Uusi puhelin

Tuli taas todistettua sekin selviö, että nykyajan puhelimet ovat miltei kertakäyttökamaa. Puhelimeni, jolla oli ikää vajaat kaksi vuotta, otti ja pimeni lopullisesti. Onneksi minua oli informoitu, että puhelimeen voi asentaa muistikortin ja onneksi nerokas puhelin oli älynnyt tallentaa kaikki kuvat kyseiselle kortille. Kuvat siis säilyivät.

Sen sijaan menivät kaikkien kamujen osoite- ja syntymäpäivätiedot sekä kalenteri. Että sniif vaan! Toki minulla on syntymäpäivät kirjoitettuna oikein vanhanaikaisesti sellaiseen syntymäpäiväkirjaan, josta löytyy vielä erityinen runo tai riimi jokaiselle päivälle. Jos ei olisi, niin nolosti olisi käynyt. Ei kuitenkaan yhtä nolosti kuin osalle tulevasta perikunnastani, josta kaikki eivät edes muista oman äitinsä syntymäpäivää isästä puhumattakaan...

Varsinaiseen asiaan palatakseni, oli siis ostettava uusi puhelin. Vitkuttelin ostoa kaksi viikkoa, koska olin kaukoviisaasti jemmanut yhden vanhan melko toimivan kapulan sukanvarteen ja pärjäsin sillä välttävästi. En kuitenkaan saanut otettua kunnon valokuvia, läheteltyä viestejä whatsApilla, katsottua forecan säätä tai googlattua muita tärkeitä tietoja netistä, kuten  vaikkapa omaa sähköpostiani, jota en muutenkaan usein katsele.

Olette ehkä, te harvat mutta sitäkin fiksummat lukijani, jo huomanneet, että meikäläinen ei ole mikään himoshoppailija. Niinpä pyysin porukoita katselemaan minulle valmiiksi puhelinmallin ja kauppan, mistä sellaisen helpoiten löytäisi. Ensin ajattelin, että ostan samanlaisen kuin rikki mennyt oli, mutta sen valmistus oli lopetettu... Sitten ajattelin, että ostan joka tapauksessa sellaisen, missä on näppäimet, mutta tietoteknisesti lahjakkain poika sanoi, että tipahdan lopullisesti kehityksestä, jos en osta hipaisunäppäinmallia vaan jämähdään takomaan näppäimiä. Positiivista lausunnossa oli se, että tulkitsen asian niin, että en ole vielä aivan kivikauden tasolla lasten mielestä.

Puolustin kantaani sillä, että näppäinpuhelimella voi tekstailla huolettomasti samalla kun ajaa autoa. Samoin, minullahan on jo työpuhelimessa hipaisunäyttö ja sen kokemuksen myötä olisi luullut olevan päivänselvää, että tulevaisuuden viestintäni perustuu savumerkkeihin. Mutta muistaen yhä kasvavat hiiidioksidipäästöt, oli luovuttava tuumasta.

Niinpä kävelin kauppaan, kysyin onko valkoisena ja menin kassalle. Noinkin lyhyen shoppailuhetken aikana myyjä kerkisi myydä minulle hipaisunäytöllä olevaan puhelimeen suojamuovin, jotta näyttö ei mene pilalle... Juuri näin!

Ostinkin Samsungin, koska Nokia Lumian työpuhelin on niin painava, että en jaksa raahata samankokoista puhelinta työpäivän jälkeen enää kotona. Opin käyttämään puhelinta heti. Tai aika heti. Tai ainakin opin. Tai ainakin nopeammin kuin olin odottanut itse! Toki sain asiantuntevaa opastusta. Ja pari kertaa pystyin päättelemään jopa loogisesti oikean toiminnan.

No sitten luulin, että minulla menee hirmusummat maksuja datapaketista. Ja dataa tarvitaan, koska älykäs puhelimeni haluaa koko ajan päivittää tietojaan ja olla ajan hermolla! Toisin kuin edes monet ihmisetkään!!! Onneksi piilolahjakkuuteni tulee esiin pojassani, joka oli jo talvella luonut minulle oman soneratilin, jonka kautta vaihdoimme kotoa käsin edullisen datapaketin ja päivitimme muutakin tärkeää, mistä en ihan ymmärtänyt kaikkea. Ja kun aloin ymmärtää, niin ymmärsin erityisesti sen, että on todellakin parempi olla ymmärtämättä. Ja kun tässä nyt puhun monikossa puhelimen säätämisestä, niin se johtuu vaan sosiaalisesta luonteestani, ei tekijöiden määrästä.

Älykköpuhelimessani on siis hipaisunäppäimet. Minulla on liian isot sormet. Summa summarum, kuten me puolikuolleet latinistit sanomme, onneksi minulle on asennettu sanojen oletussyöttö. Olen jopa huomannut, että on helpompi kirjoitella puhelimen kehittelemiä juttuja kuin yrittää vääntää lauseita pakonomaisesti omien ajatusten mukaan.

Eilen sain WhatsAppiin viestin, että ihmeiden aika ei ole ohi... Mitenkähän tuonkin sitten tulkitsisi...