Osa tutkinnoista arvioidaan asteikolla hyväksytty - hylätty ja osa asteikolla T1 - H2 - K3. Asiaan perehdytetyt arvioijat "arvioivat tutkinnon suorittajan ammattitaidon tutkintotilaisuuksissa hänelle laaditun tutkinnon suorittamisen henkilökohtaistamista koskevan suunnitelman mukaisesti". Voiko sen selkeämmin enää sanoa? Vastaan itse; voisi kyllä. Vaikka näin: Asiaan perehdytetyt arvioijat "arvioivat tutkinnon suorittajan sen hetkistä ammattitaitoa työelämän todellisissa työtehtävissä hänelle laaditun henkilökohtaisen suunnitelman mukaisesti".
Koska arvioinnin tulee olla suunnitelmallista ja sen tulee kattaa kaikki tutkinnon perusteissa määritellyt arvioinnin kohteet, niin tutkintotilaisuuksissa menee myös aikaa. Niissä ei voida hyödyntää jatkuvan arvioinnin periaatetta, eli arviointi tapahtuu tässä ja nyt. Tai paremminkin siellä ja silloin. Kuka maksaa siitä, että työnantaja arvioi omalla työajallaan tutkinnon suorittajaa, jota hän ei kuitenkaan koskaan aio palkata töihin yritykseensä? Onko tutkinnon suorittajan työpanos työssä opppimisjaksolla ollut niin iso, että se riittää kompensoimaan työajan, mikä on pois varsinaisesta bisneksestä?
Sitten asiaan! Tekaisin tuossa itse puoliterveenä, eli osittain sairaana, mutta kuitenkin selkeästi työkykyisenä (ainahan ei tarvitse yltää parhaimpaansa, kuten olemme saaneet ohjeistuksen), muutaman pikkuleivän. Mietin, millaisen arvioinnin olisin saanut. Luonnollisesti minua ei olisi edes laskettu tutkintotilaisuuteen, koska niin pientä tutkinnon osaa ei ole olemassakaan, mistä selviäisi pelkästään mureita kaneli-ässiä tekemällä. Mutta JOS, niin tavoitteena oli siis väsätä herkullisen makuisia pikkuleipä kodinomaisessa tilassa ilmaista tarjoilua varten.
Päikkärin lasten tekosia? |
Tämän iltaisessa tutkintosuorituksessa ei arvioijia pahemmin näkynyt, eli on tyydyttävä itsearviointiin. Työprosessin hallinta oli osittain hallinnassa, paino sanalla osittain. Tiedossa oli, mitä tehdään ja suurin piirtein millä tavalla, mutta lievää epävarmuutta ilmeni esimerkiksi siinä, kuinka monta pikkuleipää loppujen lopuksi saadaan aikaan ja mikä olisi sittenkin optimaalinen uunin lämpötila.
Työmenetelmien, välineiden ja materiaalien hallinta kaipasi selkeästi kehittämistä. Vatkaimen käyttö oli teknisesti alkeellista tai sitten kulho liian matala, sillä osa (joskin erittäin pieni) taikinaa sinkosi vatkauksen aikana Vilin suuhun (Nam! Kiitos mamma! Vilin huom!) Taikinan koostumus oli melko hyvä, joskaan ei riittävä, mutta kuitenkin parempi kuin huono. Tekniikkaa vaativa yksittäisen pikkuleivän painon arvointi ja suht tasalaatuiseksi pötkyläksi (huomaa myös puutteet standardisanojen hallinnassa) rullaaminen kaipasi ehkä eniten (mutta ei ainkaan vähiten) kehittämistä. Nimittäin, se vaikutti mitä suurimmassa määrin ulkonäkötavoitteeseen, mikä ei tosin ollut kovin kummoinen (verrattuna edelliseen vastaavien pikkuleipien muotoon).
Työn perustana oleva tiedon hallinta oli yksi painopistealue, kun haettiin selkeitä ammatillisen kasvun kohteita. Mikäli olisi ymmärretty enemmän teoriassa jauhojen, munien, rasvan ynnä muiden aineiden koostumusta, taikinasta olisi voinut (mahdollisesti, mutta ei suinkaan varmasti) tulla vähemmän mureampi. Vaikka olivat kuitenkin mureat kaneli-ässät, lienee tarkoitus, että ne eivät murenisi atomeiksi ennen suuhun joutumista.
Elinikäisen oppimisen avaintaidot olivat tämän illan kohokohta. Niitä tarkkaillessa selkiintyi, että mm. kriittinen ajattelu, luovuus, aloitteellisuus, riskinarviointi ja tunteiden rakentava hallinta olivat aivan mahtavasti hallinnassa. Kun siis lopputulosta tarkastelee sitä taustaa vasten, miten yksilönä pystyn kehittymään omassa lifelong learningissa, niin edessä on aivan mahtava tulevaisuus! Voisin jopa kuvitella pyörittäväni jokin kaunis päivä pientä puotia, missä myydään mureita kaneli-ässiä yhä kasvavalle kuluttajajoukolle, jonka ainut päämäärä elämässä on päästä maistamaan noita valtavan maukkaita, suuria ja mureita ässiä, joiden muoto voi olla toki muutakin (ks. tarkemmin alin rivi, kolmas vasemmalla). MUTTA maku ratkaisee!
Voisin siis helposti antaa itselleni subjektiivisesti arvosanan K3, Koo kolme, mutta en anna. Sen sijaan annan arvosanan T1, Tee yksi. Se on oiva arvosana suoritukselle, jossa ainostaan siis maku oli sitä, mitä pitikin. On osattava tarkastella omiakin tekosiaan objektiivisesti. Jos ei huomaa omia kehittämiskohtiaan (ennen: virheitään), ei voi kehittyä, sillä eihän ole siis nähnyt mitään kehitettävää itsessään.
Mitään aakkosia tartte osata... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti