Kuka pelkäsi mustaa miestä?

Katselin, kun lapset kirmasivat päiväkodin pihalla. Yksi ajoi takaa muita, riemu oli rajaton. Tuli mieleen omat lapsuusajat ja leikit kansakoulun välitunneilla. 

Talvella olimme vuorenvalloitusta! Siihen aikaan traktori kasasi keskelle koulun pihaa ison lumipenkan, jossa saimme leikkiä. Kenellekään ei tullut mieleen, että se olisi ollut vaarallista. Ensin piti päästä kiipeämään kukkulan huipulle ja sitten parhaansa mukaan tyrkkiä muita sinne pyrkiviä alas. Leikki oli hauska ja jokainen pääsi jossain vaiheessa sinne ylimmälle huipulle, vuorenvalloittajaksi. Onnistuisiko moinen nykyisin, tuskinpa vaan. 

Keväällä ja syksyllä leikimme erilaisia palloleikkejä, hyppäsimme ruutua tai twistiä. Ja kestoleikit kaikkina vuodenaikoina olivat tietenkin hippa, laululeikit ja tuo ”Kuka pelkää mustaa miestä” - hippaleikki. Välitunnit olivat täynnä vilskettä ja touhua, energia purkautui ja niin jaksoimme taas olla rauhallisesti tunnilla. Se olikin tärkeää, sillä luokassa oli noin 40 oppilasta. 

Siihen aikaan kenelläkään ei ollut ADHD:tä eikä muitakaan sairauksia. Jotkut oppivat hitaammin, jotkut nopeammin. Opettajan sana oli laki ja se takasi opiskelurauhan luokassa. Jos nyt pystyisi tekemään testit, niin kyllä meistä kaikenlaista olisi löytynyt. Osa oli todella vilkkaita, osa superhiljaisia, osa ei millään meinannut saada kertotaulua päähänsä ja osa taas oppi asiat yhdella vilkaisulla. Mutta ne tunnit: rauhallista, hiljaista, välillä puheensorinaa. Kukaan ei riehunut, ei länkyttänyt opettajalle, ei kiusannut. 

Eihän me mitään enkeleitä kuitenkaan oltu. Kerran Heidi pisti minua nuppineulalla käsityötunnilla selkään, kun istui takanani. Heidi oli töissä osastonhoitajana, joten tuosta varmaan sai alkunsa hänen kiinnostus terveydenhoitoalalle. Risto tappeli välitunnilla Tapion kanssa ja yritti osua Tapion leukaan, mutta osuikin ovilasiin ja sai ison haavan ranteeseensa. Ristosta tuli kiinteistönhoitaja. Joskus oltiin tehty jotain tosi väärää ja istuttiin koko luokka jälki-istunnossa. Uskon, että eipä ollut lainkaan hassumpaa opiskella 60-luvulla. 

Onneksi emme olleet vielä poliittisesti saatikka kulttuurisesti valveutuneita! Kun leikimme ”Kuka pelkää mustaa miestä”, emme todellakaan kuvitelleet kiinniottajan, vaikkapa Riitan tilalle jotain Ambomaan mustaihoista miestä. Kaikki tajusivat, vaikka lapsia olimmekin, että Riittaahan siinä juostiin pakoon. Riitta oli valkoihoinen suomalainen lettipäinen tyttö, mutta emme nähneet mitään ristiriitaa leikin nimen ja Riitan välillä.

Osalla oli neljätuulenhattu päässä. Ei ollut ymmärrystä, että me Lieksassa syntyneet olisimme jotenkin omineet saamelaisten perinneasun ja halventaneet heidän kulttuuriaan. Yhdellä taisi olla vielä sellaiset poronnahkaiset tallukkat. Nehän oli superlämpimät!

Kesällä söimme Eskimo-puikkoja tajuamatta, että loukkaisimme jollain tavalla inuiitteja. Itse asiassa emme koskaan olleet edes kuulleet tuota sanaa. Jäätelöpuikon kääreessä oli iloinen eskimopoika tai -tyttö paksussa turkissa. Meille se tarkoitti vain sitä, että jätski on yhtä kylmää kuin pakkaspäivät talvella. Emme ottaneet kantaa hylkeenpyyntiin saatikka muuhunkaan arkaluontoiseen asiaan. 

Lakujakin tuli joskus syötyä. Ne olivat mustia. Telkkarissa mustaihoisten miesten bändi lauloi ja soitti ”Tännän ostetan, Halvan maukasta lakritsaa”. Tai siltä se kuullosti. Ei tullut mieleenkään pilkata heitä siitä, että lausuminen ei mennyt ihan putkeen, koska kaikki tajusivat mainoksen jujun; se jäi heti mieleen ja kaikki halusivat nimenomaan Halvan maukasta lakritsaa. 

Aale Tynnin kirjan avulla opettelimme tavaamaan: Nee-ke-ri pe-see kas-vo-jaan mut-tei val-ke-ne ol-len-kaan. Meistähän se kävi ihan järkeen. Ei se musta ihonväri yhtään vaalene, vaikka miten pesisi, koska se ei ollut likaa vaan pigmenttiä. Ei pilkattu, ei halveksittu, vaan todettiin faktat faktoina. 

Kyllä elämä oli jotenkin paljon helpompaa entisaikaa!