Vili, tuo älykäs ja hyvätapainen tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme, oli tavallaan alter egoni. Tai minä olin sen, mistäs tuonkin tietää. Vilin ajatukset vaan soljuivat päähäni ja oli hauska seurata sen tuumailuja kaikista maailmaa syleilevistä asioista. Toki Vili ajatteli kuten niin moni muukin; itseä lähinnä olevat tapahtumat olivat kiinnostavimpia ja herättivät eniten tunteita. Ei siis ollut ihme, että naapurin kissa - tuo yhä elossa oleva ketale - vaikutti niin paljon Vilin elämään. Nyt kissakin on vanhentunut ja köpöttelee lähinnä omalla pihallaan, mikä on suurella riemulla havaittu naapurustossa. Ehkä joku päivä saamme vielä kuulla suruviestin sen yllättävän pitkän elämän viimeisestä hengenvedosta. Sitä odotellessa!
No ei auta! Onhan minulla lemmikki, nimeltään Tilda von Pupunen. Suhteeni siihen on hieman kaksijakoinen ja pikku hiljaa alkaa huolestuttamaan, miksi Tilda von Pupunen yhä seikkailee elämässäni vaikka Ykkösen lapset, erityisesti Ykkönen heistä, alkaa suhtautua von Pupuseen kuten lapset yleensä siinä iässä, kun ei oikein tiedä, viitsiikö leikkiä leluilla vaiko ei. Toisaalta hän ratsastaa keppihevosella aamukoitteeseen, joten ehkä sinne mukaan mahtuu yksi pupukin vielä. Ykkösen Kakkonen on vielä ihan juonessa mukana ja muistelee mielellään, miten Tilda sai potkut Ilomatsin pizzeriasta vain kaksi tuntia sopparin alkamisesta.
Tilda von Pupunen osaa siis puhua ja ottaa kantaa hyvin kaiken maailman asioihin. On tullut ilmi, että sillä on kokemusta erittäin monenlaisista puuhista. Osa niistä on sellaisia, että onkin parempi ettei Ykkösen jälkikasvu aina muista koko pupua. Tilda von Pupusessa on vähän samaa kuin siinä, että ihmiset kirjoittavat somessa toisilleen kaikkea sellaista, mitä he eivät ikikuuna päivänä sanoisi suoraan toiselle tai yleensä ääneen. Esimerkiksi Tilda von Pupunen voi kehuskella olleensa mukana rakennusprojektissa työnjohtohommissa, vaikka se ei siis todellakaan ole voinut olla. Ensinnäkin sehän on lemmikkipupu ja toisekseen, Eiffel-torni rakennettiin paljon ennen sen syntymää... Erittäin harvoin se kuitenkaan jää kiinni, sillä sillä on omituinen taito ns. iskeä luu kurkkuun vastaväittäjälle.
Mutta sitten se on kyllä osoittanut melkoista järjestelmällisyyttä dokumentoidessaan erinäisiä asioitaan ja kun se räväyttää nähtäväksi vaikka kuvan itsestään tattimetsässä, niin onhan se miltei pakkoa uskoa, että se sai DallaVallen melkein konkurssiin jättimäisellä tattisaalillaan (käteisenä tietysti).
Mietin, miksi minulla on yhä pupuja ympärilläni. Ystäväni kesämökin nimi on Pupula, kunnostin viime kesänä lapsenlapsille ankkakiikun, johon mahtuu sopivasti kolmesta neljään pupua kiikkumaan porukalla, kun lapsenlapsosia ei näy mailla eikä halmeilla. Pääsiäisenä virittelen pöydille melkoisen kavalkadin pupuja, joiden takapuolessa on Villeroy&Boch -leima, keittiön pöydällä minulle pitää seuraa Tampereelta ostettu pitkäkorvainen pupu, joka osaa viihdyttää lapsenlapsia mennen ja tullen. Muutama vuosi sitten minulla oli autossa pupu, jolle laitoin talveksi keltaiseen kaulaliinan, ettei sillä olisi ollut niin kylmä. "Kiitos!" se sanoi. "Eipä kestä!" vastasin sille. Kun jäin eläkkeelle, se ei kuulemma enää halunnut istua päiväkausia yksin autossa, vaan muutti sisälle asumaan...
