Repo rankana

Tiukille ottaa, nimittäin toipuminen. Oli itselle yllätys, miten piippuun voi vetää tuollainen sydäri. En ole vieläkään kunnossa, vaikka takana on jo muutama kuukausi töissä, lomalla ja lomautettunakin kaksi viikkoa. Ei auta, pitää vaan yrittää pinnistää.

Mietin sitä, että miltei joka päivä olen ajatellut rakasta äitimuoria. En taida päästä reaaliaikaan tuosta surusta, vaan se ympäröi minut sekä ulkoa että sisältä. Luulen nyt ymmärtäväni syyn siihen, miksi reagoin niin voimakkaasti, yhä. Kun pitää omaa rakasta äitiä kädestä kiinni, silittää otsasta ja kuiskaa korvaan pieniä lohdutuksen sanoja ja sitten tajuaa tuon pienen, mutta loppuelämäksi erottavan pienen hengähdyksen merkityksen. Kun kaikki pysähtyy. Siinä on vaan niin herkillä, siinä hetkessä. Se jättää jäljen, sitä syvemmälle, mitä rakkaammasta ihmisestä on kysymys.

Se on vaan käytävä läpi, päivä päivältä uudestaan. Niin pitkään, että kaikki on lopulta varmaa. Että voi varmasti sanoa, että en olisi riittänyt enempään.