Oppia ikä kaikki

Nyt sitten keksimme, että teemme opetusvideon BC:sta. Opettavaista olisi se, että vaikka ei osaisi mitään, mutta uskoo itseensä, niin voi oppia. Ja jos ei opikaan, mutta motivaatio on korkealla, niin ainakin on hauskaa! Itselle nauramisen taito ja itsensä likoon laittamisen taito on yksi parhaita taitoja elämässä.

Kun osaa nauraa itselleen, niin silloin ei tarvitse nauraa niin paljon muille. Tämä puolestaan johtaa suoraan siihen, että ei tarvitse vertailla eikä arvioida toisten suorituksia omiinsa vaan voi keskittyä omaan tekemiseensä ja siinä kehittymiseen, tai paikalla polkemiseensa - ihan oman innostuksen mukaan.

Mielestäni em. taitoa voi soveltaa työelämässä yleensäkin. On tietty oltava realistinen ja arvioitava se, mihin tähtää. Sitten on analysoitava oma osaaminen ja vaadittavan pätevyyden vajaus. Jos haluaa vaikka tosi huipuksi BC:ssa, ei kannata ottaa mallia ainoastaan itsestä ja siinä vieressä takarivissä notkuvasta kollegasta, vaan Annikasta ekana. Siinäkin on jo haastetta. Tämä sopii myös työelämään yleensä. Jos haluaa huippuosaajaksi, on arvioitava omat taidot ja verrattava niitä vaadittaviin ammattitaitovaatimuksiin. Sen jälkeen alkaa ankara tie oman pätevyyden kasvattamiseen. Ei ole muuta vaihtoehtoa; on tehtävä töitä saavuttaakseen se mitä haluaa. Tai on tietty toinenkin; voihan sitä haikailla vuodesta toiseen, että tuotakaan en osaa, enkä tuota. Ne ovat omia valintoja ne!

Peilin avulla aina selvittää, olisiko edes mahdollista osata ja kehittyä sille tasolle, mille haikailee vai onko turhaan vaan pahoittaa mielensä ja aiheuttaa harmitusta haikaillessaan tavoittamatonta. Silloin jää ehkä sekin saavuttamatta, mihin olisi mahdollisuus. Minulle riittää se, että BC:ssa on hauskaa ja haluan liikkua edes tuon tunnin viikossa ohjatusti. En haikaile ohjaajaksi, en mestaruuskisoihin.

Otetaanpa esimerkki BC:sta. Minulla on sellainen mielikuva, että en ole vielä kovin taitava, mutta olen ymmärtänyt harrastuksen jujun. Joudun keskittymään todella paljon, että pysyn rytmissä ja joudun seuraamaan myös toisten esimerkkiä (huom! en siis kollegojen, vaan niiden eturivissä olevien), jotta saisin liikkeet kulkemaan oikeassa rytmissä. Voihan harmitus! Mutta mitä teen sen eteen, että seuraavalla kerralla olisin huomattavasti taitavampi? En mitään!

Tuntien välillä en omaehtoisesti treenaa enkä tee liikesarjoja. Odotan vaan seuraavaa kertaa ja pyrin oppimaan asioita pikku hiljaa. Minulla on aikaa, koska kyseessä ei ola ammatti vaan harrastus, jossa minulle ei ole asetettu taitotasoja. Töissä en pystyisi tekemään näin, vaan minun olisi hillittömästi tehtävä töitä myös vapaa-aikana, jotta pääsisin sille levelille, millä on oltavakin. Tai itse asiassa teen niin, eli opiskelen uutta, päivitän ammattitaitoa, pyrin kasvamaan jatkuvasti työssäni. Enää ei kuitenkaan tarvitse lähteä ihan samalta tasolta, kuin nyt BC:ssa ja opettajan työssä 15 vuotta sitten.

Ostin muuten uudet kengätkin; niin paljon luotan itseeni. Nousee nimittäin potkut korkeammalle, kun kengät eivät paina...