21.7.2025

Halkojen teko eli miten se motti poikineen syntyy

Eläkkeellä ollessani ja toki myös ennen sitä, olen kunnostautunut halonhakkaajan uralla. Se on tosi kivaa vaihtelua ainaiseen sukkien neulomiseen ja onhan sillä myös terveyteen positiivinen vaikutus. Nimenomaan positiivinen ainakin tähän saakka, sillä en ole iskenyt vielä kertaakaan kirvestä polveen. Kerran iskin maastokenkään, mutta onnekseni olin hakannut noin pari mottia ennen tuota iskua ja voimat (huomaa kuitenkin monikkomuoto) oli sen verran vähissä, että kenkään tuli vain mitätön naarmu. Harmitti kuitenkin, koska olin ostanut kengät vain muutamaa viikkoa aikaisemmin, enkä ollut kerinnyt tepastella niissä kuin lyhyen aikaa. Monesti se sattuu niin, että just uuteen tavaraan tulee se vahinko. 

Sen verran aasinsiltaa, eli tulevaisuuden perillisten ollessa vielä pieniä, vaihdoin puhtaan liinan pöydälle melko usein. Sinänsä riski, että siihen aikaan edes pidin liinaa, mutta pidinpä kuitenkin. Omistimme myös mankelin, jolla liinat manklasin. Naapurin tyttö (joka sattui olemaan rikasta sukua) oli kerran meillä käydessään ihmetellyt, miten meillä voi olla mankeli?! Kohosimme varmaan hänen varallisuusasteikossaan olevien perheiden kärkikaartiin omistamalla tuon kyseisen koneen. Mutta kaikillahan silloin oli mankelit. Mutta ei enää nykyisin. No asiaan, eli aina, korostan sanaa aina, heti kun olin saanut puhtaan ja sileäksi manklatun liinan pöydälle, joku kaatoi siihen maitolasillisen, mehulasillisen, lihapullakastiketta, makkarakastiketta, täytettyä lihamureketta, minestronekeittoa tai muuta vastaavaa siihen aikaan tyypillistä kotiruokaa. Ei kuitenkaan kanaviillokkia, koska sitä en tehnyt. Aina! Että semmoinen juttu.

No alun perin oli tarkoitus puhua siis siitä, miten hyvä olen hakkaamaan halkoja, etenkin kun itse sen mainitsen. Tai hyvä ja hyvä, mutta hyvä kuitenkin. Minullahan on siis omakotitalo, jossa asustelen ympäristörikollisena, eli liian paljon neliöitä ja yksi lämmitysmuoto on kaksi tulisijaa, joista tupruttelen ilmastonmuutosta ruokkivia hiilidioksidipäästöjä maapallon tuhoa edistämään erityisesti talvisaikaan. Lisäksi naapurit saattavat saada savuhaittoja, mutta koska kaikilla muillakin tuli pöhisee uunissa, en ole saanut asiasta palautetta. 

On puulämmityksestä hyötyäkin, sillä puuhan on uusiutuva energialähde. Sen polttamisen pitäisi olla suht hiilineutraalia, kunhan vaan puu on peräisin kestävästä ja hyvin hoidetusta metsästä. Ja sitä se meikäläisen puu todellakin on. Välillä käyn halailemassa puita ja kerran yksi sanoi, että "Voitko pliis kaataa minut - tai tarkemmin ajateltuna pyytää jonkun muun kaatamaan - koska en jaksa enää elää. Oon jo yli satavuotias koivu ja nyt alkaa riittää!". Sanoin, että kyllä se hoituu ja hoituikin. Siitä on muistaakseni jonkinlainen eposodi blogillani, mutta en nyt mene vannomaan.

Toinen hyvä asia puunpoltossa on se, että jos sattuu omistamaan oman metän, niin onhan se edullistakin. Jos ei laske työtunteja eikä bensakuluja, koska ei niitä halkoja nyt millä joukkoliikenteen avullakaan saa kotiin tuotua. Ja jos kokee, että halkohommelit on hyvää hyötyliikuntaa eikä tartte mennä vaikka punttisalille pullistelemaan, vaan voi tehdä selkää ja jalkoja ja hauiksia ihan vaan siinä sivussa, kun samalla hoituu hyödyllinen lämmityspuun hankinta talvea varten. Ja säästää siis salimaksuissa. 

Varalämmönlähteenäkin puunpoltto on oivallinen asia ja se selviää viimeistään sitten, kun suorasähkölämmitys katkeaa, lunta on metri aurinkopaneeleiden päällä eikä ole tuullut viikkoon. Tai oikeastaan siis vain tulee riittävän pitkä sähkökatko, koska mikään ei toimi nykyisin ilman sähköä, vaikka olisi millainen arsenaali varastoituna energiaa. Jos syöttöjärjestelmä kaatuu, niin mökkihän siitä viilenee. Paitsi puulämmitteiset talot. Että semmosta!

Mutta ei ne halot siis tekemättä ilmesty liiteriin. Se on itse asiassa parin vuoden homma, pikku hiljaa. Ekana pitää valita sellaiset puut, jotka kannattaa kaataa. Sitten on yritettävä kaataa joko ite tai hommattava oikea metsuri töihin. Sellaisen saanti onkin vähän vaikeaa. Ite olen tässä nyt odotellut kuukauden metsuria, joka lupasi tulla kaatamaa pihasta kolme puuta. Ja miksi en itse kaada tai pyydä jotain muuta suht asiallista sukulaista hommiin on se, että en todellakaan halua maksaa naapureille korvauksia siitä, että puu sattuikin kaatumaan niiden katolle. Ja itsehän en siis sattuneesta syystä saa ottaa moottorisahaa käsiini (en kuulemma ymmärrä riskejä). Ja itse asiassa, on minulla sen verran kunnioitusta siihen hommaan, että tiedän, ettei minusta olisi oikean puun kaatoon. Jotain pieniä rimppakinttupuita kaatelen mennen tullen, mutta en isoja. Ja tarkennan, pienellä oksasahalla. 

No nyt se puu sitten on saatu kaadettua, tavalla tai toisella ja sitten alkaa vasta varsinainen työ, että se on oksittava, pätkittävä, halottava, pinottava, kuivatettava, ajettava kotipihaan ja pinottava liiteriin. Ei tapahdu hetkessä vaan vaatii sen parin vuoden session, riippuen puun laadusta.

Kun puu on humahtanut nurin suht sellaiseen paikkaan mikä oli tarkoituskin, alkaa työ johon itekin saan osallistua. Kun oksat on karsittu, ne on raahattava metsään tai poltettava. Ensimainittu on tosi ärsyttävää hommaa, koska ite mielellään ne polttaisin, mutta tiluksilla joissa pyörin, on tapana raahata oksat kauemmaksi metsään "maatumaan". Siellä sitten kompuroit niihin oksiin vielä 10 vuoden päästä ja manaat, että oliko tässä nyt mitään järkeä. Voin sanoa, ei ollut. Mutta kaikkeen ei voi ite vaikuttaa. 

Ärsyttävän oksasavotan jälkeen päästään kunnon asiaan. Ensin puu pätkitään sopivan mittaisiksi pölleiksi ja siinä sitten tuumataan, että miten syvä se uuni nyt onkaan. Ja mihin kaikkeen näitä puita tehdään; leivinuuniin, takkaan, saunan uuniin. Ja jokaisessa on erikokoinen syvyys. Jos sovitaan, että tehdään ekana sinne leivinuuniin pitempiä, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun klapeja aletaan pinota, kaikki menee sekaisin ja lopulta sulla on liian pitkät puut saunassa ja liian lyhyet leivinuunissa. 

Ite tykkään eniten siitä halonnasta! On se komeaa ja tuntee olevansa elämänsä kunnossa, kun saa pöllit halki ja pinoon. Kun on sopivan korkuinen halontapölli alla, niin ei selkäkään kipeydyä. Eipä muuta kuin pölliä pöllin päälle ja näyttää vähän kirvestä. Siitä se vaan pino kasvaa! Ennen kuin pääsee pinoamaan, niin pitää toki tehdä kunnollisen pohja pinolle eli sellainen, että se on irti maasta ja ilma pääsee kiertämään klapien välissä. Sitten vaan pinoa kasaamaan! Mutta on se kivaa puuhaa. 

Muutaman kerran tein oikein videota aiheesta! Ja hidastin, kun kirves halkaisee kunnon koivupöllin. Näytti siltä, kuin olisin tosi vahva, vaikka oikeastihan tuo halonta on ihan tekniikkalaji ja ruipelotkin siinä pärjää. Enkä tarkoita tällä nyt itseäni. 

Hohhoijaa! Siinäpä tuli helteessä muutama ajatus taltioitua jälkipolville, eli kahdelle uskolliselle lukijalleni, joista korkeintaan toinen enää jaksaa lukea näitä, jos sekään. 

Lehtien otsikot

Olen miettinyt, että minne on meikäläisen suht positiivinen elämänasenne liukunut. Kun olin vielä työelämässä, pään täytti mielenkiintoiset haasteet ihan viimeiseen työpäivään saakka; opettelin silloin tekemään liukukuvia ergonomiatunteja varten koska ajattelin, että jos minä en sitä tee, niin saattaa jäädä tekemättä. Ja kuten luotto- ja muutenkin ansioitunut kollegani sanoi, niinhän siinä olisi käynyt. Mutta tulipa opeteltua, oli tosi hauskaa. Voisin itse asiassa, nyt kun tuo tuli mieleen, kokeilla jotain vastaavaa vaikka uudestaan. Hyviä kohteita löytyisi  kesämökiltä; yksi voisi olla ainakin huussi ennen tyhjennystä - tyhjennyksen jälkeen. Siitä tulisi paras!

Mutta asiaan, elikkäs positiivinen asenne on katoamassa asteittain. Mielen täyttää, ei suinkaan uuden mielenkiintoisen opettelun ja tekemisen haasteet, vaan pelko kolmannen maailmansodan syttymisestä. Havahduin viime viikolla siihen, että joka kerta kun aamulla avaan kännykän ajattelen, onko se nyt tapahtunut. Kun olen siitä joillekin sanonut, he on olleet ihan ihmeissään, että älä nyt tuollaisia mieti. Ei ala! En vaan pääse tuosta irti. Olen synkällä mielellä. Uutisointi on muutenkin lehdissä muuttunut huomionhakuiseksi. 

Huomaan, että katson ihan kaiken kukkuraksi turhaan jotain älyttömiä asioita. Tästä esimerkki viime viikolta: En edes tiedä Jukka Hildenistä muuta kuin sen, että hän koheltaa niissä hulluissa Duudsoneissa. Yhtään heidän ohjelmaansa en ole katsonut. Huomasin otsikon "Jukka Hildenin perheessä suru-uutinen - riipaiseva päivitys julki" ja ajattelin, että onpa surullista, mitähän hänelle on tapahtunut ja klikkasin otsikkoa. Niin hänen koiransa oli kuollut?! No onhan se varmaan suuri suru. Muistan itsekin kun Vili kuoli, niin oli se todella surullista. En viittinyt lukea juttua ja ajattelin, että no, sentäs lapset elossa, jos hänellä niitä nyt onkaan. Itepä avasin, itepä olin utelias.

En silti ole lukenut vaikkapa otsikkoa "Myanmarissa suuri suru ja epätoivo jatkuu maanjäristyksen raivausten keskellä- juntta pommittaa siviilikohteita". Tarkennan, että olisin lukenut, jos tuontapainen otsikko olisi ollut. Mutta viimeinen uutinen lehdissä on huhtikuulta: Myanmarin maanjäristyksessä kuollut jo 3 300 ihmistä". Onhan se eri asia, kun tuo Jukan koira on niin paljon lähempänä, Suomessa? Koskettaahan sen kuolema enempi kuin jonkun myanmarilaisen jossain 5 000 kilsan päässä? Ehkä ihmisiä kiinnostaa enempi jukka Hilden kuin joku random-Pertsa toisella puolella maapalloa. Itteäkin kiinnosti, en ole piirun vertaa erilainen.

Nykyisin koirat ja muutkin lemmikit inhimillistetään ja suurin osa niiden omistajista käyttää pronominia "hän" pronominin "se" sijaan. Onko se sitten ihme, kun koirilla alkaa olla takkeja, hattuja, kenkiä, timanttikaulapantoja, viilennysmattoja ja kaiken maailman tavaroita, mitä kuluttajille syötetään "välttämättöminä" tuotteina?! Lemmikeistä on monelle tullut tärkeämpiä kuin ihmiskavereista ja ymmärrän kyllä silloin pointin. "Hän" sanalla nostetaan toisen arvoa ja eläimestä tulee silloin "samanvertainen" ihmisen rinnalla. Mitähän Vili tuumasi kun en hänitellyt sitä, vaan sanoin aina "se"?! "Nyt se ajaa tuolla sitä naapurin kissaa. Se pakeni puuhun." Olisiko pitänyt arvostaa Vilin kunniakasta tekoa pitää oma kotipiha esteettömänä naapurin kissasta sanomalla "Nyt hän ajaa tuolla naapurin kissaa. Hän pakeni puuhun." ??? Niin kuka pakeni ja mihin? Naapurin kissako "hän"?! Lisäksi Vili tiesi arvonsa ilman hän-sanaakin. Lipoi vaan huuliaan ja ajatteli, että voisit antaa silti namin.

Jos tätä nyt vielä jauhaa, niin moni käyttää "se" pronomia ihmisistä, eikä se ole mikään alentava muoto, vaan enemmän puhekielessä vallalla oleva tapa. Voiko yksi syy olla se, että "hän" voi olla kuka tahansa, mies, nainen eikä se kovinkaan paljon poikkea tuosta "se" pronominista. Paras vitsi on tietysti se, että jotkut ihmiset käyttävät Kielikello.fi:n mukaan eläimestä sanotaan "hän" ja ihmisestä "se" eikä siinä nähdä mitään ristiriitaa. Onko se sitten täällä itäisessä Suomessa jopa jotain fennomaniaa? "Hän" viittaa liiaksi ruotsinkielen "han / hon" sanoihin ja siksikään ei sitä ole haluttu puhekielessä viljellä. Prkl mitään ruåttia aleta puhumaan.

En ole kyllä kuullut kenenkään sanovan "Paistoin meille broileria. Hän oli uunissa vajaan tunnin." Eläin on siis "se" silloin kun se siltä tuntuu ja "hän" silloin, kun hänestä on tullut todella merkityksellinen tai aspa vaatii sitä. Veli tulee vastaa, kumpaakohan sanaa käytän kun kerron siitä kotona? 

No niin, ei lähtenyt lapasesta, mutta ihan poskelleen kuitenkin tuosta alkuperäisestä aiheesta. Mutta nyt vedän sen johtopäätöksen, että minulla pitäisi olla jotain järkevää puuhaa ja miettimistä (siis tuo pohdintako oli sitä?), jotta en ajattelisi liikaa tulevaisuuden uhkakuvia. Tankki on täynnä aina, pääsen Tornioon saakka. Jospa se riittäisi. 

Halkojen teko eli miten se motti poikineen syntyy

Eläkkeellä ollessani ja toki myös ennen sitä, olen kunnostautunut halonhakkaajan uralla. Se on tosi kivaa vaihtelua ainaiseen sukkien neulom...