Pallohullun päiväkirjasta: En se minä ollut, se oli Nicki...

Minä olen tosi kiltti ja hyvätapainen tanskalais-ruotsalainen pihakoira Vili ja minulla on ihan oma talo, missä asun! Minun Mamman nimi on Mamma, vaikka se yritti opettaa minulle monta vuotta, että se ei ole minun mamma, koska me ollaan niin erinäköisiäkin. Mutta meillä on niin samanlainen luonne! Minä olen tietysti vaatimattomampi kuin mamma. Ja voihan sitä olla erinäköinen, vaikka onkin  samaa sukua.

No Mamma luulee olevansa kaikissa asioissa oikeassa, ainakin kuulemma silloin, kun se ei ole väärässä. Mitä tapahtuu Mamman mukaan tosi harvoin; siis sitä, että se olisi väärässä. Ja minun minun mielestä tosi usein, eli joka päivä. Mamma ei nimittäin vieläkään ole tajunnut, että meidän tanskalais-ruotsalaisten pihakoirien ruokavalioon kuuluu namit, päivittäin! Ja Mamma väittää, että minä pulskistun jos syön nameja. Mutta eipäs sitä huoleta yhtään kun se on alkanut itse syömään nameja! Ja kohta se alkaa taas pomppimaan olkkarin lattialla ja jumppaamaan, kun se tajuaa, että shortsit ei mahdu muuten jalkaan kesällä; jos se olisi yhtä tiukka itelleen kuin minulle niitten namien suhteen,niin ei tartteisi vouhakata sen painonkaan kanssa koko aikaa. Sanon minä!

Mutta kyllä se siinä kenkäjutussa oli väärässä ja sen se myönsikin ihan mukisematta! Sitten se sanoi, että sille oli tullut elinvuosia ainakin sata lisää kenkien kokeilussa, mitä minä en kyllä ymmärrä. Luulin päin vastoin, että Mamma tukehtuu, kun se nauroi niin paljon, että se näytti ihan itkevän kun silmistäkin valui vettä. Niin minä kyllä haluaisin nähdä, kun Mamma sovittaisi tänään kesähousujaan; sitä touhua katsellessa  minäkin saattaisin saada muutaman elinvuoden lisää; ehkä noin viisi.

JälkiJoulu

Mutta Mamma kun on niin reilu, niin se sanoi, että nyt olet Vili-poika joutunut kärsimään niin paljon, että saat namin! Ja muutakin. Se hävisi taas jonnekin ja kun se tuli takaisin, niin sen pussi haisi ihan hirmu hyvälle. Mammaa harmitti kun tavarat oli muovipussissa, mutta minä sanoin, että anna ne minun namit äkkiä tänne! Silti jouduin kuuntelemaan parin tunnin luennon siitä, miten ei pitäisi käyttää muovipusseja kun on kangaskassejakin, vaikka Mamma sanoi, että se luento oli kestänyt vain puoli minuuttia.

Lopulta päästiin asiaan! Minä nimittäin sain niitten kenkien sijasta POSSUN, raakaruokaa (yäk!) ja kuivamuonaa (nam!). Mammaa oli onnistanut, sillä ruoka oli ollut alennuksessa ja sain niitten surkeitten pikkuisten kenkien sijasta kokonaisen pussillisen tavaraa!

Kohta kuolet!

Minä saan joka joulu lahjaksi Possun, jonka panen säpäleiksi noin kolmessa minuutissa. Koska sillä on niiin ärsyttävä ääni. Tänä jouluna sain vain hampurilaisen! Se maistui pahalle; yäk! Mamma sanoi, että minun pitäisi leikkiä Possulla kiltisti, jotta se kestäisi pitkään. Niin eikö kolme minuuttia ole muka pitkä aika? Ainakin silloin, kun Mamma tekee treeniä, niin jo minuutin kohdalla se sanoo, että nyt riittää, en jaksa enää pitempään.

Oisko toista Possua?