Jokapäiväinen leipämme, julk. 8.2.2010

Meillä on varaa! Meillä on varaa ostaa ja heittää menemään! Meillä on varaa valita!

Nyttenkin meillä on viittä erilaista leipää laatikossa, joista jokaisessa avatussa pussissa kantapalaset on jätetty syömättä. Ne hoitelee elävä biohenkilömme, eli minä. En yksinkertaisesti raski heittää menemään leipää. Mutta joskus minuakin kyllästyttää, että miksi joudun niin usein syömään toisilta tähteiksi jääneitä palasia.

Ja miksi meillä ei ole toimivaa kompostiastiaa, jolloin voisin edes kuvitella, että ruuat, joita heitämme menemään, tuottavat edes mädäntyessään metaanikaasua, josta Joensuun jäteasema saa hyödynnettyä yhteistyössä Fortumin kanssa melkein 700 talouteen kaukolämpöä. Tai onhan meillä komposti. Sen rakensi eräs ahkera naapurimme ja sinne laitoimme kesäsin puutarhajätteet maatumaan. Kunnes kukaan ei jaksanut enää pissiä sinne keväisin, eikä kukaan jaksanut enää kääntää sitä. Kunnes eräänä kesänä mustaherukkapensas oli päättänyt kasvaa sen sisällä. Se on naapureidemme olohuoneen ikkunan näköpiirissä. Mahtavatkohan he ilahtua, kun kompostimme naamioituu kesäksi nokkosten ja viinimarjapensaan sisään.

Jos laittaisin vaikkapa vain viikon ajalta talteen kaiken sen ruuan, mitä tämä perhe heittää menemään! Jos kirjoittaisin vaikka paperille jokaisen hukkaan heitetyn ruuan nimen ja määrän, niin olisiko sillä vaikutusta? Korkeintaan minuun, niin luulen. Raivostuisin, mitä teen toki jatkuvasti muutenkin. Mutta minua on alkanut suututtaa, miten paljon myös rahaa menee hukkaan, kun tuhlaamme kuin olisimme jotain aivottomia hölmöläisiä. En jaksaisi ostaa uutta, kun entistäkin on vielä jäljellä.

Minun olisi piiloteltava kaupasta ostetut leipäpussit pakasteeseen, otettava sulamaan ne juuri paria leipäpalasta ennen, kuin viimeistä syödään. Ja sitten joku tulee ja nostelee kauppakassista tuoreita leipä kaappiin; kuka silloin enää haluaa syödä pakastettua leipää?! Eikä leivän pakastamisessa ole muutenkaan järkeä sähkökulutuksen kannalta. Tuntuu pahalta, kun en ole saanut edes tällaista pientä asiaa kuntoon ja tuntuu, että päivä päivältä tilanne riistäytyy käsistä entistä enemmän.