Olisiko argeologiksi?

Tunnelma tiivistyy, kun lukee Karjalaista. Viimeksi oli taas juttua, että Itä-Suomi ja Lappi ovat niitä alueita, joilta siirretään koulutuksen rahoituksia eteläisen Suomen tarpeisiin. Tarpeita olisi koulutukselle täälläkin. Ainakin meidän alalla on jatkuva työvoimapula ammattitaitoisista ja ammatillisen tutkinnon suorittaneista osaajista. Mutta kaikkeen kannattaa varautua. Tällä kertaa kokeilin, aukenisiko minulle uusi ura argeologina, jos kävisi niin köpelösti, että juuri meidän koulutusalalla tulisi niitä pakonomaisia siirtoja.

Kyseinen osaamisala juolahti mieleen, kun samoilin eräällä kesämökillä. Argeologiassahan tutkitaan ihmisen menneisyyttä etsimällä ja tarkastelemalla niitä jälkiä tai esineitä, mitä ihminen on aikojen saatossa jättänyt maaperään tai vesistöön. Minua kiinnosti erityisesti esinelöydöt, joita me argeologit kutsumme ammattitermillä artefaktit. Päätin myös rajata tutkimukseni melko lyhyeen historianjaksoon, eli noin 70 vuoden sisälle. Tämäkin aikajana tuntuu varmasti monesta nykyihmisestä käsittämättömältä. Ainakin öljyntuotantoon liittyvissä artikkeleissa povataan öljyn riittävän "pitkälle tulevaisuuteen - jopa 40 vuoden päähän". Päätin rajata tutkimustani edelleen, enhän ole vielä kouluja käynyt argeologi vaan lähinnä kotikutoinen amatööri, josta saattaa kuitenkin jalostua aikaa myöten varsinainen helmi lähihistorian tutkimuksessa, painopistealueena kaatopaikkojen muodostuminen pihapiiriin ja kulutustottumusten vaikutukset artefaktien määrään. 

Tuumasta toimeen siis!

Sopiva maa-alue löytyi eräältä mökkitilalta. Olin jo aiemmin siellä käydessäni kiinnittänyt huomiota, että mökin asukkaat olivat perustaneet hehtaarin tiluksilleen useita kaatopaikkoja. Ne sijoittuivat notkelmiin tai isojen puuryteikköjen reunamille, missä ne olivat melko näkymättömissä kauempaa katsottuna. 

Esineistö vaikutti todella lupaavalta! Jo ensisilmäyksellä näki, että tiedossa oli valtava löytö, mikä sisälsi erilaisia tarvetavaroita vähintään 1930-luvulta aivan 2000-luvulle saakka. Esineet näyttivät olevan pääasiassa metallia, mutta kokeneena ympäristön tonkijana tiesin, että löytäisin myös muoveja. Ne kiinnostavat minua aina, koska vihaan niitä.

Kun olin rajannut kaivausalueeni kiinnostavalta näyttävään paikkaan, aloitin urakan. Meidän nykyargeologien ei tarvitse olla yhtä varovaisia kuin egyptologit; kaivaus sujui siis rivakasti ja ensimmäisen sammalkerroksen jälkeen sain näkyviini mielenkiintoisen metalliastian kulman. Aprikoin, olisiko se pontikkapannun vai vesisaavin reuna. Kyseessä saatoi olla myös lehmien juottoaltaan kulma. Nykykaivauksissa on sekin etu, että tuloksia saadaan nopeasti aikaan pienellä budjetilla.

 Lisää sammalkunttaa siirrettyäni huomasin, että vanhan metalliastian suojaksi oli asenneltu suojaavia metallilevyjä, jotka edustivat selvästi nuorempaa artefaktisarjaa. Nopeasti arvioin, että kyseessä saattoi olla mökin peltikaton ylimääräiset levyt, joiden avulla arvokas, vielä maakerrosten uumenissa lymyävä, metalliastia, oli peitetty.

Huomasin, että metalli oli säilynyt erittäin hyväkuntoisena ilmeisesti melko hapettomassa tilassa. Metalli oli kiiltävää eikä se ollut edes ruostunut. Kun olin aiemmin löytänyt puhkiruostuneita pieniä metallipurkkeja, oivalsin, että nyt kyseessä oli korkeintaan 30 vuotta sitten maaperään sijoitettua esineistöä. Hieman epäilytti, koska päällimmäinen metalliastia vaikutti öljytynnyriltä - mutta toisaalta se oli maaliton, joten kyseessä saattoi ollakin jokin kasvinsuojelumyrkkyastia 70-luvulta...

Jatkoin edelleen kaivamista. Kun olin edennyt päällimmäisestä sammalkerroksesta noin 10 cm:n syvyyteen ja saanut nostettua astian reunaa, koin jälleen yllätyksen! Oivalsin heti, että olin törmännyt erittäin arvokkaaseen ja harvinaiseen leniniläis-sosialistiskommunistiseen maatuskanukketyyliseen sisäkkäin sijoiteltuun artefaktihautaan. Alkuperäisen maatuskatyylin mukaan, kaivauksistani löytyi pariton määrä esineitä, jotka symboloivat elämän jatkumista. Parillinen määrä olisi tarkoittanut elämän päättymistä. 

Tästä innostuneena pohdin, mikä oli saanut ihmispolon piilottamaan maaäidin helmoihin kyseisiä, ihan käyttökelpoisia tavaroita. Ehkä muuutto Ruotsiin paremman leivän toivossa (koska tönö oli saatava myydyksi, kaikki turha roina tungettiin lähimpään suonsilmään)? Ehkä liian pitkältä tuntuva matka kierrätyspisteeseen (mopolla)? Ehkä laiskuus? Ehkä tietämättömyys siitä, että metaliromua jopa ostetaan (nykyisin) tai vähintäänkin sen voi viedä ilmaiseksi kierrätyspisteelle (toistaiseksi)?

 Kolmas esine oli säilynyt uskomattoman hyvin ja oivalsin, että kyseessä oli erittäin arvokas löytö. Miltei ymmärsin, miltä 1920-luvulla Howard Carterista on tuntunut, kun hän löysi Tutankhamonin haudan. En tietenkään rinnasta omaa löytöäni hänen löytöönsä, mutta tunne oli varmaan sama.Kädet innosta täristen kaivoin metallivaasin esille. Se oli aivan ehjä! Mahtavaa!!! Sieluni silmillä näin jo, mihin kaikkeen sitä voisi käyttää; kukka-astiaksi, halkotelineeksi, tuohiastiaksi, kumisaappaiden puhdistusvaasiksi, tuhka-astiaksi...

Kiinnostaako? Kyllä! Lisäksi löysin sen pahamaineisen muovini, eli sankoista viis, mutta samassa sammalmättäässä oli säilynyt tuiki tavallinen karkkipussi ihan hyväkuntoisena. Siitä seuraavalla kerralla...