Kun logiikka pettää

Olin tuossa iltana muutamana työkavereitten kanssa iltaa viettämässä. Siellä teatterissa siis. Mietin pitkään, mitä vaatteita laittaisin päälleni ja lopulta päädyin siihen tulokseen, että en aio laittaa työllä ja tuskalla ostamaani uutta liivihametta päälleni. Kyllä se sinne teatteriin olisi mennyt, mutta sitten olisin ollut ylipukeutunut teatterin jälkeisissä pippaloissa. Ja meikäläisellä on sentäs sen verran tyylitajua jäljellä, että sitä noloa en halunnut tuottaa muille.

No, töitten jälkeen pienessä paniikissa etsin laatikoista niitä hameita, joita olen käyttänyt joskus pulskempana ollessani. Ja niinhän siinä kävi, että taas kerran löytyi kaksikin potentiaalista hametta muutaman vuoden takaa. Tai oikeastaan molemmat olivat vuodelta -07; aika uusia siis. Samoin löysin vanhoja puseroita, joita sitten sovittelin ja valkkasin kaksi asukokonaisuutta - molempiin kuului siis sekä hame että pusero ja siihen toiseen vielä slipoveri.

Tyttö ei ollut kotona, joten otin itsestäni kuvan molemmissa kostyymeissä ja laitoin tekstarin, että kumman valitsisit. Tyttö valitsi slipariversion, joten otin siis sen paitaversion. No tämähän ei tarkoita, että tytön maussa olisi mitään vikaa, mutta koska meillä on vaan niin erilainen maku, niin tiesin heti, että nimenomaan minulle käy paremmin se toinen versio.

Lopulta oltiin siinä vaiheessa, että kollega tuli kolkuttelemaan ovelle ja hakemaan minua kyytiin. Siinä vaiheessa enää huulipuna oli häveyksissä, joten jouduin ottamaan sen uuden, mitä en ollut käyttänyt aiemmin. Ihan sama, koska ei kukaan edes huomannut, että minulla oli huulipunaa.

No kollega siinä minun asuani tsuumaillessa sai jotenkin sellaisen mielleyhtymän päähänsä, että hän näyttää tyylittömältä ja hame on liian vaalea suhteessa sukkahousujen väriin eikä tikkitakkikaan käy, koska se on liian lyhyt. Mietin, että vertaako hän asuaan nyt minun asuuni. Etenkin, kun olin käynyt pöllimästä tytön korurasiasta mustapunaiset helmet, joita kollega arveli Aarikan vastaaviksi. Jos siis tytön itsetekemät puuhelmet (joskus 10-vuotiaana) näyttivät kollegan mielestä Aarikan luomuksilta, niin siinä suhteessa sitten - minäkin näytin tyylikkäältä. Tai tarkennetaan; puetulta, niin ei ainakaan mene väärin.

No, automatkalla kollega murjotti ja parjasi koko ajan takkiaan ja uhosi, että nyt on kyllä ostettava uusi. Yritin kannustaa, että ainahan sinulla on niin tyylikkäät vaatteet, mutta kehu valui kuin vesi hanhen selästä (tässä kannattaa tulkintojen vuoksi sitten tarkentaa, että edellä mainittu kuvaus on siis sananlasku eikä suinkaan kuvaus kollegan ulkonäöstä). Ruokailun aikana emme miettineet vaatteita, vaan sitä, miten paljon jaksamme syödä ylipäätään.

Kun lähdön aika koitti, etsin takkiani tosi pitkään naulakosta, koska kaikilla tuntui olevan musta pitkä takki ilman karvaraeunusta. Kollegan takki löytyi sitä vastoin tosi helposti, koska se oli ainut tikkitakki koko ravintolassa. No, en malttanut olla mainitsematta tätä valoisaa puolta asiasta ja ajattelin tällä tavalla kannustaa kollegaa, että olihan tuosta takkivalinnasta hyötyäkin. Niin eikös hän siitä vetänyt herneet nenäänsä - kuvainnollisesti ja minimalistisesti.

Ekana kollega siis valitti, että hänellä on väärälainen takki. Kun sanoin, että ei ole, hän ei uskonut sitä! Kun sitten hieman kaarrellen viittasin siihen, että asiassa on myös positiivinen puoli eli takki löytyi helposti, niin hän tulkitsi, että minunkin mielestä takki oli ollut vääränlainen. Ja koki tunnekuohin sen takia...

Miten toimia jatkossa? Kun kollega valittaa kurjuuttaan, niin ei kannata sanoa ainakaan niin, että ei sinulla mitään kurjaa ole, koska hän ei sinua usko, vaan haluaa ryvettyä itsesäälissä. Mutta ei sitten missään nimessä kannata mennä sanomaan sitäkään, että minustakin tuo sinun tilanteesi näyttää aivan järkyttävän katastrofaalisen kurjalta! Koska silloinhan tulkinta on, että olet nimenomaan ollut samaa mieltä, että kurjaa on, vaikka hän onkin itse asiassa nimenomaan toivonut, että ei olisi. Tulee mieleen se varis, jolla tarttui nokka ja pyrstö vuorotellen kiinni...

No, tämän tarinan uskalsin kirjoittaa, koska nimenomaan kyseinen kollega on sellainen, että hän ymmärtää myös huumoria ja osaa nauraa, sen lisäksi että hän nauraa minulle, myös itselleen.