"Karhunpoika sairastaa

häntä hellikäämme, lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme..." Näin armaasti laulettiin minun lapsuudessani mutta kuten olen huomannut, niin eipä punaposkiset palleroiset enää vastaavia värssyjä pahemmin luikauttele. 3-vuotiaat heiluvat jo Robinin keikalla ja ekaluokkalaiset pitävät nolona ns. perinteisiä lastenlauluja.

Sama meininki jatkuu aikuisten maailmassa. Viime kuussa Ranualla karkasi 4-vuotias karhunpoikanen aitauksestaan eläinpuistosta. Nalle yritti päästä takaisin aitaukseen, mutta tuolla ilmeisesti minuuttien karkumatkalla siitä oli tullut ensimmäisen asteen kriminaali ja ainut ratkaisu oli ampua sille kuula kalloon. Jutusta ei noussut edes hälyä.

Olen seurannut telkkarista muiden maiden eläinpuistojen karkulaisten kohellusta ja niissä ensisijaisesti karkulaiset tainnutetaan nukutusnuolella ja hiissataan sen jälkeen takaisin häkkiin. Olipa kyseessä kuinka vaarallinen elikko hyvänsä! Tässä meikäläisten murhassa sen sijaan otettiin henki pois karhulta, joka yritti tunkea takaisin aitaukseensa. Huhhuh, sanonpa vaan. Ikinä en enää osta lippua Ranuan eläinpuistoon.

Nallesta puheen ollen, itsekin sairastelin viime viikolla. Olin yhden päivän sairaana töissä ja sen jälkeen makasin muutaman päivän kuumeessa ja äänettömänä petissä. Sain oikein ihastuttavasti huolenpitoa ja hoivaa, että tattista vaan!

Äänen menettäminen tämmöiselle verbaaliakrobaatille ja puhetyöläiselle, kuten meikäläinenkin sattuu olemaan, on iso juttu. Ehkä vielä isompi lähipiirille? Koin miltä tuntuu, kun ei voi sanoa mitään, vaikka päässä risteilisi miljoonia ainutlaatuisen tasokkaita ajatuksia. Totuuden nimessä, olin suurimman osan ajasta niin sairas, että hohdokkaita ajatuksia ei kuitenkaan ollut tungokseen asti.

Silti kun jotain kysyttiin, tai puhuttiin, niin oli vain oltava hiljaa ja toivottava, että vastapuoli on tunteiden tulkki ja osaa melko pienimuotoisesta elekielestäni muodostaa oikeita tulkintoja ja tämän jälkeen toimintoja. Kuten "Voisitko oikeesti nyt lämmittää sitä viinimarjamehua termoskannuun, ettei koko ajan tartte ruinata lisää?!" selvisi sillä, että osoitin sormella täyttä mehukuppia. Tai "Ei, en jaksa lähteä nyt saunan pesuhuoneeseen istumaan vaan minulle riittää, jos keität vaan kulhollisen kuumaa vettä sitä höyryhengitystä varten, kiitos."selvisi sillä, että osoitin sormella vesikulhoa.  Ja "Kyllä, vaikka olen ottanut jo kolme kuussatasta burnaa, parasetamonin ja pari ruokalusikallista kolmioyskänlääkettä, niin voin ottaa vielä nenäsuihkeet, mielellään molempiin sieraimiin..." selvisi sillä, että osoitin sormella lähimmän aa-kerhon puhelinnumeroa... No ei ollut hauska. Ei ollutkaan.

Kun olo alkoi hieman parantua, ajattelin, että voisinko olla omassa työssäni ja muussa elämässäni vaan äänetön, ns. hiljainen yhtiömies elikkäs meikäläisen tapauksessa tietenkin - nainen. Kuuntelisin ja katselisin lempeillä silmilläni, kun muut tekisivät päätöksiä, jotka vaikuttaisivat myös omaan elämäni. Istuisin hiljaa, en sanoisi omia mielipiteitäni ja korkeintaan kokousten jälkeen kuiskuttelisin niitä nurkan takana jollekin luottokamulle, joka vuotaisi kuitenkin  asiat välittömästi muille.Olisiko hienoa? Ei tarvitsisi ottaa vastuuta päätöksistä, joita ei tekisi. Istuksisi vaan ja nyökyttelisi ja kun tulisi vastuunoton hetki, niin pyörittelisi silmiään ja antaisi ymmärtää, että ei edes ymmärrä mistä puhutaan.

Mutta ei se minulta onnistuisi. Olen vastuunkantaja, ideoija ja toteuttaja. Teen nopeasti asioita, joita osa ei ole vielä keksinytkään.  Menisi tieto, taito ja osaaminen hukkaan, jos alkaisin vaan komppaamaan. Silti ajattelen niin, että alan nyt tietoisesti välillä olla hiljaa; taktikoin. Saa nähdä, miten se onnistuu.