Irti välinesidonnaisuudesta

Meikäläisellä oli tänään ensimmäinen lomapäivä, mikä sujuikin oikein rattoisasti. Auto piti viedä korjaamolle jo ennen kasia ja samaan aikaan änkesi vielä nuohoojakin paikalle. Tätä ennen olin kerinnyt tyhjentää tuhkat uunista, mistä sainkin häneltä kiitoksen. Luulin kyllä, että ne pitääkin tyhjentää, mutta kuulemma moni nimenomaan jättää ne tyhjentämättä, kun nuohooja on tulossa.

No pointti ei ollut tuo eikä sekään, että tyttö ilmestyi aamupalalle (kunhan olin ensin hakenut hänet) tanskalais-ruotsalaisen pihakoiramme Vilin kanssa. Olenko jo maininnut, että Vili rakastaa jouluja.

Olen tosi kiltti!

Sillä ei ole koskaan ollut mitään hankaluuksia joulupukin kanssa ja niinpä Vili onkin saanut aina tosi monta joulupakettia. Etenkin jos asiaa vertaa siihen, miten tuhma se monesti on vuoden aikana ollut.

Kun olimme käyneet kaupungilla katsomassa, miten ihmiset ryntäilivät kaupasta toiseen, lähdin ruokakauppaan. Ostin kaksi heräteostosta ja sainkin heti rangaistuksen. Ensimmäinen oli kaunis joulukirkko, jossa oli led-valot ja toinen pieni kynttelikkö, jonka ajattelin laittavani autoon koristeeksi, kun lähdemme katsomaan Immanuel-joulunäytelmää Nurmekseen.

Koska "avattu pakkaus on ostopäätös" en avannut pakkauksia kuin vasta kotona. Todetakseni, että kirkossa ei ollut lattiaa eivätkä paristot pysyisi siinä ja kynttelikkö ei suostunut syttymään vaikka oli uudet paristot. Tavoistani poiketen lähdin palauttamaan mokomia romuja, koska en ollut ehtinyt kadottamaan kuittia niin lyhyellä ajalla.

Kaupassa myyjä toimi kuten voi olettaa; ei sanaakaan pahoittelua, että jouduitte ajamaan takaisin. Hän näytti peukalollaan suuntaan, mistä voisi käydä etsimässä uudet tilalle. Kirkot olivat loppuneet, mutta löytyi yksi kynttelikkö, missä kynttilät olivat vääntyneet. Tässä vaiheessa myyjä ymmärsi lykätä rahat lapaseen ja poistuimme paikalta sekavin tuntein.

Sen verran kohosi adrenaliini, mitä en tietenkään näyttänyt myyjälle, että kotiin päästyäni käärin kaikki matot rullalle ja kannoin ne ergonomisesti mutta vanhanaikaisesti narulle tuultumaan. Olin niin tohkeissani, että en muistanut edes imuroida niitä. Sen takia minun piti tampata matot. Rottinkinen mattopiiska oli hajonnut ja muovinen haljennut.

Ja nyt päästään asiaan. Mietin, mistä saisin kättä pitempää. Metallinen lehtiharava oli sopivasti jäänyt eräältä haravoijalta odottelemaan kevään koitoksia seinänviereen, joten otin lehtiharavan ja aloin paukuttamaan. Mattoja siis. Aivan mieletön innovaatio. Väline oli pitkän vartensa avulla kevyt enkä tarvinnut hommaan voimia ollenkaan. Niitä olisi toki ollut. Tavallinen mattopiiska on sen verran lyhyt, että olkavaret ovat kohoasennossa tampatessa. Nyt eivät olleet. Pitkä varsi mahdollisti sen, että pystyin pitämään olkavarret lähellä vartaloa koko ajan ja sain vielä kehitettyä iskuun voimaa todella helposti. Meikäläinen ei enää mattopiiskoja ostele! Kokeilkaahan!