja juuri jaksamme muistaa niiltä 70-luvun tunneilta), eli olemme nukkuneet toki moniakin öitä yhdessä mökeillä Ykkösen ja miniän sekä lastenlasten kanssa ja aina on ollut hauskaa, hyvää ruokaa ja mukava fiilis. Kunha tässä vaan kuvittelin, miltä tuntuisi olla yötä toisessa kaupunginosassa, vain varttitunnin päässä omasta sängystä. Liikaa oli miettimistä; kyllä on parempi, että mummi hoitaa jatkossakin yökyläreissut mummilassa! Että tervetuloa vaan!