Kirjallisuuden innoittamana

Luin tuossa pari iltaa sitten Pirkko Heisken kirjaa Hyvinvointia työyhteisöön. Korostan jo tässä vaiheessa, että asialla ei ole mitään yhteyttä oman työyhteisöni mihinkään vointiin..

Kirjassa pohditaan mm. kiireen merkitystä nykytyöyhteisöissä. Kiire, sen kokeminen yksilötasolla ja kiireinen käyttäytyminen ovat hyvin mielenkiintoisia asioita. Joillakin  työpaikoilla touhukas käyttäytyminen, vaikka mitään ei oikeasti saataisikaan aikaiseksi, koettiin hyväksi työnteoksi. Silloin työn ajatellaan olevan jotain konkreettista, kuten kantamista, papereiden täyttämistä, puhelimessa asioimista.  Monesti tällaisissa työpaikoissa ajatteleminen, asioiden pohtiminen ja eri näkökulmista tarkastelu koettiin jopa laiskotteluksi.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos hankalia asioita ei pysähdytä pohtimaan eikä niille ei keksitä ratkaisuja ja vastaavasti suunnittelua ja kehittämistä ei koeta "oikeaksi työnteoksi", työyhteisössä tehdään samoja  virheitä vuodesta toiseen.  Työaikaa hukataan samojen virheiden korjaamiseen eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että juuri se aiheuttaa kiirettä. Kyseessä on tavallaan paradoksi; olisi pystyttävä seisahtumaan tehostaakseen toimintaansa.

Monesti mietin, että jostain asiasta saatetaan valittaa kuukausikaupalla, mutta "kenelläkään ei ole aikaa" pysähtyä ja laittaa asiaa kuntoon. Jos kaikki se aika, mikä käytetään asiasta valittamiseen, käytettäisiin asian korjaamiseen, kiirekin vähenisi. Joskus taas isolla porukalla saatetaan pohtia jotain melko vähäpätöistä asiaa, jonka yksikin olisi saanut kuntoon, mutta tasavertaisuuden kaapuun verhoutuen asioista pitää päättää yhteisissä palavereissa. Se on tietenkin selvää, että jos joku sitten kehittää jonkin asian yhteiseksi hyväksi, niin kiitosta ei tietenkään kannata antaa. Tyyppihän voisi vaikka ylpistyä ja olisinhan minäkin sen voinut tehdä...

Kiire voi olla myös työntekijöiden keskinäisen kilpailun keino Heisken mukaan. Joku tekee saman työn kaksi kertaa nopeammin ja jopa laadukkaammin kuin toinen. Jos tasa-arvosta kiinni pitäen halutaan, että kaikki tekevät kaikkia töitä, työaikaa menee työnantajalta hukkaan. Joissakin yrityksissä työt on mitoitettu ja kaikkien työntekijöiden on päästävä samaan tulokseen samassa ajassa. Jopa omalla alallani olemme sitä mieltä, että on ihan oikein "kellottaa" työtehtävät ja jokaisen työntekijän on selviydyttävä niistä.

Asiakkaalle ei oikein voi sanoa, että avatkaa se ruokalanne puoli tuntia myöhempään ensi viikolla, kun meillä on hitaampi työntekijä (joka ei ole opetellut työtä kunnolla tai ei muuten vaan halua käyttää nykyaikaisia työmenetelmiä) töissä. Voiko kaikkia töitä mitoittaa? Voiko vaatia, että jokaisen on selvittävä samoista töistä samassa ajassa? Voiko ylipäätään joiltakin vaatia enempi kuin toisilta? Tai, voiko kaikilta samaa työtä tekeviltä vaatia ylipäätään samaa osaamista?

Pekka Ruohotie on muokannut Tynjälän taulukon pohjalta muuttuvan työelämän edellyttämiä valmiuksia. Nämä asiantuntijavalmiudet ovat mielestäni sellaisia, että ne eivät säily tai ilmesty itsestään. Jokaisen työelämässä itseään asiantuntijana pitävän olisi pysähdyttävä pohtimaan tuota taulukkoa ja oikeasti mietittävä, missä tasolla on itse. Me opettajat olemme arvioinnin ammattilaisia; etenkin toisten arvioinnin. Mutta onko meillä kaikilla rohkeutta tai taitoa arvioida itseämme?!

Tieto-, viestintä- ja automaatiotekniikan kehitys vaatii tietokoneen ja-verkkojen käyttötaitoa, medianlukutaitoa, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja. Globalisaatio puolestaan edellyttää, että kulttuuriosaaminen, suvaitsevaisuus, eettisyys, sopeutuvuus ja kielitaito ovat sillä tasolla, että voimme kohdata vaikkapa maahanmuuttajaopiskelijan tasavertaisena yksilönä. Jatkuva muutos, kompleksisuus ja yleensä epävarmuus edellyttävät, että pidämme yllä oppimisen taitoja, reflektiivisyyttä, joustavuutta, aloitteellisuutta, yrittäjyyttä, monialaisuutta, rajanylitystaitoja ja kykyä sietää paineita. Verkostoituminen, tiimityö ja projektit vaativat, että jokaisella on yhteistyö-, esiintymis- ja kommunikaatiotaitoja. Symbolianalyyttinen työ edellyttää puolestaan korkean asteen ajattelua, innovatiivisuutta ja visiointikykyä. Rutiinipalvelut puolestaan perustuvat luotettavuudelle ja täsmällisyydelle.

Tuon taulukon sisäistettyään saattaa pukata hieman stressiäkin; ainakin jos haluaa olla siellä ammattilaisten kärkipäässä. Kyvyssä sietää stressiä on paljon yksilöllisiä eroja. Heisken mukaan stressinsietokykyiset ihmiset ovat vaan kyenneet jäsentämään työtehtävänsä tavallista paremmin. Tämähän olikin hauska tieto. Eli tekemällä työt jäsentyneesti, priorisoimalla ja organisoimalla asioita kiirekin vähenee, sillä aikaa ei mene samojen asioiden pyörittelyyn.

Summa summarum, kuten me entiset latinanlukijat sanomme, ollaksesi hyvä ammattilainen, sinun on ensiksi pystyttävä näkemään kehittämiskohteesi. Se tapahtuu reflektoimalla ja ottamalla vastaan palautetta. Ilman palautetta on vaikea nähdä kehittämiskohtia itsessään. Se lisäksi tarvitaan vielä halua kehittyä ja kehittää itseään. Ja se tapahtuu pitkälti normaalin työajan ulkopuolella eli omalla ajalla opiskelemalla, pohtimalla, ajattelemalla, lukemalla ja vertaistuen avulla.

Että tämmöstä tuli mieleen tällä kertaa.