Vihan vallassa!

Meikäläisen sisäpiiri tuntee pimeän puoleni, eli saatan purkautua kuin tulivuori ja viilipyttymäinen rauhallisuuteni, mikä kuuluu ammatilliseen rooliini, on hetkessä haihtunut ruudinkatkuisena savuna lähiympäristöön. Pidän tätä ominaisuutta ihan kivana, sillä se todistaa, että sisäinen leijonani on valppaana ja sivistystä on kuitenkin sen verran, että en näytä tätä alkukantaista luonteenpurkausta muualla, kuin neljän seinän sisällä, jotka yleensä vielä omistan itse. Kuten Liisa Keltikangas-Järvinen sen muotoilee, jokainen saa näyttää tunteensa, mutta silti pitää olla hyvät käytöstavat ja sen perusteellahan sitä keskivertoihminen ymmärtää, miten missäkin tilanteessa käyttäytyy.

Toisaalta olen huomannut, että käytöstavat eivät sittenkään kuulu kaikkien ihmisten perusosaamiseen. Tässäpä olisikin oivallinen kasvun paikka tarkastella omaa käyttäytymistään ulkopuolisen silmin. Itse en tietenkään tätä tarkastelua enää tarvitse, sillä pystyn helposti huomaamaan, milloin en olisi selvinnyt käytöksen kultaisen kirjan tentistä ihan puhtailla papereilla. Näin kävi mm. viime keskiviikkona.

Olin erittäin hyvin ansaitsemallani vapaalla ja tarkoitukseni oli ylittää katu suojatietä pitkin 84-vuotiaan äitini kanssa. Olimme juuri poistuneet tyhjin käsin eräästä tavaratalosta ja toiveikkaana suunnistimme kohti toista kauppaa.  Lähdimme siis ylittämään katua Tori- ja Koskikadun risteyksessä, mutta sitä ennen olin  jo luikauttanut lapsuudesta tutun lorun "Katso ensin vasemmalle, siten vasta oikealle, vielä kerran vasemmalle, sitten vasta auton alle". Valitettavasti tällä kertaa loru meinasi loppua lyhyeen.

Olimme ottaneet muutaman askeleen suojatiellä, kun huomasin, että vasemmalta ajoi auto meitä kohti kovaa vauhtia. Oli selvää, että kaveri ei väistäisi. Me väistimme. Tilanne meni nopeasti ohi, mutta kun sinistä bemaria ajanut noin kolmikymppinen melkein kaljupäinen mies kaahasi muutaman sentin päästä ohitsemme, minuun iski ennalta arvaamaton primitiivireaktio ja iskin täysillä bemarin takaluukkua nyrkilläni. Se, että pystyin yleensä näin tekemään, todistaa, että onnettomuus oli todella lähellä.

Iskusta kuului  kova pamaus, mitä itsekin ihmettelin. Kaveri ei kyllä pysähtynyt kysymään, kävikö meille mitenkään, vaan jatkoi matkaansa kohti Rantakadun liikennevaloja. Hän tajusi aivan varmasti, mitä tein ja pani ehkä naaman muistiin... Mietin, miksi reagoin noin voimakkaasti; yllätyin itsekin. Sitten ajattelin, että koin ehkä olevani jonkinasteinen naarasleijona, joka suojeli pesuettaan eli tässä tapauksessa äitimuoria, joka ei todellakaan olisi ikikuunapäivänä voinut kuvitellakaan tekevänsä moista sivistymätöntä tekosta, vaikka vaarassa oli jopa henkikulta.

Kun poljin muutama vuosi sitten fillarilla Kuusamoon, niin suunnittelin kyllä fillarin tarakalle telineen, missä olisi puukko, mikä vetäisi viirut liian läheltä kahaavien autojen kylkiin. Mutta vain suunnittelin. En toteuttanut. Olenko ottanut ensimmäisen askeleen kohti väkivaltaista anarkismia, jonka tavoitteena on antaa lapasesta öykkärikuskeille?!