Risu savotassa!

Kirjoitin tuon otsikon ihan tarkoituksella juuri noin, korostaakseni sitä, että meikäläisen puusavotat loppuivat melko lyhyeen. Nimittäin siihen edellisen reissun haavan kaatoon. Ja edellä mainitsemallani mökillä. Siellä, missä taitojani ei tunneta (todellakaan!), saatan päästä vielä kokeilemaan, josko se puu sittenkin kaatuisi suuntaan tai toiseen. Mielellään joka tapauksessa kaatuisi.

Tuossa risusavotassa kävi sitten niin, että ystävän mökille saapasteli sukulaismetsuri etuajassa (talvellahan sen piti vasta tulla!) ja aloitti hallitun puunkaatamisen. No, jokainen meistä ex-metsureistakin tietää, että kaatamisen jälkeen pitää karsia oksat. Oksia on hieman hankala poltella uunissa, joten yksi tapa on polttaa ne heti karsimisen jälkeen avotulella ja näin tuoda hetkittäistä lämpöä metsäneläinten kylmään ja karuun arkeen. Osa risuista tietenkin jätetään maatumaan ja samalla tuottamaan hyvää luontaista lannoitetta sekä kaikenlaista askaretta mahdollisille runkohaapsasille, joiden ei tietankään toivota näyttäytyvän haavikossa eikä muuallakaan.

Tontilla koitti aamulla talkoolaisille työnjako, enkä oikeastaan ällistynyt, että sain vastuulleni juuri em. risujen raahaamisen polttopaikalle. Sitä ihmettelin, että sain myös päävastuun risujen polttamisesta. Mietin, että johtuiko se siitä, että maassa oli jo lunta ja oletus oli, että meikäläinen ei saa edes syttymään nuotiota märistä risuista, joten hommaan ei varsinaiseti sisältynyt riskiä...

Homma hoidossa!

Mutta partiolaisena sain tietenkin tulen syttymään yhdellä tikulla. Tai kahdella, mutta vähemmällä kuitenkin kuin puntilla. Kaikki ihmettelivät, että ihanko totta märkä puu palaa: minullehan siinä ei nyt ollut mitään ihmettelemistä. On tullut poltettua ennenkin risuja puusavotan jälkeen...


Kun olin sitten raahannut tasan kuusi tuntia risuja ja huolehtinut samalla niiden poltosta, alkoi tuntua ihan siltä, että valetta on sekin väite, että raitis ulkoilma virkistää. Väsytti ihan himputista, mutta sisulla tein vielä puoli tuntia pitempään hommia kuin muut, ettei tulisi sanomista laiskottelusta.

Kun sitten sattui sekä moottorisaha että metsuri olemaan paikalla, niin pyysin, että hän sahaisi sen edellisellä kerralla kirveellä hakkaamani puunkannon siistimmäksi. En sitä varten, että minua se olisi hävettänyt. Mutta  sitä varten, että sain kuulla, että jos joku työmies käy mökillä arvioimassa vaikka urakkahintaa työlle (esim. kaivon poraamiselle), niin nähtyään jyrsimäni (!) kannon, hän laittaa hetkessä tuplahinnan urakalle. Miksi ihmeessä?! Siksi, että jos joku on niin pöhkö, että hakkaa nykyaikana puita kirveellä, niin kyllä sellainen maksaa tuplahinnankin ihan kyselemättä. Etenkin, kun kanto on niin järkyttävän näköinen, että ei kuulemma ihan tavan talliainenkaan sellaiseen kuntoon sitä saisi, vaikka samalla kirveellä olisikin puu kaatanut. Ymmärsin tästä hienovaraisesta vihjauksesta, että mökin budjetti olisi takiani vaarassa.

Kun Eino tuli kannon luo, hän kyllä näytti ällistyvän.Oletin sen johtuvan siitä, että olin sentäs saanut kaadettua niinkin ison puun, enkä suinkaan siitä, että työn jälki ei sitten ollut ihan yhtä siloista kuin moottorisahalla sahatessa. Otin kuvan kannosta sahauksen jälkeen. Mutta se hävisi?! Ihanpa totta! Siinä näkyi, että kirveellä hakkaamalla kannosta tuli pitempi ja jälki on todellakin hieman erilainen (sanoisinko luovempi) kuin moottorisahalla. Jos löydän kuvan, niin voitte todeta omin silmin. Nimittäin sen, että olipa kanto minkä näköinen tahansa, niin tärkeintä on aina ajatus! Ei tule aina mietittyä niin laajasti, kun rynnistää auttamaan, parhaansa mukaan!

No tässä kuva, joka puhuu kyllä puolestaan...valitettavasti.

Hieman hiomista...