Laventelintuoksuisia jätteitä...

Minulla oli viikolla pitkästä aikaa opetustunnit ympäristöasioihin liittyen. Kyllä tykkäsin, sillä aihe on aivan loputon suo. Joka kerta on tarkistettava miltei kaikki materiaalit dia dialta; tiedot muuttuvat niin nopeasti. Pyrin elämään mahdollisimman ympäristömyönteisesti, vaikka en siihen aina pääsekään. Mielestäni sen, joka opettaa tätä aihetta, olisi oltava jollain tavalla myös sisäisesti valveutunut. Tämä näkyy arjen pienissä valinnoissa; tietokoneen standby-asento sammutetaan työpäivän lopussa, valot sammutetaan kahville lähtiessä tai huoneesta poistuessa, ei tulosteta sähköpostiviestejä vaan kirjoitetaan asian pointti vaikka  puhelimen muistiin, otetaan aina kaksipuoleiset monisteet, jos yleensä otetaankaan monisteita jne.

Joudun ostamaan joskus sellaisia tuotteita  näytemateriaaliksi, joita en ikimaailmassa ostaisi muuten. Niinpä ostin muutama kuukausi sitten hajustetun jätepussirullan, minkä Suomen Luonto oli julistanut vuoden 2013 turhakkeeksi. Mutta hyvin tuntui Pirkka-tuotteella pyyhkivän; hajuvalikoima oli vaan kasvanut ja nyt sitä sai jopa laventelintuoksuisena.

Tuoksu on kuitenkin alimitoitettu sana tuon tuotteen kohdalla. Kyseessä on HAJU! Niin voimakas löyhkä pussista lähtee. Aivan maalaisjärjellä varustettu ihminen tajuaa, että "tuoksua" ei todellakaan ole saatu aikaan pikkuisista laventelinkukkien emistä puristamalla, vaan teollisesti. Haju oli niin voimakas, että kun avasin ensimmäisen pussin ja laitoin sen astiaan, meinasin pökrähtää itsekin. Ystäväni, joka on herkistynyt hajuille ja sattui olemaan kahvilla, meinasi saada allergiakohtauksen. Jouduin kiikuttamaan pussin pikapikaa tuulikaappiin (tyhjänä siis). Tunnin päästä tuulikaapissa oli sellainen laventelin tekohaju, että jouduin heivaamaan pussin pihalle.

Laventelia on käytetty paljon erityisesti kosmeettisena vetenä sekä rahoittavana ja hoivaavana öljynä. Tällöin kyseessä on kuitenkin aito luonnontuote, joka valmistettaan höyrytislaamalla tai uuttamalla. Teollisesti valmistettu tisle, johon on ruiskaistu hajua ihan roppakädellä, onkin toista maata.

Onko tuttuja esimerkiksi saunatuoksut? Niihinkin tuoksu valmistetaan teollisesti ja uusiin pakkauksiin on tulossa VIISI erilaista varoitusmerkkiä; annatkos anopille joululahjan, joka on  SYTYVÄÄ, ÄRSYTTÄVÄ, SYÖVYTTÄVÄÄ, VAKAVAN TERVEYSVAARAN AIHEUTTAVAA JA YMPÄRISTÖLLE VAARALLISTA?! Hmmmm, toisaalta - hyvä idea...

Mutta kukapas niitä merkkejä nyt sieltä paketin takapuolelta lukee?! Kannattaa kuitenkin miettiä, että pienilläkin asioilla on merkitystä. Olisiko sittenkin terveellisempää käydä vaan taittelemassa se saunavasta suoraan metsiköstä ja nauttia sen tuoksuista silloin, kun koivuissa on lehdet - kyseessähän on kausituote! Ja samalla taktiikalla nuuskia jätesäkistäkin vain sinne ominaisesti tulevia tuoksuja, jotka myös ilmoittavat, milloin on syytä kiikuttaa kyseinen pussi poltettavaan jätteeseen. JA mitä sinne jätesäkkiin enää oikeastaan tuleekaan, kun kaikki lajitellaan niin tarkasti?!

Hohhoijaa!

Painajainen tyynyistä

Omistan ompelukoneen ja olen huomannut, että kaikilla ei sellaista masiinaa ole. Tästä syystä ajaudun tilanteisiin, joista ei ole yleensä poispääsyä. Se on vähän sama juttu kuin silloin, kun omistaa moottorisahan ja on ainut, joka osaa sitä lähipiirissä käyttää. Muistutan, että minulla ei siis ole moottorisahaa. Mutta ompelukone on.

Ystävälläni on moottorisaha. Hän on myös opetellut sen käytön sillä tasolla, että noin 20 cm halkaisijaltaan olevat puut, joiden kallistus on suoraan POISpäin mökistä, ovat kohderyhmä sahankäytölle. Niinpä olenkin joutunut jonkinasteiseen kiitollisuuskierteeseen, eli jos saan yhden puun verran halkoja, minun on tehtävä sen eteen muita töitä. Kuten ompelua.

Noin kolme vuotta sitten eteeni tupsahti neljä (4, four, vier (hollanniksi), quattor (latinaksi - muistaakseni) isohkoa tyynyä ja muutama metri kangasta. Tavoite oli selvä; meikäläisen ompulukoneelle olisi käyttöä. Mutta mikä siinä mätti, niin en vaan saanut aikaiseksi. Milloin oli kiire katsomaan Äitimuoria Lieksaan, milloin olin juuri ottanut silmälasit pois päästä ja milloin metrimitta oli oudosti kadonnut...

Mutta tänään päätin, että NYT se tapahtuu! Nyt ompelen ne tyynynpäälliset ja samalla vapautuu kaapista kaksi hyllyllistä tilaa muille tärkeille tavaroille, kuten joululahjoille, joita en aio ostaa tänäkään vuonna.

Puolivälissä

Tuumasta toimeen! Aikaa kului alle tunti! Hohhoijaa vaan, sanon minä. Kyllä tämä elämä on vaan joskus niin fiilispohjalla.

No sitten ajattelin hauskuuttaa itseäni ja tsekkailin tuota tyynyjen tuoteselostetta, ennen kuin ne häviäisivät ikuisiksi ajoiksi hienojen tyynynpäällisten sisään. Ystävänihän oli ostanut HÖYHENtyynyt Ikeasta.

Tuoteselosteessa luki, että kangas on 100% puuvillaa ja täyte 100% sorsalinnun höyheniä. Valmistusmaa oli Kiina. Kuluttaja-lehdessä (7/2017)  on tutkittu höyhenten eettistä keräystapaa, meillä kun täällä länsimaisessa elintasoyhteiskunnassa on varaa sellaiseenkin; eläinten kärsimysten tutkimiseen. Kuluttajalehden karu viesti oli, että 80% takkien ja tyynyjen untuvista tullee Kiinasta, jossa niitä saa nyppiä eläviltä linnuilta.

Lehden kyselyssä Ikea vastasi seuraavasti: "Käymme teurastamoilla ja tiloilla säännöllisesti. Höyhenet ja untuvat kynitään kuolleilta ankoilta. Ne ovat jäljitettävissä teurastamoille ja vuoden 2017 loppuun mennessä myös tiloille. Valvomme molempia oman IWAY-standardimme mukaisesti."

Four Paws-eläinsuojelujärjestön asiantuntija arvioi Ikean lausuntoa seuraavasti: "Untuva on peräisin ankalta, joten sitä ei todennäköisesti nypitä eläviltä linnuilta. Järjestömme tietojen mukaan untuvat ovat ankkalajilta, jota ei voi pakkosyöttää ja Ikea valvoo eläinten hyvinvointia RDS-standardin mukaisesti, vaikkei sillä sertifikaattia olekaan."

Eli vaikutti siltä, että kun ankkaa käytetään niin paljon ruuaksi, se pääsee höyhenistään eroon vasta kuoltuaan, mikä olisi toki hyvä asia. Kannattaa muuten lukaista tuo lehti. Untuvavaatteissa käytetään korkealaatuisempia untuvia ja kyselyssä nikottelivat sellaiset yritykset kuin Luhta, Familon, Canada Goose ja Joutsen. Erityisesti se, että lintuja pakkosyötetään ja eräissä Euroopan maissakin höyhenet voi nyppiä elävältä linnulta, olivat keskiössä vertailussa.

Vaikutti siltä, että ystävä voi painaa tyytyväisenä päänsä höyhentyynyille, minkä höyhenet on tuotettu kuolleilta, pakkosyöttämättömiltä ankoita nyhtämällä. Sen pituinen se!

Valmista poikaa!

Hyödyllinen lahja

Edellisessä kirjoituksessa en voinut paljastaa, että olin tekemässä hyödyllistä lahjaa tyttärelle, tuolle neljännesvuosisadan ikäiselle neitokaiselle. Mutta nyt voin. Siitä tuli hieno! Lahjasta siis!

Olenko joskus maininnut, että olen melko kätevä käsistäni, kun sille päälle satun?No, jos en ole, niin teot ovat varmaan jo kerinneet puhua puolestani, armas ja uskollinen lukijani. Nimittäin, sain taas sellaisen idean, minkä perimmäistä tarkoitusta kyseenalaistin muutaman kerran tämä lahjaprojektin kuluessa. Ei niin, ettenkö olisi halunnut ilahduttaa, vaan sen takia, että tämän kertainen idea ja erityisesti sen toteutus osoittautui hermoja raastavan hitaaksi suoritukseksi. Ja koska kuulen tällä hetkellä korvissani kirskuntaa siitä, että eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meikäläisen kätösten tuotoksissa kuluu aikaa, niin korostan erityisesti sitä, että tällä kerralla kyse ei ollut suinkaan minusta, vaan prosessin teknisen etenemisen vaativista syistä.

Kävin katsastamassa, joko erään kierrätyskeskuksen ilme olisi muuttunut jäteaseman sivupisteestä houkuttelevampaan suuntaan, mutta ei ollut. Tästä masentuneena tarkastelin romuja tarkemmin ja huomasin vanhat taulunkehykset, ilman taulua. Samalla sekunnilla aivoihini ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta näky, jossa oli noihin samaisiin taulukehyksiin tehty liitutaulu, itse omilla kätösillä tekemänä, tietty. Tingin kehysten hinnasta (joutuisinhan maalaamaan niihin itse taulun, yritin vitsailla - turhaan), mutta mielestäni maksoin edelleen liikaa, eli 4 euroa.

Tuumasta toimeen! Tällä kertaa en selvinnyt aivan ilman muiden apua, vaan pöräytin firmaan ja Ykkösen sekä Harrin avustuksella sain taululle tosi sopivan pohjalevyn. Sen jälkeen sitten liitutaulumaalia ostamaan. Ystäväni, joka auttelee minua silloin, kun apua tarvitsen, oli sisustussuunnitteluharrastuksensa innoittamana huomannut, että liitutaulumaali voi olla myös värillistä. Koska kyseessä oli lahja tyttärelle, ainut värivaihtoehto oli vaaleanpunainen!

Rautakaupassa keksin lisäidean, eli ajattelin maalta osan taulusta magneettimaalilla, minkä olemassaolosta en myöskään ollut kuullut tuon taivaallista aiemmin. Ja nyt voinen paljastaa, että tuo maalikerrosten määrä sekä niiden vaatima kuivumisaika aiheutti sen, että varsinainen valmistumisaika suhteessa aktiiviseen työn tekemiseen ei ollut missään balanssissa.

Ekaksi siis vetäisin maalarinteipin kovalevylle ja maalasin toiselle puolelle liitumaalia, toiselle magneettimaalia. Magneettimaalin maalauksesta varoiteltiin; se olisi kökköistä ja hankalaa puuhaa. Maalin levittäminen olikin vähän haastavaa, eikä magneetin tarttumapinnasta tullut niin hyvä kuin olisin toivonut. Etenkin kun noudatin oikein tarkasti vielä käyttöohjetta.

No sitten parilla ovelasti asetetulla kysymyksellä sain selville, että tyttö tykkäisi enemmän yhdistelmästä hopeinen-vaaleanpunainen kuin kullattu-vaaleanpunainen ja niin piti raahautua ostamaan hopeaspraytä, sillä sitä ei ollut jäänyt tähteeksi Ykkösen ja Miniä häihin kyhäilemistäni opastustauluista. Kun kehyksetkin oli maalattu kahteen kertaan, oli vuorossa aivoriihi, sillä mietin, millä saisin kovalevyn pysymään kehyksissä.


Onneksi Ykkönen keksi, että firmassa on ohutta puurimaa, jonka avulla Harri (jonka rooli tässä episodissa kesti useasta maininnasta huolimatta n. 4minuuuttia), naulasi levyn kiinni  kehyksiin niittipyssyllä - tai jollain vastaavalla... 

Ja näin olisi saanut tehtyä melkein ihan itse eli noin 98%:sti hienon ja aivan uniikin magneetti-liitutaulun. Se jäi itselle vähän epäselväksi, miten kovalle käyttöasteelle lahja pääsee. Tyttö nimittäin ripusti sen makarin seinälle, mutta kyllä sielläkin tarvitsee erinäisiä muistutuksia, kuten "Ala nukkumaan" tai vastaavia... Että semmoinen se oli tuo lahjantekoprosessi.

Lisäksi voinen mainita, että olen jopa miettinyt kyseisen taulutyypin tuotantoon saattamista; on nimittäin tullut jo kyselyjä. Tai ainakin yksi. Mutta kuitenkin!

Hieno!!!

Kryptinen teksti

Otsikko viittaa siihen, että tämän jutun luettuaan ei ole tullut ns. hullua hurskaammaksi. Tällä en tietenkään tarkoita sinua, oi arvoisa lukijani, vaan yleistä sananpartta. Mistähän sekin lienee peräisin, tuo sanonta meinaan. Googlailin vähän ja tulin siihen lopputulokseen, että ei kannata tarkentaa.

Minulla on meneillään tässä yksi hyvä juttu, jota en siis voi paljastaa. Mutta siitä tulee HYVÄ! Ehkä. Olen joskus aiemmin vaatimattomasti maininnut, että olen aika näppärä keksimään kaikenlaista. Sepä ei ole ollenkaan huono ominaisuus, vaan päin vastoin. Olen keksinyt jopa töihin kaikenlaisia ideoita, joista suurin osa on mennyt yleiseen jakeluun ja hyötykäyttöön (myös muille). Nykyisin olen pitänyt ns. kynttilää vakan alla siinä suhteessa, että ideoin asian ja ehdotan toteuttamista, mutta vaikenen  siinä vaiheessa, kun asia on toteutunut, että miehän sen idean keksin. Syitä tähän on monia, mutta en mainitse niistä nyt yhtään. Viimeisimmät ideat töissä liittyvät mm. kopiohuoneen rymsteeramiseen ja tilan käyttötarkoituksen parantamiseen. Ideoita siis riittää, se on hyvä!

Mutta palaan taas tähän hyvään juttuun, jota en voi paljastaa enempää. Minun on kuitenkin pakko edes kirjoittaa vähän, koska tää on niin kiva juttu, että ihan kihisen innostuksesta. Kirjoittaminen auttaa purkamaan paljastuspainetta...

Olin kirpparilla kiertelemässä, sillä tarvitsin mökille melittasuodatin. Näin siinä sitten yhden tavaran ja keksin, että siitä voisinkin tehdä yhden jutun eräällä henkilölle. Siitä tulisi vähän samanlainen kuin Nalle Puhin hyödyllisestä purnukasta. Paitsi kyseessä ei olisi purnukka. Siitä sitten tuumasta toimeen ja maalikauppaan. Vähän googlailuja sieltä ja täältä ja homma alkoi etenemään. Mutta hidasta on, todella hidasta. Onneksi olen lomilla, niin joutaa tässä tekemään....

Rehellisyys kannattaa!

Taasen kerran tuli todistettua, että kannattaa olla rehellinen asiakas. Nimittäin, kävin ostamassa muutamia tuiki tarpeellisia taloustavaroita ja kassalla tapahtui hässäkkä, jolla oli kauaskantoisia seuraamuksia. Harjoittelija-myyjä yritti laskuttaa tavarani ja samalla antaa alennuksen sekä parkkimaksusta että kertyneistä "bonuksista", vaikka kyseessä ei todellakaan ollut se perinteinen bonus-kauppa (jota en sulata ihan vaan ideologisista syistä). Harjoittelijan perehdytys oli vissiin hoidettu perinteisellä avaimet käteen-periaatteella, sillä hän ei osannut toimia kassalla oikein. Niinpä hän pyysi apuun yhtä jos toistakin kokeneempaa myyjää. Tämä oli oikea ratkaisu ja sanoinkin hänelle, että tärkeintä on vain saada oikea summa maksettavaksi.

Ensimmäinen myyjä pyöritteli silmiään "on kuule kerran jo neuvottu" -tyyliin ja sanoi tulevansa auttamaan kohta. Kohta hän tulikin ja neuvoi jotain, mikä ei kuitenkaan auttanut. Niinpä harjoittelija-myyjä pahoitteli minulle tilannetta, punastui kovasti ja huuteli apuun toista myyjää, joka saapuikin armollisesti paikalle toteamaan, että "kylläpäs on todella hankala juttu". Kotvan kassakonetta taottuaan myyjä sanoi, että no niin, siinä on kuitti ja asia on selvä. Ihmettelin kahteen kertaan, että joko minä muka maksoin ostokset (en olevinaan ollut laittanut pin-koodia koneeseen). Olin, koska minulla oli jo kuittikin. Selvä ja kiitosta vaan!

Vaikka meikäläisen muisti ei todellakaan muistuta minkään elefantti-eläimen vastaavaa, ei se sentäs ole aivan olematon. Koko kotimatkan mietin, että missä vaiheessa painelin pin-koodin ja tulin siihen tulokseen, että maksua ei oltu peritty. Kun tutkin tarkasti kuittia, huomasin, että siellä ei todellakaan ollut tietoja maksutapahtumasta. Soitin heti tavaratalon myyntipäällikölle ja hän alkoi selvittämään tilannetta. Ajattelin, että jos olen seonnut ja olenkin maksanut, niin parempi seonneena rehellisenä kuin seonneena epärehellisenä.

Kohta soi puhelin ja myymäläpäällikkö kiitteli minua vuolain sanoin rehellisyydestä ja siitä, että itse otin yhteyttä ja halusin varmistaa tilanteen (maksua ei siis oltu otettu). Myymäläpäällikön mukaan erittäin harva ottaa itse yhteyttä kauppaan vastaavantyyppisissä tilanteissa, ja silloin tappio jää kauppiaalle. Hän halusi kiittää minua tarjoamalla kunnon kahvit viereisessä kahviossa. Tuntui kyllä todella mukavalta! Vaikka toimin juuri siten kuin minusta oli luonnollista toimia, niin olihan se kiva saada tuollaista positiivista palautetta! Tuli entistäkin parempi mieli. Että semmosta se on olla rehellinen asiakas! Suosittelen.

Rehellisyyskahvit

Mokkapaloja!

Olen tässä kerinnyt elpymään työn raskaan raadannasta lomilla ollessa; sentäs jo puoli päivää oli ekasta lomapäivästä mennyt kun aloin miettimään, että pitäisiköhän leipoa jotain. Ystäväni, joka oli auttamassa minua puutarhan (ah miten ylevä ilmaisu sille rikkaruohoja tunkevalle takapihalle) talviteloille laitossa, oli samaa mieltä. Nimenomaan niin, että minun - ei siis hänen - olisi syytä vähän leipaista jotain talkoolaiselle tarjottavaksi.

Niinpä kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni iski kuva mokkapaloista, noista herkullisista leipomuksista, jotka kuuluivat bravurinumeroihini lasten ollessa pieniä (mikä onkin melko selvää, sillä lapsilla on selkeä ja yksinkertainen maku - se korreloi suoraan suhteessa omiin taitoihini). Yritin turhaan etsiä mokkapalojen ohjetta risaisesta ohjekirjastani; oli pakko turvautua nettiohjeisiin.

Ystäväni, joka avuliaasti etsi ohjeen netistä, on kuitenkin varttunut eri vuosikymmenellä kuin minä. Ja valitettavasti se näkyi nimenomaan kyseisen reseptin etsinnässä. Hän nimittäin etsi ohjeen, jossa taikinapohjaan tulee myös kaakaota. Muistelin, että että ei siihen tule, mutta hän on varttunut sellaisessa yltäkylläisyydessä, että siihen aikaan sekä pohjaan että täytteeseen on kuulemma voinut laittaa kaakaota. Kiistelimme asiasta hetkisen, jonka jälkeen jouduin alakynteen muutamien muiden huonomuistisuudesta johtuneiden väärinkäsitysten vuoksi ja kuulemma en muistanut tätäkään oikein.

Tästä se lähtee

Niinpä minun oli luovutettava ja aloitettava taikinan valmistus varmana siitä, että oikeus voittaa vielä. Vatkasin ja vatkasin ja mietin samalla,  miten paljon itse asiassa leivoinkaan aiemmin. Ei ollut tapana ostaa muuta kuin keksejä kaupasta (siis jauhelihan lisäksi...). Vaikka lapsia oli peräti neljä ja kävin töissä, niin silti jaksoi ihan eri tavlla. Varmaan ihminen on sitten energisimmillään tuossa 23 - 50  vuoden välillä; ainakin minulla oli noiden vuosien aikana tosi paljon puuhaa. Paistoin pullaa, tein tiikerikakkuja, teimme usein jopa toscakakkua ja olenpa tehnyt jopa ylös-alas kakkua. No sitä en nyt ala muistelemaan, koska muistan siitä vain sen, että epäonnistumisprosentti kyseisen keikauskakun kohdalla oli melko korkea, noin satakymmenen tai jotain...

Väärä pohja, grrr...

No sinne humpsahti mokkapalataikina uuniin paistumaan hetkessä ja kun odottelin sen kypsymistä, päätin käyttää ajan hyödyllisesti ja todistaa, että entisajan mokkapalojen pohjassa ei ollut kaakaota. Hyvä tuo netti; eipä aikaakaan kun löytyi Lilyn blogi, jossa hän kertoi, että jotkut vääräuskoiset tunkevat mokkapalojen pohjaan kaakaota, mutta kaakao ei sinne kuulu!!! JES! Hyvä Lily! Lily todistaa, että hänen reseptinsä on aito mokkapalojen resepti ja kun sitä katselin, niin olipa helppo olla samaa mieltä.

Juuri näin!

Laitan reseptin tuohon viereen vielä, niin siitäpä se alkaa leviämään kulovalkean lailla kaikkien uskollisten lukijoitteni tietoisuuteen. Siitä vaan tekemään 80-luvun aitoja mokkapaloja! Semmoinen virhe tuli tuossa nostalgiaan pyrkivässä leipomissessiossa vielä, että edes kaakao ei ollut aitoa. van Houtenin sijasta piti laittaa O`Boyta ja senhän tietää, että liian lällyä ja makeaa tuli.

Kun tarkemmin aloin muistelemaan, niin minulta oli aika usein jokin leivontaan tarvittava raaka-aine loppunut ja lapset kävivät lainailemassa naapureilta milloin munia, milloin sokeria  ja milloin mitäkin. Yksi naapurimme oli oikea leipurimestari ja häneltä sainkin yleensä lainaan kaikenlaista jäämättä pulaan.

Kokonaisuutta ajatellen oli todella kiva, että innostuin leipomaan. Se tarkoittaa, että olin hyvällä mielellä ja virkeä, sillä yleensä en iltaisin töitten jälkeen jaksa enää paljonkaan leipoa. Se oli harmi, että tuo resepti oli erilainen ja kokonaisuus oli sen takia liian makea. Mutta se oli taas hyvä, että pitää leipoa vielä uudestaa ja kokeilla sitä vanhaa reseptiä. Sitten voi verrata, että kultaako vuodet muistoja vai oliko se oikeasti vaan parempaa ennen. Laitoin mokkapalat pakkaseen odottelemaan parempia aikoja.

Kahvilla

Pallohullun päiväkirjasta: Saunomassa

Mamma sanoi, että nyt lähdetään Pupulaan, ja minä olin ihan että JESS! mutta sitten se jatkoi, että Nicki, se ärsyttävä piski, jonka minun ex-mamma otti minun tilalle, vaikka minun tilalle ei voi ottaa ketään, lähtee mukaan. Niin kysyn vaan, että miksi!!! Niin Mamma selitti, että ex-mamma on jossain bileissä tai jotain ja Nicki vaan nyt lähtee ja sillä siisti. Niin en ymmärrä, että mitä sillä siisti? Sillä Nickilläkö? Että aikooko Mamma siivota sillä piskillä ne lattiat siellä Pupulassa. Mutta sepäs alkoikin kuullostaa tosi kivalle, ajattelin jo, mutta Mamma sanoi, että nyt autoon siitä!

EVVK

Niin se Nicki on varmaan lihonut! Kun autossa ei meinannut ees sopia istumaan kunnolla ja muutenkaan minä en ymmärrä, että miksi minun pitää istua lattialla, vaikka olen jo niin vanha?! Kun Mamma aina sanoo, että vanhoille pitää antaa tuoli! Niin eipäs se näköjään koske kaikkia vanhoja! Kuten minua!

Mutta päästiin lopulta sinne Pupulaan, niin se Nicki luuli, että siellä on koko ajan jotain pupuja, joita se sitten jahtaa. HAHHAH sanoin minä, mutta se alkoi vaan nuuskimaan ja väitti, että joka paikassa oli pupunpapanoita. Ne on kyllä hyviä, niin ajattelin, että voihan tuota penskaa vähän seurailla, jospa se sittenkin löytäisi meille pupun. Ja se Nicki pomppi kuin kenguru joka paikassa ja sinkoili sinne ja tänne ja minun piti välillä istua ihan vaan, kun alkoi jo koko pupunetsintä pyörryttämään.

Nuuh nuuh

Tässä on ollut pupu!

 Mutta ei me sitten löydetty mitään ja minä sanoin, että no niin! Kyllähän minä sen tiesin, mutta oisihan se ollut kiva ajaa se pupu sitten hittoon. Niin nyt vaan ajoin muutaman tintin ja haukan. Kun Mamma alkoi parkumaan, että nyt koirat sisälle kun haukka kaartelee pihan ympärillä. Se pelkäsi, että haukka nappaa meistä toisen kun luulee pupuksi kun me ollaan kuulemma ihan pupun näköisiä. Ilmasta käsin, se tarkensi. Onneksi, koska se oli tosi loukkaus! Ja siinähän olisi ollut se Nicki rimppakinttu sille haukalle, sillä minä olen sen verran tanakkatekoinen, että haukka olisi tipahtanut saman tien maahan, kun se olisi yrittänyt minut napata. Että siihen malliin niitä nameja tänne, sehän on ihan turvallisuuskysymys, että on painoa sen verran ettei tartte pelätä, että haukka vie.

Lisää löylyä!

No sitten lähdettiin saunaan ja vähän ärsyttää, kun sen Nickin pitää tunkea joka paikkaan mukaan, niin sinne sen piti päästä minun viereen lauteellekin. Sanoin Mammalle, että ala nyt heittää sitä löylyä, niin katotaan, kuka täällä tarkenee, mutta minua alkoikin yskittämään. Mutta se oli kiva, kun se Nicki vaan sanoi, että Ukki olisi voittanut. Koska olisin!

NAMIT!!!!

Ja Pupulassa saa aina herkkuja, niin se on kiva paikka. Mutta nyt piti jakaa ne herkut Nickin kanssa vaikka Mamma sanoi, että ei tarttenut kun molemmille oli omat. Minä osaan kyllä olla kiltisti enkä ikinä kerjää. Ja sen näkee kyllä hyvin tuosta kuvastakin, minkä Mamma otti. Että en kerjää ja jos joku väittää toisin, niin siitä vaan voi katsoa, kumpi on sivistyneempi. Kuten minä! Ja sitten lähdettiin kotiin ja minä ajattelin, että oli se sittenkin aika kiva, kun oli se Nicki mukana, kun se kertoi kaikkia juttuja ex-mammasta ja muutenkin kun se taitaa tykätä minusta. Mikä ei ole tietenkään mikään ihme, kun minähän olen muutenkin niin hyvätapainen ja lupsakka luonteeltani. Että sen pituinen se!

Tuplavartiointi

Ite tein; säästin taas

Keväinen linnunpönttöprojektini asettui 100 pöntön sijasta järkevään 17 pöntön määrään, mutta silti jäi kuitenkin sellainen käsillä tekemisen kaipuu. Minusta on kiva askarrella ja tehdä myös puusta jotain. Tällä hetkellä askartelen sisätiloissa eräitä juttuja, joita en salassapitovelvollisuuteeni vedoten voi tässä nyt paljastaa teille kahdelle tai jopa kolmelle uskolliselle lukijalleni. Tiedän nimittäin, että joukossa on aina ns. vuotaja, joka voisi paljastaa projektini vahingossa ja yllätys vesittyisi. Että siinäpä sitä olikin riittävän oraakkelimaisesti kerrottuna se, että teen sisällä jotain, mikä ei täytä kaipuutani päästä vasaran varteen.

Ilimasta lauttoo!

Siispä asiaan! Huomasin firmassa käydessäni, että Ykkönen piilotteli siellä seinänvierustalla oivallisia koivulankkuja, jotka hän aikoi pilkkoa uunipuiksi! Päätin oitis sosialisoida niistä muutaman omaan tarpeeseen ja hyvin kasvatettuna lapsosena Ykkönen luovutti laudat käyttööni enempiä nurisematta. Ajattelin vuorata niillä ensin autotallin seinät, mutta sitten tajusin, että lautoja olisi pitänyt olla n. 300 kertaa enemmän.
Pari viikkoa sitten keksin, että tekaisenkini laudoista kukkalaatikon! Tuumasta toimeen! Tällä kertaa panostin mittaamiseen ja kävin mittamassa olohuoneen ikkunan leveyden, jotta laatikko näyttäisi sitten mahdollisimman passelilta, kun sitä ihailtaisiin sankoin joukoin sekä ulkoa että sisältä.
Isän nahkainen työliivi päälle ja sahaamaan. Ainut haaste oli, että lankut olivat sekä paksuudeltaan että leveydeltään eri mittaisia. Lisäksi ne olivat vinoja.Mutta minulla on upouusi OMA pora eli kuulemma oikeammin porakone, joten sahauksen jälkeen surautin vaan lootan kokoon pitkillä ruuveilla. Ei tarvinnut olla ristimitassa! Ei tarvinnut tehä jiirejä! Eikä haitannut vinouskaan.

20 minuutin päästä...

Vuorasin laatikon sisäpuolen vielä käytetyllä muovipussilla (no tuohellako muka?! sitä paitsi pussin olin saanut lahjaksi), laitoin mullat ja istutin kanervat. Oli kyllä kiva puuhastella - tämmöisestä tykkään! On kiva, kun ei pelkää sitä, että onnistuuko sataprosenttisesti ja mitä muut ajattevat laatikon ulkonäöstä, vaan tekee vaan sitä mikä itsestä tuntuu mukavalta. Ja pitää muistaa, että itsehän minä sitä sitten katselen kaikkein eniten! Voin vielä sanoa, että tuli oikeesti hyvän näköinen! Ja jos jostain ei, niin sillekään ei mahda mittään!

Ruuvit kitattava

Hyvän näköinen!

Vuoroin vieraissa

Tuli tuossa eilisiltana mieleen, että pitäisikö joskus itse pyrkiä yökylään. Ajattelin lähinnä Ykkösen perhettä sillä perusteella, että lastenlasten sijasta vuorostaan mummi voisikin olla se, joka tarvitsee seuraa ja hoivaa. Koska Ykkönen ja Miniä eivät lue tätä blogiani, niin voin huoletta kuvitella yökylävierailuni. Se saattaisi mennä vaikka näin:

No ekana olisi tietty sovittava jo puoli vuotta etukäteen, että milloin voisin mennä yökylään, sillä lapsiperheillä on niin paljon kaikenlaisia menoja (ei kuitenkaan yöllä, mutta illasta), kuten luistelua, koiralenkkejä, pihaleikkejä, ruuanlaittoa, PIKKU-KAKKONEN ja Katajan matsit tässä muutamia mainitakseni. Lopulta aika löytyisikin, mutta edellisenä iltana joutuisimme sen vielä vaihtamaan, kun minulle, eli mummille tulisikin jokin kiireinen este, kuten Hesarin lukeminen, uuden kierrätysohjelman katsominen tai kauppareissu.

Yökyläreissu aiheuttaisi suuria tunteita lapsenlapsosissa, noissa pienissä silkkihapsosissa, jotka ovat jo muutaman kerran pyytäneet minua ihan oikeasti jäämään yöksi, kun olen illansuussa alkanut kampeamaan kotiin hoitokeikan jälkeen. Kun jäisin siis oikein yöksi, niin tytöt voisivat valvoa ehkä myöhempään, mummi laulaisi unilaulun ja olisi varmaan kiva herätä aamulla kun mummi köllöttelisikin jossain kolossa tai olisi jo laittamassa aamupalaa pöytään.

Enemmän kuitenkin mietin, mitä tuntemuksia tilanne aiheuttaisi Ykkösessä ja Miniässä. Olisiko siivottava myös sellaiset paikat, joihin yökylässä oleva ja unissaan hortoileva mummi voisi eksyä? Olisiko mummi laitettava heidän omaan sänkyyn nukkumaan, vähän kuin kunniapaikalle ja itse vetäydyttävä johonkin lattiamajoitukseen? Vai voisiko mummin, tuon kohta eläkeellä olevan, vanhan ja köpöttelevän tulevaisuuden vanhuksen sysätä lattialle liian ohuen patjan päälle ja itse nukkuisikin herroiksi omassa sängyssä? Sitä olisi varmaan pohdittava hetkonen. Itsellenihän vastaus on ilmiselvä, mutta en tässä nyt kainouteen vedoten sitä viitsi kertoa.

Entäs sitten, kun lapset on tainnutettu yöunille? Vaihtaisinkin sitten sujuvasti monirooliani mummista äitiksi ja anopiksi. Aletaanko siis viettämään laatuaikaa toisen äitin ja toisen anopin kanssa. Etenkin tuo viimeinen kalskahtaa jopa omaan korvaani. Siis laatuaikaa anopin kanssa? Onhan sitä itsekin tullut oltua miniänä, mutta vain 8 vuoden ajan (anopin poistuttua ajasta iäisyyteen) ja aivan eri paikkakunnilla asuen. Jotenkin kun nyt yritän muistella noita 80-luvun alkuaikoja, niin silloin käsittääkseni anopit ja miniät eivät yleensä viettäneet laatuaika yhdessä, vaan se vietettiin jossain muussa seurassa. Ja tuolla edellisellä lauseellahan en todellakaan tarkoita omakohtaisia kokemuksia, mitkä tässä nyt tarkennuksena mainittakoon.

Sitten seuraisikin pohdintaa tarjoiluissa. Kahvia ei missään nimessä, sillä silloin anoppi voisi kukkua koko yön valveilla ja keskustelun jo ajauduttua umpikujaan, yrittää kehitellä vielä (itseään) kiinnostavia puheenaiheita. Voiko miniä tarjoilla herkullisen juustolautasen (mikä olisi toki juuri riittävän ylevä tarjoiluehdotus näinkin merkityksellisen yövierailun aikana) kanssa anopille viiniä, vaikka tietää, että tämä ei juo viiniä? Vai olisiko jo juustojen valinnassa kiinnitetty huomiota siihen, että ne sopivat yhteen anopin hienostuneet olutmaun kanssa?! Uskoisin näin.

Voisinko itse äitinä nautiskella oman lapsoseni kanssa (vaika hän nyt sattuu olemaan jo yli 35-vuotias) alkoholia ja näin näyttää hänelle roolimallia siitä, että vaikka lapset nukkuvat jo, niin voit silti juoda oluen ruuan kanssa.  No ei mitään growleria tietenkään täytettäisi, mutta silti?! Jospa pöydässä olisikin pullo dunkelweizeniä, niin se kyllä riittäisi koko illaksi (on se vaan niiiiin pahan makuista). Vai olisiko oltava nollatoleranssilla koko vierailun ajan, vaikka siihen olisikin sisältynyt sauna ja palju? Itselläni on aika vahvana nämä tietyt roolimallit ja mielestäni se ei ole ollenkaan huono asia.

Mistäs sitten keskusteltaisiin? Anoppina ei oikein voi kysellä kaikenlaista, että ei tulisi sitä käsitystä, että utelen asioita. Mutta jos en kysele mitään, niin tulisiko käsitys, että ei kiinnostakaan koko toisten elämä. Ehkä lasten nukahdettuamme tulisimme kaikki kolme siihen johtopäätökseen, että kello on kuitenkin jo melkein kymmenen ja tytöt heräävät viimeistään seiskalta, joten eiköhän painuta nukkumaan koko porukka, ilman mitään erillistarjoiluja. Sitten tietenkin valvoisin koko yön, kun en olisi omassa sängyssä.

Summa summarum ja verus veritas (kuten me surkeat latinistit juuri ja juuri jaksamme muistaa niiltä 70-luvun tunneilta), eli olemme nukkuneet toki moniakin öitä yhdessä mökeillä Ykkösen ja miniän sekä lastenlasten kanssa ja aina on ollut hauskaa, hyvää ruokaa ja mukava fiilis. Kunha tässä vaan kuvittelin, miltä tuntuisi olla yötä toisessa kaupunginosassa, vain varttitunnin päässä omasta sängystä. Liikaa oli miettimistä; kyllä on parempi, että mummi hoitaa jatkossakin yökyläreissut mummilassa! Että tervetuloa vaan!

Mumbai vastaan Houston

Kuluvalla viikolla on uutisoitu erittäin laajasti hirmumyrsky Harveystä, joka iskeytyi Texasin alueelle Yhdysvalloissa ja nostatti siellä tuhotulvia. Myrskykeskus siirtyi kohti Lousianaa ja on sielläkin aiheuttanut tuhoa. Kaikkiaan myrkyn seurauksesta jopa 30 ihmistä on saanut surmansa ja taloudelliset tuhot on n. 35 miljardin luokkaa. Noin 1,7 miljoonaa ihmistä on evakuoitu.

Kuluvalla viikolla ei ole uutisoitu kovinkaan paljon monsuunisateiden tulvista, jotka ovat nousseet Etelä-Aasiassa etenkin Intian Mumbain sekä Nepalin ja Bangladeshin alueelle. Kaikkiaan 1200 ihmistä on saanut surmansa; taloudellisia tuhoja ei ole vielä ilmoitettu. Miljoonia ihmisiä on jäänyt kodittomiksi.

Nämä kaksi tuhotulvaa kertovat kaikesta kaiken! Siitä mitkä ovat arvomme ja miten eri tavalla reagoimme samoihin luonnonmullistuksen tuomiin ahdinkoihin ja ihmisten kärsimyksiin. Mumbaissa on 20 miljoonaa asukasta ja kaupunki on lamaantunut tulvasta täysin. Tuhansia kyliä on jäänyt tulvien alle, eikä apua ole saatavissa vaan eloon jääneet ihmiset ovat kärsineet nälästä ja puhtaan veden puutteesta jo päiväkausia. Mikä on tilanne Nepalissa ja Bangladeshissa? Siitä ei kerrota sen enempää lehdistössä. Paikalliset pelkäävät maavyöryjä ja saastuneen veden aiheuttamia sairauksia.

Houstonissa on puolestaan 6,6 miljoonaa ihmistä ja sekin on lamaantunut. Tiedämme tarkan tilanteen myös Lousianan tilanteesta. Lehdet välittävät reaaliaikaista tietoa ihmisten kärsimyksestä. Pelastajat hakevat ihmisiä turvaan vesiskoottereilla ja veneillä. Ihmisten lisäksi pelastetaan myös koiria; pahimmassa tapauksessa kissojakin.

Molemmat kärsimykset ovat ainutlaatuisia ja yhtä järkyttäviä ihmisille, jotka ovat noissa luonnonmullistusten keskipisteessä. Minä vaan toivoisin, että uutisointi olisi edes jollain tavalla tasa-arvoisempaa.

Kattia kanssa!!!

Otsikolla ei ole mitään tekemistä naapurin kissan kanssa, vaikka on toden totta myönnettävä, että kissojen omistajat eivät ole kaikissa asioissa yhtä pähkähulluja kuin koirien. En luonnollisestikaan viittaa tällä itseeni, vaan henkilöihin, joilla on lähtenyt luontokappaleiden kohtelu lapasesta jo aikoja sitten. Mutta ensin asian vierestä.

Olin oikein iloisella tuulella, kun tulin töistä kotiin. Tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili, joka oli taas kellotellut koko päivän, pomppasi innokkaana tervehtimään. Vaihdoin vaatteet ja keskityin Hesarin lukemiseen; se oli jäänyt aamulla kesken aikaisen työhönlähdön takia. Vili keskittyi ruokakupinsa tuijottamiseen.

Onneksi, sanon vaan! Hesarissa nimittäin oli revitelty parin sivun juttu aiheesta, miten koirien vaatteiden vienti (?!) on kasvanut valtavasti kymmenessä vuodessa. Suomalaisyritykset Hurtta ja Rukka ovat maailmanmarkkinoilla kärkikahinoissa, eikä kilpailijoiden määrä ole kovinkaan suuri. Yrityksillä on noin 10 varteenotettavaa kilpailijaa koko tällä maapallolla. Hienoa, yrityksille. Pöyristyttävää, ainakin minulle.

Mitenkäs turkin ominaisuus?

 Artikkelissa kerrottiin, että "Lapsellekin halutaan uutta ja hienoa - niin myös koiralle." Niinpä niin, kyllähän nyt ihmislapsonen ja koiranpentu ovat tässä länsimaisessa elintasoyhteiskunnassa täysin rinnastettavissa olevia yksilöitä. Kyllähän nyt koirallekin pitää ostaa jotain, jos lapsellekin ostetaan! Vai pitääkö? Oikeasti? Miksi eläin inhimillistetään näinkin korkealle? Olisiko koira kateellinen, jos sille ei ostettaisikaan mitään?

Ymmärrän kyllä, että eläinten merkitys eri ihmisille ja eri kulttuuriyhteisöissä eläville on erilainen. Eläimet voivat olla ihmisten omaisutta, joita voidaan jalostaa ruuaksi, käyttää tutkimuksissa, kasvattaa viihdyttämään, kouluttaa työhön tai harrastuksiin. Ne voivat olla myös sosiaalisen verkoston ainoita inhimillisiä olentoja. Kaikilla tuotantoeläimillä (mikä sana!) edes Suomessa ei ole olosuhteita, joissa niiden kärsimys olisi pyritty minimoimaan. Mietipä vaikka turkiseläinten häkkejä, parsinavettoja, akvaarioita...Kärsimyksen vähentäminen tai kokonaan kieltäminen olisi vähäisin ja ehdoton vaatimus, sillä millekään elolliselle olennolle (ei edes naapurin kissoille) ei saa mielestäni tuottaa kärsimystä.

Jotkut menevät vielä pitemmälle, eli eläimet halutaan huomioida oikeussubjekteina  ja moraaliyhteisön jäseninä. Tällöin toki naapurin kissan voisi viedä oikeuden eteen ja syyttää sitä kotirauhan rikkomisesta ja ilkivallasta. Kuka maksaisi korvaukset? Vietäisiinkä kissa vankilaan? 

Mutta onko eläimellä oikeus elämään ja millaiseen sitten (niilläkin kissanpoikasilla, joita syntyy kuin liukuhihnata välinpitämättömien kissanomistajien sterilisoimattomille emäparoille)? Miten ne voivat itse ottaa osaa päätöksentekoon ja jos eivät voi, niin voiko niillä olla oikeuksiakaan? Millainen on ihmisen vastuu ja velvollisuus eläimistä? Miksi hindulaisuus ei hyväksy lehmää ruuaksi eivätkä länsimaat koiraa?

Sitten asiaan. Hesarissa siis kerrottiin, miten eläimille ostetaan nykyisin eri vuodenaikoihin sopivia vaatteita. Ne ovat muodikkaita ja materiaalit ovat teknisiä kuten korkealaatuisissa urheilutekstiileissä.

Suomessa niin lämmintä?

Sekin tuli selväksi, että koirien vaatetrendit mukailevat omistajansa karderoopia. Jos omistaja pukeutuu tummiin vaatteisiin, niin piskillekin ostetaan kuulemma samansävyisiä vaatteita. Siinä ei anneta turvallisuutta tuovien heijastinvärien ja -nauhojen tuhota parivaljakon pukeutumiskoodia, jos se sattuisi olemaan vaikka casual.

Koiramuodin trendit?

 Hohhoijaa, sanon minä. Olenkin pudonnut kelkasta tai kasvanut tynnyrissä viimeiset 59 vuotta tämän asian suhteen. Ymmärrän, että koirien kylmänkestävyydessä on eroja. Turkin ominaisuuksilla, kuten alusvillalla ja tuuheudella,  on oma merkityksensä. Isot koirat kestävät paremmin kylmyyttä kuin pienet ja myös ikä vaikuttaa asiaan. Vanhat koirat, kuten tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili, kaivautuu talvella nukkumaan peiton alle. Kiitos, ei tarvitse muistuttaa, että tuolla vanhuksella on talvitakki - siis koirien vaate. Ostin takin tytön pyynnöstä (lue: käskystä), kun Vili-herra oli jo aika vanha. Se ei oikein tykkää takista; ehkä väri ei miellytä sen silmää.

Koirasivustojen mukaan monet rodut kestävät paremmin pakkasta kuin hellettä! Siinä sitä onkin miettimistä. Onko kukaan ajatellut, että vetäisee +20 asteen "helteellä" hurtalleen jäähdyttävän trendipalttoon päälle? No sanon vielä sen, että kyllähän minä ymmärrän, että ihmiset ostavat lemmikeilleen vaatteita. Osa sen takia, että se inhimillistää, osa sen takia, että se helpottaa vaikkapa rapaisen koiran pesua. Ja senkin ymmärrän, että jokainen saa käyttää rahansa mihin haluaa. 

Toivonkin, että kun seuraavan kerran voisi antaa pienen almun johonkin köyhien ihmisten hyväntekeväisyyskeräykseen, niin sieltä kukkaron pohjalta löytyisi vielä roponen ihmisten auttamiseen. Että ne kaikki pennoset eivät olisi menneet viimeisimpään, koiralle hankittuun trendikkääseen vaateostokseen - kun lapsellekin oli sitten ostettu jotain H&M:stä...

Vaikee juosta!

Vain yksi raita!

Liian lyhyt!

Minä EN TAHO olla muotitietoinen!

Pronominioppia...

Taasen luki lehdessä, että jotain ihmistä ärsyttää, kun toinen puhuu eläimestä "hän" muodossa. Itsekin olen huomannut saman, eli kun juttelen vaikka koiraihmisten kanssa, niin aika moni puhuu lemmikistään "Hän on tosi kiltti." Silloin on itselle tullut vähän vaivaantunut olo, että olenko sivistymätön juntti, kun sanonkin koirasta "se".

Niinpä olen miettinyt asiaa. Meille kansakoulun käyneille opetettiin, että persoonapronomineja käytetään ihmisistä ja demonstratiivipronomineja (juu, en muistanut tuota täsmäsanaa ja se piti googlata) puolestaan eläimistä. Elikkäs tarkennetaan ryhmät: minä sinä hän me te he ja vastaavasti tämä tuo se nämä nuo ne.

Puhekielessä on tyypillistä korvata persoonapronomini demonstratiivipronominilla tyyliin "Nyt se tuli kotiin!", kun tarkoitetaan vaikka omaa lapsosta. Sanonta ei millään tapaa halvenna eikä alenna kyseistä henkilöä, vaikka hän olisi ilmestynyt koulusta jälki-istuntolappu kourassaan, takki riekaleena ja pari tuntia myöhässä. Suomenkieli on siinä mielessä melko neutraali, että "hän" ei kerro mitään siitä, onko kyseessä nais- vai miespuolinen henkilö. Sitä ei kerro myöskään "se", mutta antaa siis viitteen, että kyseessä ei pääsääntöisesti ole ihminen vaan eläin tai asia. Paitsi vakiintuneessa puhekielessä. Yleensä asiayhteydestä helposti ymmärtää, mistä puhutaan. Hohhoijaa!

Ite en sano koskaan "hän" eläimestä. Se tuntuu jotenkin teennäiseltä ja kun muut sanat samassa lauseessa ovat puhekieltä tai peräti murretta, niin sehän soisi kuin hajuvesi lihapullaan. Ymmärrän kyllä, että joku käyttää rakkaasta lemmikistään, vaikkapa pienestä hamsterista hän-muotoa. Tyyliin "Hän kuoli heti sen jälkeen kun naapurin kissa oli purrut häneltä pään poikki!" Mutta mahtaisiko tuo lause jatkua: "En pidä lainkaan naapurin kissasta. Hän on niin brutaali ja murhanhimoinen." vai "Vihaan naapurin kissaa. Se on niin ilkeä!".

No totta kai piti vielä tarkistaa, niin wikipedian mukaan suomenkielessä persoonapronominien käyttöä ei ole rajattu pelkästään ihmisiin, vaan niitä voi käyttää myös jumalolennoista uskonnollisessa kielenkäytössä?! Wikipediaan ei voi luottaa, joten tsekkasin myös kielitoimiston sivuilta ja kyllä se selkeästi siellä määritellään, että "hän" kuuluu ihmisen määrittelyyn. Eläin, laite ja asia kuuluu "se" kategoriaan.

Voin hyvällä omatunnolla jatkossakin sanoa Vilistä, tuosta herttaisesta tanskalais-ruotsalaisesta (mainitsinko jo hyvätapaisesta) koirastani SE.


Ihan sama- kroohpyyh

Ekologinen keulamerkki

Meikäläinen on varsinainen fariseus etenkin autoon liittyvissä asioissa. Muistathan nuo muinaiset fariseukset, jotka näkivät rikan toisen silmässä, mutta eivät malkaa omassaan?! Jos vielä tarkennan nykyteineille, että malka tarkoittaa painavaa parrua, jonka avulla kevyet tuohet ovat pysyneet hyvin paikoilla (tuohikatolla nääs nääs). Rikka puolestaan on tarkoittanut hyvin pientä roskaa ja tarkoittaa edelleenkin; ainakin jos on ostanut rikka-imurin, niin asia käy selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun yrittää imuroida vähänkin isompaa murusta...

No olipa niin tai vaikkapa näin, niin autoil on meitsille vaikea asia. Minullahan on oma auto. Se ei ole sähköauto niin pitkään, kun sähköä tuotetaan Suomeen hiilivoimalla. Se ei ole myöskään mikään ökyauto vaan sellainen, mihin olen laitattanut myös vetokoukun. Se oli virhe! Joudun lainaamaan autoa aina muille, joiden omat autot ovat niin hienoja, ettei niihin kuulemma vaan yksinkertaisesti voi laittaa vetokoukkua. Se olisi nolon näköistä. Toisaalta se, että autollani on monta käyttäjää tuon vetokoukun ansiosta, pienentää hieman sen ympäristökuormaa. Mutta vain hieman.

Hienoissa autoissa on hienot keulamerkit. Todellakin! Eräässä on oikein jaguaari korostamassa sitä, että pirssillä pääsee ylinopeutta jos vaan omatunto sallii. Eräässä toisessa puolestaan tähti kertomassa herruudesta maalla, merellä ja ilmassa, mutta tosiasiassa merkki onkin ollut entisajan kartta, missä Daimlerin perustaja ilmoitti talonsa sijainnin postikortissa vaimolleen. No, molemmilla kotteroilla pääsee siis kiihdyttämään nollasta sataan kymmenen kertaa nopeammin kuin omallani. Mutta kun tulee tarve hyötyajoon, esimerkiksi remonttitarvikkeiden hakemiseen kaupasta, niin jopas tulee mammaa ikävä!

Mutta nyt minäkin olen hankkinut omaan autooni keulamerkin. Sattumalta toki, mutta se oli jotenkin niin teemaan sopivaa. Sniif!

Emberitza Citrinella

Vispilät käyttöön

Olen aikoinaan leiponut niin paljon, että vispilätkin ovat menneet kieroon. Olin laittanut ne kuuliaisena keräykseen, mutta olisi pitänyt vaan muistella isä-papan neuvona, eli "Tarkan talo tarvitsee!" ja laittaa vispilät odottamaan uutta elämään. Mutta en ollut, en.

Minulla on kesämökillä kolme erilaista hellehattua eri tilaisuuksia varten. Yksi on hieman parempiin hetkiin, toinen arkeen ja kolmas raadantaan. Paitsi arki ja raadanta mökillä merkitsevät kyllä aivan samaa; siellä on aina jotain puurtamista. Miksi, saattaisi joku ihmetellä. Siis miksi on oltava eri hattuja, että eikö voi olla ihan samassa lätsässä koko kesää?! Niin en voi, koska olen luonteeltani pikkutarkka. Minulla on myös oma hattu paljua varten (se on lämpöinen). Ja oma hattu veneilyä varten (se pysyy päässä kovassa vauhdissa). Ja oma hattu Paksunimen pizzalla-käyntiä varten (siihen on integroituna radio, jotta aika kuluu rattoisammin pizzaa odotellessa - no ei vaiskaan). Lisäksi minulla on vielä erityinen Mökki-hattu, joka muistuttaa irwingoodmanin valkoista seilorihattua, mutta minun on ruskea.

Ongelmaksi muodostui se, että tänä kesänä eritysesti hellehattuja on joutunut pyörittelemään vaikka missä, mutta yleensä ei päässä. Mietin, että voisin tuunata niille kuistille jonkinlaisen naulakon, niin niistä ei olisi harmia kenellekään. Mutta eipä löytynyt vanhoja vispilöitä, ei. Niinpä piti raahautua kierrätyskeskukseen ja käydä ostamassa omansa takaisin, 50 sentin hintaan kolme kappaletta. Ei paha hinta, mutta eipä olisi maksanut sitäkään...

No tuumasta toimeen vaan! Poralla porata hurautettiin kolme reikää ja kiinnitettiin vispilät paikoilleen. Tuli tarpeeseen! Siinä on hatut kiltisti nököttäneet suurimman osan lomasta.

Kierrätysvispilä

Ihan kiva!

Pallohullun päiväkirjasta: Pupu varasti palloni!

Minä tässä taas, Vili, tanskalais-ruotsalainen pihakoiravanhus. Vaikka oikeasti en ole vanhus, niin välillä kyllä tuntuu siltä. Kuten tänään, kun Mamma raahasi minut lenkille, joka ei siis ollut sininen vaan rapainen ja tylsä. Ei tullut kuin yksi lampaan näköinen piski vastaan, eikä siitä ollut minulle mitään vastusta. Se vaan heilutti töpöhäntäänsä enkä kerinnyt esittelemään sille kuin kolme katkennutta hammastani.

Mamma valitti, että enkö voi ikinä muuttua, niin mietin, että miksi? Mamman mielestä minun pitäisi kulkea koirien ohi sivistyneesti! Niin että sivistyneesti, sitähän minä juuri teenkin. Sanon jokaiselle vastaantulevalle hurtalle, että päivää, mutta Mamma, joka ei ymmärrä meitä koiria, luulee, että räyhään ja murisin niille. Niin ottaa pattiin, että se jaksaakin jankuttaa samasta asiasta koko ajan.

No en minä siitä välitä! Minulla on paljon muutakin kestettävää. Niin kuin se ärsyttävä Pupulan Pupu. Että se osaakin olla tosi ärsyttävä! Sanoinko jo, että ärsyttävä? En aina muista, kun minulla on alkanut muisti huononemaan. En esimerkiksi muista, olenko jo syönyt ja yleensä luulen, että en ole, vaikka Mamma väittää, että söin minuutti sitten koko kipollisen ihan tyhjäksi.

MINUN pallot!

No minä olen opetellut hautomaan, vaikka se onkin tosi noloa, kun Mamma ei raski ostaa minulle uusia palloja. Niin se hautominen on noloa, minulle. Kun viimeksi lähdettiin Pupulasta, niin Mamma oli piilottanut kolme palloa ja tiesin, että loput pallot olivat vertaassa, sillä siellä haisi ihanalle pallolle. Mamma väitti, että olin ite hävittänyt kaikki palloni, kun minulla on jo kuulemma niin huono vainu. Mutta kun se Pupulan heinä on niin pitkää, että minä en näe niitä palloja kunnolla. ja ne eivät enää haisekaan, kun ne on niin kuluneita. Niin se on Mamman syy, että ne häviää, eikä minun. sanon minä.

No viimeksi kun mentiin Pupulaan, niin se ärsyttävä Pupu oli etsinyt kaikki hemmetin pallot ja yritti piilotella niitä itsellään. Mutta minä kyllä näytin sille, kenen palloja ne on!

Kenellä on pitempi häntä!

Nikkari-Mummi iski jälleen!

Meikäläinen leipoi ja paistoi aikoinaan paljonkin, silloin kun omat lapsoset, nuo silkkihapsoset, olivat pieniä. Silloin leijui pullantuoksu ympärilläni ja kaardemummahattarat vaan pölähtelivät esiliinan taskuista. Ellei sitten sattuneet leivät kärähtämään uuniin. Mutta nyt kaikki on muuttunut. Minua ei enää kiinnosta leipominen!

Mietin, olenko huono mummi, kun paistan lastenlasten kanssa lähinnä vain  lettuja. No Ykkösen tytöt ovat toki Piirakka-Akatemian pienimmät jäsenet, mutta silti... Sitten päätin, että miehän olen juuri sellainen mummi, mikä tuntuu itselle luontevimmalta; olen Nikkari-Mummi!

Kokemustakin on karttunut. Olen kerinnyt nikkaroimaan kaikenlaista; muutamana esimerkkinä voinen vaatimattomasti mainita huussin sisustuksen, puulaatikon, terassin, halkovajan, kukkalaatikoita, kasvulavoja, jääkaapinalustan (!), kaivonkannen ja  mielettömän määrän linnunpönttöjä.

Pikkutytöt, nuo Ykkösen hienoimmat saavutukset (yhteistuumin miniäni kanssa) olivat tulossa kylään. Sain idean, että pitäähän mummilassa nyt nukketeatteri olla. Tuumasta toimeen siis!

Tästä se lähtee.

Pummasin ystävältäni muutaman puukapulan ja keksin nukketeatterin mallin ns. omasta päästäni. Tällä kertaa päätin, että mikäli ristimittaa tarvitaan, panostan siihen todella huolella. Itselläni ei ole oikeastaan mitään teknisiä vempaimia, mutta ystävälläni niitä löytyy joka lähtöön, viimeisimpänä kuviosaha. Ajattelin, että nyt annan periksi, käännän takkia ja myönnän, että kaikenlaiset härvelit, kuten porat ja kuviosahat ja hiomalaitteet ovat todella tarpeellisia myös Nikkari-Mummin pajassa.

Ensin sahasin laudat sopivan mittaisiksi ja sitten aloin hifistelemään. Muotoilin kuviosahalla sekä pystypuut että kannatinpuut (huomaathan ammattisanaston) ja sitten innostuin sahaamaan myös auringon, pilven tatin ja kalan; vaikeusjärjestyksessä. Olipa kiva, kyllä tykkäsin. Olen myöskin taitava, etenkin kun itse sanon. Mutta se on myös faktaa; turha sitä on miettiä, että kylläpäs sitä nyt kehutaan itseään. Kun on monitaitoinen, niin sitä vaan on! Ja mikäpäs on ollessa; tuntuu ihan kivalta.

Kuviosahalla

Runko muotoutuu

Kohta valmis

No kun olin sitten saanut kasattua rungon, niin keksin myös patentin, mistä isäkin olisi iloinnut. Isällä oli aina kaikenlaisia patentteja eri haasteiden ratkaisuun. Miekin keksin, että saan rungon pysymään tukevasti paikallaan ja irrotettua helposti pienen kikan avulla; nimittäin kulmaraudan ja tukipuun. Tästä oivalluksesta iloisena sain idean, että maalaan nukketeatterin rungon tyyliin sopivasti. Ystäväni, tuo kivi-leppäkerttujen äiti, osasi neuvoa minut hankkimaan akryylimaaleja tuubeissa. Halpaa ja kätevää! Tässä vaiheessa minuun iski sekä luovuus että kirpunnylkijämäinen tarkkuus. Onneksi luovuus tuli ensin ja vasta sitten tarkkuus. Lopputulos tässä järjestyksessä tehtynä olikin huippu!

Ilo tehdä!

Detaljit

Ite tein - säästin!

On kyllä kiva olla mummi! Kyllä tällä nukketeatterilla muutaman pullanpaiston korvaa.

Vaarallinen saalis

Meitsihän on hyvä ja melkein paras kaikessa, mihin vaan ryhtyy. Se on nyt tullut varmasti selväksi erityisesti itselle, mutta myös kaikille teille kolmelle uskolliselle lukijalleni. Syykin on selvä; temperamenttityylit ovat vaan loksahtaneet kohdalleen sopivassa suhteessa meikäläisessä ja kun on rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta eikä pelkää epäonnistumisia, niin uskaltaa ottaa riskejä.

Riskien ottaminen kannattaa, mutta voin kyllä tunnustaa, että tässä nimenomaisessa tapauksessa mennään hieman äärirajoilla. Nimittäin, miltei rikollisissa puuhissa. Olin tässä pitkän kesälomani aikana mökillä päivän jos toisenkin. Mietin, että olisihan se kiva vähän kalastella; mitään kalastuslupia siihen tarvita!!!

Tuumasta toimeen vaan. Moottoripyörällä vaihdettu uusi paatti kohti avoselkää ja virveliä uittamaan. Vähän katselin ympärilleni, josko kalastuksenvalvojia näkyisi mutta ei näkynyt. En ollut  heitellyt virvelillä yli vuoteen enkä kokeillut jigi-kalastustakaan kuin muutaman kerran, mutta sellaisilla taidoilla lähdin kokeilemaan kala-onnea. Oli vaan sellainen fiilis, että kohta jysähtää.

Meillä on veneessä nykyisin kaikuluotain. Se on muuttanut kalastussessiota radikaalisti! Aiemmin vaan hurautettiin vene johonkin sopivalta näyttävään paikkaa ja alettiin heittelemään. Kaloja joko tuli tai ei tullut. Jos ei tullut, vaihdettiin ensin vieheen väriä ja jos ei tullut vieläkään, veneen paikkaa. Kun ostettiin kaikuluotain, niin hurautettiin veneellä järvelle johonkin sopivalta näyttävään paikkaan ja hiljennettiin vauhti etanamaiseen etenemiseen, sitten kytkettiin kaikuluotain päälle ja alettiin töllöttämään luotaimen näyttöä. Alla näytti olevan kaloja tai ei näyttänyt olevan kaloja. Tai näytti olevan pieniä kaloja tai isoja kaloja tai kalaparvi tai vain yksi kala. Mutta ei koskaan riittävästi, tai ne olivat väärässä syvyydessä tai oltiin itse niin syvällä, ettei ankkuri yltäisi pohjaan. Hohhoijaa, kun oltiin siis ajeltu noin kaksi tuntia, ei keritty heittelemään kuin kaksi minuuttia, kun syönti olisi muutenkin loppunut. Että semmoista se on se kaikuluotaimen kanssa kalastus.

Tällä kertaa teimme poikkeuksen. Ajaa hurautimme kohtaan, mikä näytti hyvältä. Laskettiin ankkuri pohjaan ja heitin virvelillä jigin menemään. Kysyin (ihme kyllä - äkkiäkös tuon oppisi kysymättäkin) pari vinkkiä jigin heittotekniikasta. Heti jysähti iso kala kiinni ja ajattelin, että no jopas, itsellenikin, miltei ammattikalastajalle, melkoinen yllätys. Se oli iso! Mutta ei riittävän iso. Nimittäin, sain 44 cm kokoisen kuhan veneeseen mutta mies väitti (varmaan kateellisena), että se on alamittainen. Niinpä laskettiin se takaisin kasvamaan. Googlasin myöhemmin, niin Pielisellä kuhan alamitta on 40 cm mutta Orivedellä 45 cm! Olimme Jänisselällä, joten se on siinä ja siinä...

Ei muuta kuin toinen heitto. Taas jysähti. Ja nyt oli ISO! No meikäläiselle, jiginheiton mestarille, oli yllätys se, että kelaaminen oli todella raskasta. Tuntui, että kampi ei kierry millään. Eräs nimeltä määrittelemätön henkilö jopa epäili, että kyseessä voisi olla uppotukki. Todella törkeää. .

Sillä ei ollut! Se oli 72 cm:n KUHA, paino n. 4 kg 300 gr. Ite sain! Olin vaan niin taitava!

Jes!

Repo rankana

Tiukille ottaa, nimittäin toipuminen. Oli itselle yllätys, miten piippuun voi vetää tuollainen sydäri. En ole vieläkään kunnossa, vaikka takana on jo muutama kuukausi töissä, lomalla ja lomautettunakin kaksi viikkoa. Ei auta, pitää vaan yrittää pinnistää.

Mietin sitä, että miltei joka päivä olen ajatellut rakasta äitimuoria. En taida päästä reaaliaikaan tuosta surusta, vaan se ympäröi minut sekä ulkoa että sisältä. Luulen nyt ymmärtäväni syyn siihen, miksi reagoin niin voimakkaasti, yhä. Kun pitää omaa rakasta äitiä kädestä kiinni, silittää otsasta ja kuiskaa korvaan pieniä lohdutuksen sanoja ja sitten tajuaa tuon pienen, mutta loppuelämäksi erottavan pienen hengähdyksen merkityksen. Kun kaikki pysähtyy. Siinä on vaan niin herkillä, siinä hetkessä. Se jättää jäljen, sitä syvemmälle, mitä rakkaammasta ihmisestä on kysymys.

Se on vaan käytävä läpi, päivä päivältä uudestaan. Niin pitkään, että kaikki on lopulta varmaa. Että voi varmasti sanoa, että en olisi riittänyt enempään.

"Yks kakkaa, kaks kakkaa..."

Otsikko on pöllitty suoraan, olikohan jostain Biolanin mainoksesta. No siihen suuntaan menee tämä tekstikin, eli nyt suoraan asiaan. Mutta sitä ennen hieman muuta.

Olin eilen pitkällä kävelylenkillä, jolle oli määritelty kaksi tavoitetta. Toinen oli se, että kunto kasvaa ja toinen se, että siitä saadaan myös aineellista hyötyä. Tämän jälkimmäisen tavoitteen oli laatinut ystäväni, jonka sain houkuteltua mukaani. Kun itse olin varustautunut lenkille aurinkolasein, hänellä oli mukanaan tyhjä muovipussi. Heti lenkin alussa laadimme molempia tyydyttävän suunnitelman; kävelemme eri puolilla tietä, jolloin kumpikin tarkkailee omaan ojanpenkkaansa ja heti havaittuaan tyhjän tölkin tai pullon, otamme sen parempaan talteen. Tässä tapauksessa ystäväni muovipussiin. Minä voin pitää aurinkolasit päässäni, vaikka UV-säteilyn takia niin ei olisi tarvinnutkaan vielä tehdä.

Olin erittäin ilahtunut siitä, että voisimme samalla myös siistiä kotikaupungin rähjäiseksi muuttunutta tienvarsimaisemaa. Saisimme myös kerättyä hyödylliset metalli- ja lasipakkaukset parempaan talteen. Myös taloudellinen hyöty olisi oleva huikea. Ystäväni laskeskeli, että jos hän löytäisi jokaisella kävelylenkillä noin 15 tölkkiä tai pulloa, niin pantti niistä voisi olla 1,50 euron luokkaa. Osa olisi tietty niitä pantittomia, jotka kuitenkin kerättäisiin kierrätykseen! Tätä asennetta arvostan!!! Ja jos hän tekisi lenkkinsä kahdesti viikossa, niin tulos olisi n. 3 euroa viikossa. Eli noin 156 euroa vuodessa. Ja 1560 euroa 10 vuodessa sillä oletuksella, että hän olisi ahkera lenkkeilijä ja muut kanssaihmiset olisivat yhtä välinpitämättömiä kuin tähänkin asti ja viskelisivät tyhjät tölkkinsä suoraan luontoon. Eivätkä ostaisi tölkkejään Venäjältä tai Virosta, jolloin niistä ei saisi panttia ollenkaan.

Ja niinpä dollarinkuvat silmissään kiiltäen ystäväni ja aurinkolasit silmillä minä, lähdimme kohti ensimmäistä turneetamme! Keskustelimme aluksi aiheesta häpeä. Mietimme, tunnemmeko häpeää, kun joku huomaa meidän tonkivan talteen lumihangesta pilkottavan tölkin. Mitä tuo henkilö ajattelee meistä (nimenomaan)? "Ohhhoh, onpa siinä mummoilla rahat tiukilla, kun pitää jo likaisia tölkkejä keräillä. / Hyi hitto mitä köyhää roskasakkia täällä liikkuu. Onkohan nuo pöllineet vaatteensa jostain kaupasta kun ihan siistit näyttää olevan. / Hyvä, että joku viitsii kerätä noita jätteitä, niin näyttää siistimmältä." Hävettikö meitä? Ehkä hieman. Mikä? En osaa sanoa; ehkä se, että meillä oli reikä muovipussissa.

15 senttiä tölkkimuodossa

Ojanpenkkoja tutkaillessa huomasin, että kaikkein sivistymättömimpiä ihmisiä ovat nuuskankäyttäjät. Nuuskarasioita löytyi moninkertainen määrä toiseen terroristiluokkaan kuuluvien, eli tupankanpolttajien viskomiin tupakka-askeihin verrattuna. Ja sitten löytyi kolmas jätelaji, eli ne kuuluisat koirankakat! Kun koirankakattajia on haukuttu ja mollattu enemmän kuin pedofiileja, niin nämäpä ovat ottaneet onkeensa ja korjaavat piskien jätökset nykyisin talteen. Ongelma on siinä, että kaupunki ei ole luonnollisestikaan saanut laitettua riittävää määrää roskiksia (siis meillä on varaa tässä yhteiskunnassa asennuttaa jopa koirien maatuville jätöksille omia roskiksia!) niille kakkapusseille. Kakkapussia olisi siis pahimmassa tapauksessa kuljetettava mukana useita kilometrejä tai lenkki olisi suunnattava kohti keskustan katuja.

Aivan älytöntä, sanon minä. Saman olivat todenneet myös lukuisa määrä koirankakittajia, jotka kyllästyneenä haisevan pökölepussin raahamiseen ja kakkaroskiksen etsimeen, olivat lopulta singonneet pussin sisältöineen luontoon. Ja siellähän se ei muovi maadu koskaan. Biopussi, jota joku hieman keskimääräistä älykkäämpi koirankakittaja (tai sellainen, joka jo tietoisesti oli päättänyt jättää pussin luontoon) oli käyttänyt, maatuu reilun vuoden aikana.


Koirankakka pussissa

Mielestäni paljon ympäristömyönteisempi ratkaisu on se, että koirankakka (kuka muuten välittää KISSANkakoista?! miksi niistä ei puhuta mitään, vaikka ne ovat todellinen terveysriski esimerkiksi leikkikentille, minne vastuuttomat ja ärsyttävät kissanomistajat usuttavat kattinsa tekemään jätöksiään) jätetään maatumaan luontoon. Kun maa alkaa sulamaan, niin kakkeli maatuu parissa viikossa! Mutta laki kieltää tuon toiminnan taajamassa. Kun koiranomistaja on fiksu, niin hän kakittaa hurttansa taajaman ulkopuolella (mitenkähän hän sinne pääsee keskustasta - autollako) tai alueella, jossa ihmislapset eivät luontaisesti liiku. Talvella se voi olla haasteellisempaa, samoin aivan kaupunkien keskustoissa. Tällöin voi olla viisasta turvautua kakkapussiin, mutta EI niihin muovisiin koirankakkapusseihin, joita ei valmisteta edes kierrätysmuovista! Jos ne kakat kerää ja vie astiaan, niin kannattaisi käyttää edes jo kertaalleen käytettyjä pusseja, vaikka niitä hedelmä- tai leipäpusseja, kun ne kuitenkin poltetaan jäteasemalla.

Mielestäni koirankakittaja, joka kerää keskellä metsää koiransa tuotokset MUOVIpussiin, on tikittävä ympäristöpommi. Olisi jo lopultakin ajateltava sillä kuuluisalla maalaisjärjellä ja arvioitava, mikä on kohtuullisempaa ympäristölle. Sekö, että kulutetaan uusiutumattomia luonnonvaroja ja energiaa koirankakkapussin valmistamiseen vai sekö, että kakka on muutaman hetken ennen maatumistaan esteellinen haitta?!

Koirankakka ilman pussia

Olisikin tosi hauska tehdä elinkaari koirankakkapussista: raaka-aineena uusiutumaton luonnonvara, jota tuotetaan kaukana Suomesta, teollinen tuotanto kirkkaine painoväreineen ja isoine energiankulutuksineen mahdollisesti maassa, jossa ei ole kovin kummoista jätelakia, käyttöaikana muutama sekunti tai minuutti riippuen siitä, miten helposti kakkapussiroskis kadunvarrelta löytyy, kakkapussin toimittaminen jätteeksi ja kaikki ne kuljetukset, mitkä kuuluvat kunkin vaiheen välille. Sen myönnän, että jos se kakkapussi joskus kaikkien moninaisten vaiheiden myötä saadaan Kontiosuon jäteasemalle, niin saadaanhan siitä energia talteen. Ja nimenomaan silloin olisi järkevää, että kakkapussi olisi ollut edes kierrätyspussi.

Kerrataan vielä! Taajaman ulkopuolella voit jättää iloisella mielellä kakat maatumaan metsään. Tätä eivät esimerkiksi Utranharjulla liikkuvat koirankakittajat ymmärrä, vaan sinkoavat maatumattomat muovipussit jopa puun oksille tai jättävät ne muuten vaan lojumaan vuosikausiksi maahan. He saattavat olla vielä tyytyväisiä; tulipahan kerättyä pussiin, kun sitä niin vaaditaan... Taajamassa kerää kakkelit jo kertaalleen käytettyyn muovipussiin ja raahaa pussi ihan mihin tahansa jäteastiaan, ei kuitenkaan naapurin. Jos et missään nimessä aio tuoda piskin tuotoksia kotiin, niin ota mukaan lapio ja siirrä pökäle paikkaan, missä siitä ei ole haittaa ennen maatumista. Jos sinulla on pakko olla pussi mukana ympäristön paineen takia (mutta et siis aio raahata kakkoja astiaan vaan teet vippaskontit heti, kun muiden koirankakittajien valvova silmä välttää), valitse edes maatuva pussi ja yritä singota se jonnekin pensaan juurelle tai muuhun näkymättömän paikkaan. Koe huonoa omaatuntoa siitä, että syyllistyt ympäristörikokseen, mutta todistusaineisto katoaa reilun vuoden sisällä, jolloin pääset pälkähästä!

Ja lopuksi: miksi vain koiran  kakkoihin suhtaudutaan näin intohimoisesti? Miksi kissanomistajat saavat olla rauhassa ja juoda kahvinsa kermalla tyytyväisinä siihen, että kattiroikaleet ovat oppineet peittämään kakkaläjänsä itse, vaikkapa sitten leikkipuiston hiekkalaatikkoon.

No tuollaisia tuli pohdittua ja kun olimme kävelleet reilun 8 km:n lenkin, niin olimme saaneet saaliksi 15 tölkkiä ja pulloa. Pantillisia niistä oli hieman alle 2 euroa ja loput menivät metallin- ja lasinkeräykseen! Tuli hyvä mieli! Seuraavalle lenkille aiomme kuulemma lähteä fillareilla ja reput selässä...