Toki pitäisi ajatella, että mitä hienoa on siinä, että ensin pulskistuu ja sitten saa pudotettua painonsa samalle tasolle. No ei siinä mitään hienoa olekaan, mutta hienoa on se, että pääsen taas laittamaan päälleni niitä vaatteita, joita porukat eivät ole nähneet reiluun pariin vuoteen! Koko garderoobi näyttää uudistuneen, vaikka tosiasiassa olen vaan kaivellut laatikoista esiin vanhoja vaatteitani. Itestäkin on kiva, kun ei tarvitse joka aamu tuijottaa peilistä niitä harmaita pikkuruudullisia sammareita, joita minulla on kuitenkin kahdet kappaleet (eri kokoa toki). Lisäksi on melko mukavaa lähteä reilun kuukauden päästä töihin muissa vaatteissa kuin shortseissa; etenkin kun kyseessä on marraskuu.
Kunnia painoni normalisoinnista kuuluu Jutta Gustavsbergille, joka täysin tietämättään on inspiroinut minut moiseen saavutukseen. Kiitos! Jutta on nimittäin ladannut nettiin kaikkien pöllittäväksi sekä ruokaohjeet että treenin, joita noudattamalla pääsee tuloksiin. Hän antaa hyvän kiertää ja olen tästä ikionnellinen. Kun 26.elokuuta oli pakko varovasti astua vaakalle (toki olin laihduttanut hulluna pari viikkoa sitä ennen), olin niin alhaisissa maisemissa, että sieltä ei todellakaan ollut muuta reittiä kuin ylös. Siis pieni tarkennus, paino alas ja tsemppi ylös!
Kaikkien kirpunnylkijöiden äideille tyypilliseen tapaan piirsin (jälleen kerran) omilla kätösilläni painonpudostustaulukon, johon aloin merkkaamaan joka viikko painoni. Se on aika raakaa touhua, mutta minulla on kertynyt asiasta kokemusta kerran jos toisenkin. Lisäksi otin itsestäni edestä ja sivulta pari kuvaa turkooseissa farkuissa, joihin sovin reilusti 2½ vuotta sitten. En nyt viitsi ladata kuvia tänne, sillä joku taso tälläkin blogilla pitää olla. Kirjoitin tarkat ruokailuohjeet jääkaapin oveen, ihan sitä varten vaan, että muistaisin, mikä on homman nimi. Ja se uusin juttu oli se, että tein Jutan HIIT-treenin ihan kylmiltään, vain yhden katselukerran jälkeen.
Joku saattaa ajatella, että no onpa ylpeä kun kehuu itteensä, mutta sehän meissä suomalaisissa on monesti vikana, että ei uskalleta iloita onnistumisista. Sehän on muilta pois! Olen huomannut, että kun joku onnistuu ja menestyy, niin osa porukoista ei reagoi lainkaan, saatikka onnittelisi ja iloitsisi menestyjän mukana. Onko se kateutta? Kateellinen ihminen kokee toisen paremmuuden tai menestyksen myötä itsessään alemmuudentunnetta, mitättömyyttä, huonommuutta tai jopa pahasuopaisuutta menestyjää kohtaan. Se voi näkyä niin, että menestymisestä vaietaan ja sivuutetaan se ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. On se harmi! Mitä tärkeämpi asia on itselle, sitä herkemmin asiaan reagoidaan.
No takaisin asiaan! Meitsi alkaa olla uima-allaskunnossa, mutta ei sentäs vielä Bodycompat-kunnossa. Tämä tiedoksi eräälle ex-kollegalle, joka osaa ja uskaltaa riemuita jokaisesta pudottamastani grammasta! Kiitos siitä! No nyt pitää mennä syömään rahkaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti