Kännykkäkulttuurissa kasvaneet

Luin aamulla lehdestä, että yli 70% suomalaisista 7 - 8 -vuotiaista lapsista käyttää nettiä viikottain ja 94% suomalaisista 8-vuotiaista kakaroista omistaa kännykän. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että asumme länsimaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä ei ole vielä tutkittu, kuinka monta prosenttia suomalaisista vauvaikäisistä tuijottaa telkkaria ja kuinka monta prosenttia alle kouluikäisistä pelaa tietokonepelejä yli tunnin päivässä. Tai sitten on, mutta en jaksa kuukkeloida sitä nyt tähän hätään.

Tutkimusten mukaan (Duodecim 2009;125(10):1027-8) n. 20% väkivaltaa katselevista lapsista käyttäytyy agressiivisesti. Huolestuttavaa on se, että heillä on selkeä riski aikuisiässä rikollisuuteen. Lapsille myydään mitä vaan ja Suomessakin jopa 73% koululaisten suosiossa olevista tietokonepeleistä on todettu erittäin väkivaltaisiksi. Sekin tutkimuksissa on selvinnyt, että mitä pitempään lapsi pelin kanssa viihtyy, sen heikompi itsekontrolli hänellä on. Tässä siis karu totuus. Teknologia tuo mukanaan helpotuksia ihmisten arkielämään, mutta jos emme ymmärrä sen riskejä, voi tulevaisuus olla hyvin erilainen kuin kuvittelemme sen olevan. Pelkään lähinnä arvomaailman muutosta sellaiseen suuntaan, missä hedonistiset ja itsekeskeiset yksilöt tekevät mitä haluavat välittämättä kokonaishyvästä ja kohtuudesta, mihin kaikilla olisi oltava mahdollisuus.

Kun kaikkea tulee tuutin täydeltä 24/7 sekä telkkarista, kännykästä ja netistä, jokainen voi katsoa ja tehdä mitä haluaa. Mutta mikä on väkivaltaa, mikä on viihdettä ja mikä on väkivaltaviihdettä? Kuka asettaa rajat? Suomessa, missä liian usein syyllistetään uhri raiskaustapauksessa, nämä käsitteet voivat olla hyvinkin hakusessa. On ohjelmia, joissa toisen hakkaaminen, kiduttaminen, alistaminen on arkista toimintaa. Turtuuko siihen, jos sitä katselee jatkuvasti. Miltä tuntuu katsoa, kun Saddam Hussein hirtetään?

Piirrosohjelmissa, joita itsekin olen katsonut lapsena, on paljon väkivaltaa aikuisen vinkkelistä. Eipä tarvitse muistella kuin 60-luvun Aku Ankkoja, joissa Roope armotta ampui haulikolla Akua Karhukoplasta puhumattakaan, Kelju K. Kojootti jäi jokaisessa jaksossa junan alle tai dynamiittipanos räjäytti sen taivaan tuuliin ja jopa Kolme Pientä Porsasta keittelivät Isolle Pahalle Sudelle kiehuvaa vettä padassa ja kalttasivat sen mennen tullen. Kukaan ei varmaan tässä vaiheessa enää halua muistella Grimmin satuja tai Hannun ja Kertun julmaa äitipuolta. Sadussa on monta tasoa ja lopulta kiltti Kerttu-tyttönenkin mäjäyttää noidan tuliseen uuniin ja sinne kuolla kupsahti sekin ilkimys...harkitun murhan ansiosta.

Missä kulkee sadun ja todellisuuden raja? Miten ymmärrämme faktan ja fiktion rajat? Mikä viihdyttää, ahdistaa, saa oppimaan elämän todellisuutta tarinan kautta? Onko yksi ero siinä, että ennenvanhaan (lue: 20 vuotta sitten) tarina kuultiin, kerrottiin ja katsottiin, mutta siihen ei hypätty samalla tavalla itse mukaan kuin nykyisten tietokonepelien virtuaalimaailmaan? Tarina oli miten se kirjoitettu, mutta nyt pelaaja voi ottaa oman roolinsa ja muokata tarinaa mieleisekseen. Tuleeko tunne, että hallitsen elämää, omaa ja etenkin toisten?

Perusajatus tässä oli se, että tietotekniikka on ottanut selkeän arkiroolin suomalaislasten elämässä. 1960-luvulla meillä oli tervatut sukset, mustavalkoinen telkkari (kaksi kanavaa) ja puhelin, minkä numero saattoi olla 9, kuten meillä oli. Nyt sukset ovat käyneet harvinaisiksi (ne pitää lainata lapsille koulussa, kun monella on vain laskettelusukset), mutta niiden sijaan meillä on taulutelevisio, jossa voi olla 120 kanavaa ja perheen jokaisella jäsenellä kännykkä ja tietokone.

Olemmeko tyypillisiä maailman kansalaisia? Meitähän on Suomessa peräti 5,3 miljoonaa! Kuinka monella prosentilla maapallon väestöstä on mahdollisuus samaan? Ennusteiden mukaan matkapuhelimien määrä nousee jo vuonna 2013 suuremmaksi kuin maapallon väkiluku. Se onkin mahdollista, sillä esimerkiksi Länsi-Euroopassa jokaisella on keskimäärin 1,4 kännykkää.

Onkohan somalialaisella lapsellakin kännykkä, telkkari ja tietokone?! Eipä taida olla. Somaliassa asuu noin 9 miljoonaa ihmistä, mutta siellä ei ole ruokaa, ei vettä, ei rauhaa eikä tahtoa lopettaa sisällissodan julmuudet.

Voisivatko suomalaislapset lahjoittaa omien kännyköidensä kautta vaikkapa euron somalilasten auttamiseen? Osoitekin olisi tässä: puhelinlahjoitus Lasten hätäapurahastoon 0700 04441 (12,67 €+ pvm). Kun alle 9-vuotiaita lienee Suomessa noin 300 000, jo yksikin euro / liittymä olisi mielettömästi rahaa. Meillä siihen on varaa!

Ellei sitten saldoraja olisi juuri napsahtanut kiinni...