Koirien oma hajuvesi

Tanskalaisruotsalaiset pihakoirat ovat yleensä, kuten olen joskus maininnut, erittäin älykkäitä ja hienotapaisia. Ne ovat iloisia, nokkelia, lapsirakkaita ja innokkaita harrastamaan erilaisia pihaleikkejä. Meidän pihiksemme Vili on erikoistunut jahtaamaan palloa. Mitä pitemmälle se lentää, sen innokkaamin se sitä etsii. Olen joutunut hankkimaan tennispallolingon, jolla saan pallon lentämään tosi kauas ja Vilin näkymättömiin (siis pallon, tai no, molemmat oikeastaan). Hyvässä lykyssä voin tehdä varttitunninn muita hommia Vilin etsiessä touhukkaana palloa ympäri mökkitonttia. Tämä on hyvä harrastus.

Vilillä on myös toinen harrastus, mutta se on huono. Se ei välttämättä hahmota, mikä on sen omaa reviiriä ja mahtavalla egolla omistettuna on sitä mieltä, että ilman hänen lupaansa kadulle on turha tulla autolla ajelemaan. Tämän mielipiteen Vili tuo esille haukkumalla (kyseessä on ns. haukkumaton rotu) erittäin selkeä-äänisesti. Haukkuun liittyy pahimmassa tapauksessa myös merkkaaminen, eli Vilin pyllyn alla olevista anaalirauhasista roiskahtaa pahanhajuista nestettä vaikkapa sängylle, mistä se on ponnahtanut ikkunan ääreen kajauttamaan haukkunsa. Ilmeisesti tämä ruiskaus ei ole ihan täysin suunniteltu, sillä Vili kääntyy yllättyneen näköisenä katsomaan peräpäänsä suuntaan ja ihmettelemääntapahtunutta. Luulen, että jopa haisunäätäkin olisi kateellinen moisesta!

Minä pieni parkako?!

Haukkumistapa paheni, kun hurtta muutti tytön mukana kerrostaloon. Se oli tietenkin itsetäänselvää kaikille muille paitsi tytölle, joka luotti Vilin sivistyneeseen käytökseen. Koska tyttö ei myöskään usko ketään muita (ainakaan minua), hän kerran kylään lähtiessään oli jättänyt tietokoneen nauhoituksen päälle ihan vaan varmistaakseen, että siellähän se Vili köllii äänettömänä kotisohvalla. Nerokasta, vaikka itse en asiaa olisi keksinytkään. Joko mainitsin, että tyttö on perinyt hyvin paljon ominaisuuksia erityisesti minulta? Nauhoitusta kuunnellessa selvisi, että Vili ei yksinomaan haukkunut. Se oli oppinut myös ulvomaan!

Niinpä tyttö, tuo lempeyden perikuva sille päälle sattuessaan, marssi eläinkauppaan ja osti laillisen koirien pahoinpitelylaitteen, eli sitruunapannan, mikä rajoittaa koiran haukkua. Sitruunapanta on paristokäyttöinen. Kun Vili haukahtaa, panta rekisteröi haukunnan värähtelyn liikkeen ja suihkauttaa hurtan nenään pienen määrän koiralle epämiellyttävää hajua. Melko äkkiä piski tajuaa, että haukahtaminen ja suihkaus kuuluvat yhteen ja siihenhän se loppuu, haukkuminen. Yleensä.

Koska kyseessä on tekninen laite, jokin voi välillä mennä vikaan. Nykyisin laite reagoi siihen, kun Vili kääntää kylkeään tai puksaisee. Kävin hakemassa koiran evakkoon, kun tytölle tuli hoitoon Kidi. Kun Vili hyppäsi etupenkille, tuntui kuin tyttö olisi tyhjentänyt kassillisen sitruunanhajuisia wunderbaumeja autooni... Olisikohan syytä ostaa uusi panta?!