Olisiko ompelijaksi?

Kun nuo aiemmat omaehtoiset työkokeilut eivät ole oikein onnistuneet, niin minulla on yhä haku päällä. Tuumailin, että jos jätän ulkotyöt näin talvea vasten sikseen ja päätän keskittyä enempi sisähommiin. Enpä pitkää kerinnyt miettiä, kun sana oli kiirinyt laajasta osaamisrepertuaaristani ja huomasin, että olin lupautunut lyhentämään olohuoneen verhoja. En kuitenkaan omiani, sillä ne ovat roikkuneet jo yli 20 vuotta olohuoneen ikkunoissa aina talvisaikaan ja ihan oikeassa pituudessa.

Ympäristöihmisenä en ole alkanut hötkyilemään ja ostamaan uusia verhoja, vaan olen ihan tyytyväisenä viritellyt verhot aina ensilumien aikaan olkkariin. Ihan kuin olisi viimeiset 10 vuotta kuullut jotain valitusta, että aina samat verhot, mutta minusta syytä uusien hankkimiseen ei ole. Tein nimittäin vuonna 1991 erittäin kauaskantoisen ostoksen ja huomaan, että myös makuni on pysynyt samana. On kiva seurata, että asiat ja maailma muuttuu, mutta olkkarin verhot ne vaan pysyvät!

Samaa ei voi sitten sanoa ystävieni verhoista; ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Minulla on ompelukone, joka samalla nostaa statukseni sukulais- ja ystäväpiirissä huomattavan korkealle. Osaan jopa käyttää sitä, ainakin aiemmin. Nyt olen keskittynyt ekokassien tekemiseen ja tarkemmin sanottu lähinnä suoran sauman ompelemiseen. Myös muita pyyntöjä suorastaan satelee; eilenkin yksi jälkeläisistä yritti ottaa haltuunsa melkein 30 vuotta vanhasta lakanakankaasta ompelemani norsukassin, mutta en raskinut luopua siitä.

Koska ompelijanmaineeni alkaa olla jo laajalle levinnyttä faktaa, ei siis ollut ihme, että eteeni kannettiin peräti kolmet lyhennystä kaipaavat juhlaverhot. Tällä kertaa haastetta toi se, että verhot olivat tekokuitua, minkä ompelussa suoran sauman saatuaan voi suunnistaa suoraan lottokioskille...

Huomaa mittanauha!

Varustauduin ihan oikealla mittanauhalla, koska ajattelin todistaa, että meitsiltä sujuu myös pikkutarkka nypertäminen. Kun sain kuulla valmispituuden, niin helppoakos oli sitten lyhentää kangasta haluttuun pituuteen. Olisi saattanut mennä silmämääräisestikin, mutta annoin ammattimaisemman vaikutelma metrimitta kaulassa.

Ei lankasuorassa...

Ensimmäisen verhon jälkeen kehityin ja merkkasin sekä leikkauskohdan että taitteen kohdan yhtä aikaa.

Sormet ergonomisesti.

Sitten ei muuta kuin ompelemaan! Se olikin hauskaa hommaa, kun pohjatyöt oli tehty huolella. Kolmen verhon lyhennys vei aikaa alle tunnin. Ei mikään huono aika 2-vuotisen kudontakoulun käyneelle! Etenkin kun tuosta koulusta on aikaa 31 vuotta ja keskityin siellä pelkästään kangaspuilla kutomiseen!

Meikäläisen työolosuhteet olivat miljoonakertaisesti paremmat kuin niiden ompelimojen työläisillä, joista edellä mainut verhot suomalaiseen kauppaan myytäviksi olivat tulleet. Tai ainakin luulen, että ne oli tuotettu jostain Aasian hikipajasta. Kahleet pois- on järjestö, jonka tarkoitus on parantaa ompelijoiden työoloja. Kun Puhtaat vaatteet-kampanjat organisoivat kuluttajajärjestöt, tämä kampanjan taustalla ovat argentiinalainen ja thaimaalainen ompeluosuuskunta. Hienoa!

Mitä sitten pitäisi tehdä, että ei syyllistyisi omalta osaltaan riistämään työntekijöiden oikeuksia?! Olisiko parasta jättää ikkunat ilman verhoja? Vai olisiko parempi ostaa vain kotimaisia verhoja (kotimaisella puuvillapellolla tuotetusta puuvillasta...hah)? Vai olisiko siirryttävä kokonaan muihin materiaaleihin? Kuten tiiliskiveen, jota muuraamalla poistuisi kerralla sekä verhojen vaihtamisen vaikeus. Toki haitta syntyisi valaistuksen kannalta.

Jos ajattelen ympäristöä, niin säästääkseni lämmityksessä, minun olisi laitettava sälekaihtimet ja verhot ikkunan eteen yöksi. Vaikutus on sama, kuin yksi lasikerros lisää lämpöhukan esteenä. Jospa näppäränä ompelijana ompelisin verhoihini vuoret, kuten Englanissa on tapana? Taidan sittenkin olla ihan onnellinen, kun roikotan niitä yli kaksikymppisiä edelleen ikkunassa. Ajattelepa, ainokainen lukijani - harvoille verhoille voi pitää 30-vuotissynttäreitä, kuten meikäläisen verhoille muutaman vuoden päästä!