Lamautus

Tapahtui kerran pahassa unessa, mitä myös painajaiseksi kutsutaan, paitsi että olin valveilla. Tai en ehkä ollut. Saatoin olla jonkinlaisessa horroksessa, tai peräti hibernaatiossa eli talvihorroksessa, mikä olisikin melko luonnollista kun miettii näitä alkukesän lämpötiloja. Se ainakin on selvää, että en ollut missään diapaussissa, vaikka jonkinlaista paussia tässä iässä naisihminen voikin viettää... Tuntui, kuin olisin istunut jossain tilassa tiimikavereiden keskellä ja irtautunut vähän kuin levitaatiossa. Tämä olisikin voinut olla täysin mahdollista, koska painoni on pudonnut niin paljon syksystä.

Tuon johdatuksen jälkeen uskolliset lukijani, te kaksi, voitte päätellä, että en ole ihan täysin vastuussa kirjoittelemisestani tämän kertaisessa jutussa. Se onkin hyvä, koska juttu liittyy työelämään. Ei välttämättä minun, mutta kuitenkin. Otsikkokin liittyy; nimenomaan noin kirjoitettuna. Ja jos joku saa toisenlaisen käsityksen, niin sehän on vaan omaa tulkintaa. Ja tulkinnalla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Näin siis unta, missä meikäläinen teki pitkää työpäivää, sain jatkuvasti hyvää palautetta sekä asiakkailta että kollegoilta ja tunsin itsekin, että todellakin! homma on hallinnassa. Tuntui siltä, että oma asiantuntijuus on jo todella hyvällä levelillä. Sekä substanssin hallinta, pedagoginen osaaminen, työyhteisöosaaminen että  kehittämisosaaminen ovat vuosien myötä ja reflektion kautta kehittyneet sellaiseksi, että tunsin olevani haluttu kouluttajana ja opettajana. Vaikka käänsin kylkeäni, tunne pysyi samana. Vaikka pikkuinen vesinoro valui suupielestä tyynylle, tunne pysyi samana. Tässä vaiheessa kyse ei ollut painajaisesta.

Sitten unessa alkoi tapahtua. Olin luullut kuuluvani suureen yhteisöön, jossa äitiaurinkoinen pitää huolen omistaan, yhdessä toistellen yhteistä mantraamme. Aluksi olin pullikoinut yhteisyyttä vastaan ja kokenut, että kuulun vain pienempään ryhmään, en suureen ja kasvottomaan yhteisöön, missä johtaja ei tunne alaistaan. Kun lopulta opin ulkoa yhteisen strategiamme keskeiset periaatteet (tähän meni siis vuosia, jopa vuosisatoja), tunsin sulautuvani joukkoon ja tajusin, että nimenomaan iso on kaunista. En ollutkaan kasvoton yksilö isossa organisaatiossa, vaan yksilö, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Tarkkaavainen lukijani, huomaat, että emme ole vieläkään painajaisvaiheessa, vaikka tummat pilvet ovat ilmestyneet ruusunpunaisen uneni reunamille.

Uni jatkui ja yhtäkkiä kuulin (unessahan tilanteet vaihtuvat nopeasti), että olinkin epäonnistunut täysin omassa työssäni. En ollut päässyt tavoitteisiin, joita isäaurinkoinen oli meille asettanut. Yritin selittää, että sekä minä että kollegani olimme päässeet selkeästi tavoitteeseen, jopa ylittäneet sen, mutta ääneni puuroutui eikä kurkustani tullut kuin pientä pihinää. Se saattoikin olla hyvä, koska olimme muutaman viikon aikana muutaman kollegan kanssa oppineet kiroilemaan karseasti.

Koska olimme siis huonoja ja kurjia työntekijöitä, meidät oli eheytettävä. Se onnistuisi vain siten, että meidät jokainen, myös tulokseen päässeet (tasapuolisuuden vuoksi), lamautetaan. Lamautettu yksilö tajuaa totaalisesti, että tämän alemmaksi ei voi enää vajota ja hänen henkilökohtainen tehokkuutensa kasvaa räjähdysmäisesti. Tehokkuuden kasvua tarvitaankin, koska meidän opettajien on tehtävä todella paljon töitä, että myös tukipalveluiden henkilöille riittäisi tekemistä.

Niinpä meillä oli kokous, missä päätettiin lamauttamisen ajoista. Jokainen sai ehdottoman kiellon hakeutua muuhun hoitoon, koska silloin lamauttaminen ei olisi niin tehokasta kuin sen oli tarkoitus olla. Katsoin unessa valkoista paperilappua ja päivämääriä, milloin minut oli tarkoitus eheyttää ja saattaa lamautettavaksi, aivoihini tunkeutui jostain kuin pientä helinää, mikä voimistui voimistumistaan. Painoin käteni korvilleni, että en olisi kuullut räminää, mikä sai minut melkein voimaan pahoin. Lopulta heräsin siihen, että joku ravisteli minut hereille.

No huhhuh! Onneksi en ollut enää Amsterdamissa. Niinpä keskityin taas reippain ottein ja täysillä työhöni; meikäläisellä, kuten ei kenelläkään tiimistämme, ei ole ollut koskaan aikaa jaaritella joutavia. Aloin tekemään lukkareita syksylle kollegan kanssa. Huomasin, että meiltä on hävinnyt muutaman viikon työpanos syksyn koulutuspäivistä. Mietin, miten saan selitettyä asiakkaalle, että emme tarjoakan heille sataa päivää, vaan vai 80, mutta emme silti alenna hintojamme. Vai joudummeko alentamaan? Nukahdin pystyyn ja näin painajaisen, missä olemme joutuneet kierteeseen, mistä ei ole poispääsyä. Aloin lamaantua! Jo etuajassa, koska oma lamaantymisjaksoni alkaa vasta ensi kuussa.