Piirakka-Akatemia ja erityisruokavaliot

Piirakka-Akatemia on vuosikaudet käyttänyt kursseillaan perinteistä punaista maitoa, minkä rasvapitoisuus on 3,5 %. Muutamana viime vuoden aikana on kuitenkin kuulunut vihjailuja, että eikö laadustaan tarkka Piirakka-Akatemia huomioi henkilöitä, joilla laktoosin imeytyminen on heikkoa. Tämä ilmenee ainakin piirankansyönnin jälkeen jonkinasteisina ilmavaivoina (sisältäen hieman tympeän hajun sekä ikävän äänen). Mitään vakavampia oireita ei ole havaittu kenelläkään.

Piirakka-Akatemia päätti tarttua haasteeseen ja niinpä vuoden 2024 Akatemian kurssilla (josta ei jostain syystä ole kirjoitettu raporttia) päätimme tehdä karjalanpiirakoita, jotka sopivat myös laktoosi-intoleranssin omaaville. Yleensä teemme huolellisen esityön, mutta erinäistä syistä (jotka eivät kestä päivänvaloa) johtuen, valitsimme ensimmäiseen kokeiluumme tavallisen laktoosittoman maidon puuron nesteeksi. Mikäli olisimme tavoillemme tyypillisenä tarkistaneet asian useasta lähteestä, olisimme luopuneet laktoosittoman maidon käytöstä ennen aloittamistakaan. 

Nimittäin, riisipuuro muuttui punertavaksi, eikä se ollut omiaan herättämään syöjissä ”Wau!” efektejä. Emme ymmärtäneet, että laktoosin pilkkominen glukoosiksi ja galaktoosiksi entsyymin avulla, aiheuttaa helposti tuon edellä kuvatun värivirheen. Näin tapahtui, vaikka todellakaan Piirakka-Akatemiassa ei polteta puuroa pohjaan. 

Tänä vuonna tuota ongelmaa ei ole, koska Piirakka-Akatemia konsultoi erästä kuuluisaa lieksalaista piirankantekijää, jolla on vankka kokemus sekä piirakanpaistosta että Martoissa pyörimisestä. Lisäksi hän sattuu olemaan meikäläisen nato, joskin nykyisin on turvallisempaa käyttää sanaa käly, mikä ajaa ihan saman asian. Hänen innostamanaan Piirakka-Akatemia teki uuden, 30 piirakkaa käsittävän koe-erän siten, että riisipuuro keitettiin veteen ja vasta loppuvaiheessa siihen lisättiin laktoositon kerma. 

Tulokset olivat heti ensimmäisellä kerralla erinomaiset. Puuron viskoosi osoittautui juuri sopivaksi ja väri hiveli Akatemian työvuorossa olevan pedagogisen johtajan silmää (tarkemmin  molempia silmiä). Myös kaikki muukin paistoon liittyvä asia sujui kuin vain voi sujua oppilaitoksessa, jossa priimaa pukkaa vaikka tehdäänkin vain  ihan normaalia laatua.

Työ eteni vauhdikkaasti, järjestelmällisesti ja hygieenisesti. Mitä muuta voi odottaakaan; onhan Piirakka-Akatemia saanut, tai paremmin sanottuna, luonut maineensa juuri edellä mainittuihin perustuen. Lisäksi Akatemialle ehkä tärkein kriteeri, maku, on aina avainasemassa. Onneksi henkilökunnalla riittää motivaatiota ja ennakkoluulottomuutta kokeiluihin. On toki myönnettävä, että Akatemiassa ei kuultu tässä asiassa herkällä korvalla asiakaskunnan oireita. Tästä me Akatemiassa esitämme syvän pahoittelumme niille kahdelle (tai ainakin virallisesti yhdelle) laktoosi-intolerantikolle, jotka satumme tuntemaan. Anteeksi!

Mutta tunteilu pois ja jatketaan prosessin raportointia. Joinkin vuosina hieman haastetta aiheuttaneet suhdeluvut puuron ja kuoritaikinan kanssa osuivat tällä kertaa nappiin. Tavoitemäärä 30 karjalanpiirakkaa saatiin aikaiseksi niin, että puuroa jäi keittoastiaan noin ruokalusikallisen verran. Voimme iloita myös tästä.

Huomasimme myös, että 30 piirakan leipominen ja paistaminen kuormittaa selvästi vähemmän kuin vaikkapa sadan. Jatkossa Piirakka-Akatemia saattaa järjestää, mikäli kysyntää on riittävästi, lyhytkursseja. 

Lyhytkurssit voisivat motivoida myös pienempiä kurssilaisiamme. 

Tähän väliin laitamme vaatimattoman mainoksen, eli seuratkaa sivujamme. Seuraava lyhytkurssi saattaa osua keväällä pääsiäisen seutuun. 

Summa summarum ja latinaksi ”cibus est gaudium nostrum” (vaikka luulen, että sen pitäisi olla "cibus gaudium nosteum est"), Piirakka-Akatemia aikoo tulevina vuosina ottaa huomioon ainakin laktoosi-intoleranssia potevat asiakkaansa. 

Piirakka-Akatemia - opiskelijoiden menestystarinoita

Kuten muissakin oppilaitoksissa, myös Piirakka-Akatemiassa iloitaan opiskelijoiden menestyksestä. Haluamme jakaa näin vuoden lopussa yhden menestystarinan. Toki voisimme jakaa toisenkin, tai ns. yhden jos toisenkin, mutta pitäydytään nyt tässä yhdessä. Rönsyilyn kurissa pitäminen on yksi keskeinen taito myös opetusmaailmassa, joten pitemmittä puheitta asiaan. 

Piirakka-Akatemian vuoden 2020 -kurssille osallistui innokas ja motivoitunut opiskelijaryhmä, jonka yksilölliset taidot poikkesivat toisistaan melkoisesti. Tästä huolimatta tai ehkä nimenomaan juuri tästä syystä (tiimissähän on hyvä olla taidoiltaan  erilaisia yksilöitä), tuloksena oli jälleen kerran loistava kurssi ja opiskelijoiden osaamisen taso nousi kurssin aikana noin 100 prosenttia (yhdellä ehkä 90 prosenttia), kun sitä vertaa aiempaan osaamiseen. 

Tänä vuonna nuo kurssilaiset ottivat yhteyttä Piirakka-Akatemiaan ja ilmaisivat halunsa osallistua Akatemian mahdollisesti järjestämälle jatkokurssille. Kysynnän mukaan Piirakka-Akatemia toki järjestää jatkokursseja valmistuneille opiskelijoilleen, mutta epämääräisestä pyynnöstä (ei tarkkaa päivämäärätoivetta), aikataulujen yhteensopimattomuudesta  (kuka missäkin milloinkin, mutta yleensä samaan aikaan eri paikoissa) ja kaikenlaisista normaaleista sekaannuksista johtuen kävi niin, että kurssilaiset olivat menossa jouluostoksille Espooseen, kun Piirakka-Akatemian kurssi (josta ei ajoissa ilmoitettu - huomaa Piirakka-Akatemian hyvään itsetuntoon perustuva reflektioherkkyys ja omien kehitettävien asioiden tunnistaminen) alkoi. Näin ollen päädyimme ratkaisuun, että kurssilaiset kertaavat oppimaansa omista kurssimuistiinpanoistaan (?) ja Piirakka-Akatemian pedagoginen johtaja varmistaa etäohjauksessa osaamisen tason. Tämän jälkeen ryhmä voi itseohjautuvasti tehdä kaikki piirakoiden valmistamiseen liittyvät työt alusta loppuun, kuitenkin niin, että he lähettävät työn edetessä väliraportteja. Näin voimme varmistaa, että Piirakka-Akatemian laatu säilyy hyvänä ja maineemme johtavana kouluttajana ei kärsi kolausta vaan päin vastoin, nousee entistä laajemman yleisön (ehkä kahden uuden ihmisen) tietoisuuteen. 

Omat opiskelijansa hyvin tuntien ja heidän elämänvaiheitaan myös kurssin jälkeen seuranneena Piirakka-Akatemian ylin johto pystyi rauhallisella mielellä vetäytymään itse muihin puuhiin, kuten karjalanpaistilihojen jahtaamiseen (tarjouksesta), joulukuusen hankintaan ja kaneliässien leipomiseen, muutaman mainitaksemme.

Ensimmäinen ryhmän kuva tulikin siinä vaiheessa, kun puuro oli keitetty, kuoritaikina tehty ja siitä oli ajeltu tarkalleen haluttu määrä piirakanpohjia. Riisipuuron määrä näytti kuvassa hyvältä ja vaikutti siltä, että piirakoista tulee kriteerit täyttäviä yksilöitä. Myös työympäristö näyttää kuvan mukaan siistiltä eli hygieniasta on pidetty huolta.

Seuraava kuva tuli rypytysvaiheesta ja iloisena voimme Piirakka-Akatemian laatuvastaavina todeta, että tekniikka opittiin kertaheitolla viisi vuotta sitten ja, kuten yleensä oppimisessa, taidot lisääntyvät harjoituksen kautta. Joskin ne siis ovat korkealla tasolla jo tässä vaiheessa kaikenlaisten epäselvyyksien välttämiseksi. Piirakat näyttävät mitä enimmässä määrin Piirakka-Akatemian virallisilta piirakoilta.

Pellillä on oikeaoppisesti ruisjauhoa eikä mitään leivinpaperia. Piirakat olisi voinut toki asetella hieman tiheämmin pellille; tätä taitoa kannattaa vielä harjoitella. Näin saamme myös energiakustannuksia painettua alaspäin, kun yhdellä pellillisellä paistetaan maksimimäärä piirakoita, eli pellillisellä noin 15 - 20 piirakkaa.

Viimeinen kuva kruunasi ryhmän onnistumisen. Piirakka-Akatemian pedagogisen johtajan ei tarvitse suinkaan huokaista helpotuksesta vaan voimme todeta, että Akatemian opetus on ollut niin laadukasta, opiskelijat niin motivoituneita ja taitavia, että jopa viiden vuoden tauko ei näy tuloksessa. 

Toki toivomme, että jatkossa taitoa pidetään yllä vuosittain. Näin ollen Piirakka-Akatemia haastaa vuoden 2020 priimus-kurssilaiset piirakantekokilpaan, jossa kohtaavat siis Akatemian ehdoton primus motor ja taidoissaan huomattavasti kehittyneet kurssilaiset. 

Piirakka-Akatemian kurssit ovat taas tältä vuodelta ohi. Lisäämme tänne vielä raportin Akatemian historian ensimmäisistä, kermaan keitetyistä riisipuurosta tehdyistä piirakoista. 

Halkojen teko eli miten se motti poikineen syntyy

Eläkkeellä ollessani ja toki myös ennen sitä, olen kunnostautunut halonhakkaajan uralla. Se on tosi kivaa vaihtelua ainaiseen sukkien neulomiseen ja onhan sillä myös terveyteen positiivinen vaikutus. Nimenomaan positiivinen ainakin tähän saakka, sillä en ole iskenyt vielä kertaakaan kirvestä polveen. Kerran iskin maastokenkään, mutta onnekseni olin hakannut noin pari mottia ennen tuota iskua ja voimat (huomaa kuitenkin monikkomuoto) oli sen verran vähissä, että kenkään tuli vain mitätön naarmu. Harmitti kuitenkin, koska olin ostanut kengät vain muutamaa viikkoa aikaisemmin, enkä ollut kerinnyt tepastella niissä kuin lyhyen aikaa. Monesti se sattuu niin, että just uuteen tavaraan tulee se vahinko. 

Sen verran aasinsiltaa, eli tulevaisuuden perillisten ollessa vielä pieniä, vaihdoin puhtaan liinan pöydälle melko usein. Sinänsä riski, että siihen aikaan edes pidin liinaa, mutta pidinpä kuitenkin. Omistimme myös mankelin, jolla liinat manklasin. Naapurin tyttö (joka sattui olemaan rikasta sukua) oli kerran meillä käydessään ihmetellyt, miten meillä voi olla mankeli?! Kohosimme varmaan hänen varallisuusasteikossaan olevien perheiden kärkikaartiin omistamalla tuon kyseisen koneen. Mutta kaikillahan silloin oli mankelit. Mutta ei enää nykyisin. No asiaan, eli aina, korostan sanaa aina, heti kun olin saanut puhtaan ja sileäksi manklatun liinan pöydälle, joku kaatoi siihen maitolasillisen, mehulasillisen, lihapullakastiketta, makkarakastiketta, täytettyä lihamureketta, minestronekeittoa tai muuta vastaavaa siihen aikaan tyypillistä kotiruokaa. Ei kuitenkaan kanaviillokkia, koska sitä en tehnyt. Aina! Että semmoinen juttu.

No alun perin oli tarkoitus puhua siis siitä, miten hyvä olen hakkaamaan halkoja, etenkin kun itse sen mainitsen. Tai hyvä ja hyvä, mutta hyvä kuitenkin. Minullahan on siis omakotitalo, jossa asustelen ympäristörikollisena, eli liian paljon neliöitä ja yksi lämmitysmuoto on kaksi tulisijaa, joista tupruttelen ilmastonmuutosta ruokkivia hiilidioksidipäästöjä maapallon tuhoa edistämään erityisesti talvisaikaan. Lisäksi naapurit saattavat saada savuhaittoja, mutta koska kaikilla muillakin tuli pöhisee uunissa, en ole saanut asiasta palautetta. 

On puulämmityksestä hyötyäkin, sillä puuhan on uusiutuva energialähde. Sen polttamisen pitäisi olla suht hiilineutraalia, kunhan vaan puu on peräisin kestävästä ja hyvin hoidetusta metsästä. Ja sitä se meikäläisen puu todellakin on. Välillä käyn halailemassa puita ja kerran yksi sanoi, että "Voitko pliis kaataa minut - tai tarkemmin ajateltuna pyytää jonkun muun kaatamaan - koska en jaksa enää elää. Oon jo yli satavuotias koivu ja nyt alkaa riittää!". Sanoin, että kyllä se hoituu ja hoituikin. Siitä on muistaakseni jonkinlainen eposodi blogillani, mutta en nyt mene vannomaan.

Toinen hyvä asia puunpoltossa on se, että jos sattuu omistamaan oman metän, niin onhan se edullistakin. Jos ei laske työtunteja eikä bensakuluja, koska ei niitä halkoja nyt millä joukkoliikenteen avullakaan saa kotiin tuotua. Ja jos kokee, että halkohommelit on hyvää hyötyliikuntaa eikä tartte mennä vaikka punttisalille pullistelemaan, vaan voi tehdä selkää ja jalkoja ja hauiksia ihan vaan siinä sivussa, kun samalla hoituu hyödyllinen lämmityspuun hankinta talvea varten. Ja säästää siis salimaksuissa. 

Varalämmönlähteenäkin puunpoltto on oivallinen asia ja se selviää viimeistään sitten, kun suorasähkölämmitys katkeaa, lunta on metri aurinkopaneeleiden päällä eikä ole tuullut viikkoon. Tai oikeastaan siis vain tulee riittävän pitkä sähkökatko, koska mikään ei toimi nykyisin ilman sähköä, vaikka olisi millainen arsenaali varastoituna energiaa. Jos syöttöjärjestelmä kaatuu, niin mökkihän siitä viilenee. Paitsi puulämmitteiset talot. Että semmosta!

Mutta ei ne halot siis tekemättä ilmesty liiteriin. Se on itse asiassa parin vuoden homma, pikku hiljaa. Ekana pitää valita sellaiset puut, jotka kannattaa kaataa. Sitten on yritettävä kaataa joko ite tai hommattava oikea metsuri töihin. Sellaisen saanti onkin vähän vaikeaa. Ite olen tässä nyt odotellut kuukauden metsuria, joka lupasi tulla kaatamaa pihasta kolme puuta. Ja miksi en itse kaada tai pyydä jotain muuta suht asiallista sukulaista hommiin on se, että en todellakaan halua maksaa naapureille korvauksia siitä, että puu sattuikin kaatumaan niiden katolle. Ja itsehän en siis sattuneesta syystä saa ottaa moottorisahaa käsiini (en kuulemma ymmärrä riskejä). Ja itse asiassa, on minulla sen verran kunnioitusta siihen hommaan, että tiedän, ettei minusta olisi oikean puun kaatoon. Jotain pieniä rimppakinttupuita kaatelen mennen tullen, mutta en isoja. Ja tarkennan, pienellä oksasahalla. 

No nyt se puu sitten on saatu kaadettua, tavalla tai toisella ja sitten alkaa vasta varsinainen työ, että se on oksittava, pätkittävä, halottava, pinottava, kuivatettava, ajettava kotipihaan ja pinottava liiteriin. Ei tapahdu hetkessä vaan vaatii sen parin vuoden session, riippuen puun laadusta.

Kun puu on humahtanut nurin suht sellaiseen paikkaan mikä oli tarkoituskin, alkaa työ johon itekin saan osallistua. Kun oksat on karsittu, ne on raahattava metsään tai poltettava. Ensimainittu on tosi ärsyttävää hommaa, koska ite mielellään ne polttaisin, mutta tiluksilla joissa pyörin, on tapana raahata oksat kauemmaksi metsään "maatumaan". Siellä sitten kompuroit niihin oksiin vielä 10 vuoden päästä ja manaat, että oliko tässä nyt mitään järkeä. Voin sanoa, ei ollut. Mutta kaikkeen ei voi ite vaikuttaa. 

Ärsyttävän oksasavotan jälkeen päästään kunnon asiaan. Ensin puu pätkitään sopivan mittaisiksi pölleiksi ja siinä sitten tuumataan, että miten syvä se uuni nyt onkaan. Ja mihin kaikkeen näitä puita tehdään; leivinuuniin, takkaan, saunan uuniin. Ja jokaisessa on erikokoinen syvyys. Jos sovitaan, että tehdään ekana sinne leivinuuniin pitempiä, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun klapeja aletaan pinota, kaikki menee sekaisin ja lopulta sulla on liian pitkät puut saunassa ja liian lyhyet leivinuunissa. 

Ite tykkään eniten siitä halonnasta! On se komeaa ja tuntee olevansa elämänsä kunnossa, kun saa pöllit halki ja pinoon. Kun on sopivan korkuinen halontapölli alla, niin ei selkäkään kipeydyä. Eipä muuta kuin pölliä pöllin päälle ja näyttää vähän kirvestä. Siitä se vaan pino kasvaa! Ennen kuin pääsee pinoamaan, niin pitää toki tehdä kunnollisen pohja pinolle eli sellainen, että se on irti maasta ja ilma pääsee kiertämään klapien välissä. Sitten vaan pinoa kasaamaan! Mutta on se kivaa puuhaa. 

Muutaman kerran tein oikein videota aiheesta! Ja hidastin, kun kirves halkaisee kunnon koivupöllin. Näytti siltä, kuin olisin tosi vahva, vaikka oikeastihan tuo halonta on ihan tekniikkalaji ja ruipelotkin siinä pärjää. Enkä tarkoita tällä nyt itseäni. 

Hohhoijaa! Siinäpä tuli helteessä muutama ajatus taltioitua jälkipolville, eli kahdelle uskolliselle lukijalleni, joista korkeintaan toinen enää jaksaa lukea näitä, jos sekään. 

Lehtien otsikot

Olen miettinyt, että minne on meikäläisen suht positiivinen elämänasenne liukunut. Kun olin vielä työelämässä, pään täytti mielenkiintoiset haasteet ihan viimeiseen työpäivään saakka; opettelin silloin tekemään liukukuvia ergonomiatunteja varten koska ajattelin, että jos minä en sitä tee, niin saattaa jäädä tekemättä. Ja kuten luotto- ja muutenkin ansioitunut kollegani sanoi, niinhän siinä olisi käynyt. Mutta tulipa opeteltua, oli tosi hauskaa. Voisin itse asiassa, nyt kun tuo tuli mieleen, kokeilla jotain vastaavaa vaikka uudestaan. Hyviä kohteita löytyisi  kesämökiltä; yksi voisi olla ainakin huussi ennen tyhjennystä - tyhjennyksen jälkeen. Siitä tulisi paras!

Mutta asiaan, elikkäs positiivinen asenne on katoamassa asteittain. Mielen täyttää, ei suinkaan uuden mielenkiintoisen opettelun ja tekemisen haasteet, vaan pelko kolmannen maailmansodan syttymisestä. Havahduin viime viikolla siihen, että joka kerta kun aamulla avaan kännykän ajattelen, onko se nyt tapahtunut. Kun olen siitä joillekin sanonut, he on olleet ihan ihmeissään, että älä nyt tuollaisia mieti. Ei ala! En vaan pääse tuosta irti. Olen synkällä mielellä. Uutisointi on muutenkin lehdissä muuttunut huomionhakuiseksi. 

Huomaan, että katson ihan kaiken kukkuraksi turhaan jotain älyttömiä asioita. Tästä esimerkki viime viikolta: En edes tiedä Jukka Hildenistä muuta kuin sen, että hän koheltaa niissä hulluissa Duudsoneissa. Yhtään heidän ohjelmaansa en ole katsonut. Huomasin otsikon "Jukka Hildenin perheessä suru-uutinen - riipaiseva päivitys julki" ja ajattelin, että onpa surullista, mitähän hänelle on tapahtunut ja klikkasin otsikkoa. Niin hänen koiransa oli kuollut?! No onhan se varmaan suuri suru. Muistan itsekin kun Vili kuoli, niin oli se todella surullista. En viittinyt lukea juttua ja ajattelin, että no, sentäs lapset elossa, jos hänellä niitä nyt onkaan. Itepä avasin, itepä olin utelias.

En silti ole lukenut vaikkapa otsikkoa "Myanmarissa suuri suru ja epätoivo jatkuu maanjäristyksen raivausten keskellä- juntta pommittaa siviilikohteita". Tarkennan, että olisin lukenut, jos tuontapainen otsikko olisi ollut. Mutta viimeinen uutinen lehdissä on huhtikuulta: Myanmarin maanjäristyksessä kuollut jo 3 300 ihmistä". Onhan se eri asia, kun tuo Jukan koira on niin paljon lähempänä, Suomessa? Koskettaahan sen kuolema enempi kuin jonkun myanmarilaisen jossain 5 000 kilsan päässä? Ehkä ihmisiä kiinnostaa enempi jukka Hilden kuin joku random-Pertsa toisella puolella maapalloa. Itteäkin kiinnosti, en ole piirun vertaa erilainen.

Nykyisin koirat ja muutkin lemmikit inhimillistetään ja suurin osa niiden omistajista käyttää pronominia "hän" pronominin "se" sijaan. Onko se sitten ihme, kun koirilla alkaa olla takkeja, hattuja, kenkiä, timanttikaulapantoja, viilennysmattoja ja kaiken maailman tavaroita, mitä kuluttajille syötetään "välttämättöminä" tuotteina?! Lemmikeistä on monelle tullut tärkeämpiä kuin ihmiskavereista ja ymmärrän kyllä silloin pointin. "Hän" sanalla nostetaan toisen arvoa ja eläimestä tulee silloin "samanvertainen" ihmisen rinnalla. Mitähän Vili tuumasi kun en hänitellyt sitä, vaan sanoin aina "se"?! "Nyt se ajaa tuolla sitä naapurin kissaa. Se pakeni puuhun." Olisiko pitänyt arvostaa Vilin kunniakasta tekoa pitää oma kotipiha esteettömänä naapurin kissasta sanomalla "Nyt hän ajaa tuolla naapurin kissaa. Hän pakeni puuhun." ??? Niin kuka pakeni ja mihin? Naapurin kissako "hän"?! Lisäksi Vili tiesi arvonsa ilman hän-sanaakin. Lipoi vaan huuliaan ja ajatteli, että voisit antaa silti namin.

Jos tätä nyt vielä jauhaa, niin moni käyttää "se" pronomia ihmisistä, eikä se ole mikään alentava muoto, vaan enemmän puhekielessä vallalla oleva tapa. Voiko yksi syy olla se, että "hän" voi olla kuka tahansa, mies, nainen eikä se kovinkaan paljon poikkea tuosta "se" pronominista. Paras vitsi on tietysti se, että jotkut ihmiset käyttävät Kielikello.fi:n mukaan eläimestä sanotaan "hän" ja ihmisestä "se" eikä siinä nähdä mitään ristiriitaa. Onko se sitten täällä itäisessä Suomessa jopa jotain fennomaniaa? "Hän" viittaa liiaksi ruotsinkielen "han / hon" sanoihin ja siksikään ei sitä ole haluttu puhekielessä viljellä. Prkl mitään ruåttia aleta puhumaan.

En ole kyllä kuullut kenenkään sanovan "Paistoin meille broileria. Hän oli uunissa vajaan tunnin." Eläin on siis "se" silloin kun se siltä tuntuu ja "hän" silloin, kun hänestä on tullut todella merkityksellinen tai aspa vaatii sitä. Veli tulee vastaa, kumpaakohan sanaa käytän kun kerron siitä kotona? 

No niin, ei lähtenyt lapasesta, mutta ihan poskelleen kuitenkin tuosta alkuperäisestä aiheesta. Mutta nyt vedän sen johtopäätöksen, että minulla pitäisi olla jotain järkevää puuhaa ja miettimistä (siis tuo pohdintako oli sitä?), jotta en ajattelisi liikaa tulevaisuuden uhkakuvia. Tankki on täynnä aina, pääsen Tornioon saakka. Jospa se riittäisi. 

Kyllä pitäisi saada uusi alter ego

 Vili, tuo älykäs ja hyvätapainen tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme, oli tavallaan alter egoni. Tai minä olin sen, mistäs tuonkin tietää. Vilin ajatukset vaan soljuivat päähäni ja oli hauska seurata sen tuumailuja kaikista maailmaa syleilevistä asioista. Toki Vili ajatteli kuten niin moni muukin; itseä lähinnä olevat tapahtumat olivat kiinnostavimpia ja herättivät eniten tunteita. Ei siis ollut ihme, että naapurin kissa - tuo yhä elossa oleva ketale - vaikutti niin paljon Vilin elämään. Nyt kissakin on vanhentunut ja köpöttelee lähinnä omalla pihallaan, mikä on suurella riemulla havaittu naapurustossa. Ehkä joku päivä saamme vielä kuulla suruviestin sen yllättävän pitkän elämän viimeisestä hengenvedosta. Sitä odotellessa!

No ei auta! Onhan minulla lemmikki, nimeltään Tilda von Pupunen. Suhteeni siihen on hieman kaksijakoinen ja pikku hiljaa alkaa huolestuttamaan, miksi Tilda von Pupunen yhä seikkailee elämässäni vaikka Ykkösen lapset, erityisesti Ykkönen heistä, alkaa suhtautua von Pupuseen kuten lapset yleensä siinä iässä, kun ei oikein tiedä, viitsiikö leikkiä leluilla vaiko ei. Toisaalta hän ratsastaa keppihevosella aamukoitteeseen, joten ehkä sinne mukaan mahtuu yksi pupukin vielä. Ykkösen Kakkonen on vielä ihan juonessa mukana ja muistelee mielellään, miten Tilda sai potkut Ilomatsin pizzeriasta vain kaksi tuntia sopparin alkamisesta.

Tilda von Pupunen osaa siis puhua ja ottaa kantaa hyvin kaiken maailman asioihin. On tullut ilmi, että sillä on kokemusta erittäin monenlaisista puuhista. Osa niistä on sellaisia, että onkin parempi ettei Ykkösen jälkikasvu aina muista koko pupua. Tilda von Pupusessa on vähän samaa kuin siinä, että ihmiset kirjoittavat somessa toisilleen kaikkea sellaista, mitä he eivät ikikuuna päivänä sanoisi suoraan toiselle tai yleensä ääneen. Esimerkiksi Tilda von Pupunen voi kehuskella olleensa mukana rakennusprojektissa työnjohtohommissa, vaikka se ei siis todellakaan ole voinut olla. Ensinnäkin sehän on lemmikkipupu ja toisekseen, Eiffel-torni rakennettiin paljon ennen sen syntymää... Erittäin harvoin se kuitenkaan jää kiinni, sillä sillä on omituinen taito ns. iskeä luu kurkkuun vastaväittäjälle. 

Mutta  sitten se on kyllä osoittanut melkoista järjestelmällisyyttä dokumentoidessaan erinäisiä asioitaan ja kun se räväyttää nähtäväksi vaikka kuvan itsestään tattimetsässä, niin onhan se miltei pakkoa uskoa, että se sai DallaVallen melkein konkurssiin jättimäisellä tattisaalillaan (käteisenä tietysti). 

Mietin, miksi minulla on yhä pupuja ympärilläni. Ystäväni kesämökin nimi on Pupula, kunnostin viime kesänä lapsenlapsille ankkakiikun, johon mahtuu sopivasti kolmesta neljään pupua kiikkumaan porukalla, kun lapsenlapsosia ei näy mailla eikä halmeilla. Pääsiäisenä virittelen pöydille melkoisen kavalkadin pupuja, joiden takapuolessa on Villeroy&Boch -leima, keittiön pöydällä minulle pitää seuraa Tampereelta ostettu pitkäkorvainen pupu, joka osaa viihdyttää lapsenlapsia mennen ja tullen. Muutama vuosi sitten minulla oli autossa pupu, jolle laitoin talveksi keltaiseen kaulaliinan, ettei sillä olisi ollut niin kylmä. "Kiitos!" se sanoi. "Eipä kestä!" vastasin sille. Kun jäin eläkkeelle, se ei kuulemma enää halunnut istua päiväkausia yksin autossa, vaan muutti sisälle asumaan...

Onhan se tietysti parempi, että minulla on näitä pupuja sen sijaan, että minulla olisi lemmikkinä vaikka kalkkarokäärme. Ehkä minä en saanut lapsena leikkiä tarpeeksi pupuilla. Ehkä Helena-nukke jäi minulle liian kaukaiseksi. Ehkä tuo puinen pupukiikku, joka katosi mystisesti 80-luvun alussa Lieksan mummilasta, jätti minuun ikuisen kaipuun. 

Mutta parempi pupu pivossa kuin kymmenen lelukaupan hyllyllä vai miten se menikään. Pyysin tekoälyä kirjoittamaan minulle 10-sanaisen runon aiheeseen liittyen. Ei mene hyvin silläkään ainakaan matematiikan suhteen: "Kaipaan lapsuuden pupua, pehmeä turkki, iloiset hetket muistoissa."

Kuka pelkäsi mustaa miestä?

Katselin, kun lapset kirmasivat päiväkodin pihalla. Yksi ajoi takaa muita, riemu oli rajaton. Tuli mieleen omat lapsuusajat ja leikit kansakoulun välitunneilla. 

Talvella olimme vuorenvalloitusta! Siihen aikaan traktori kasasi keskelle koulun pihaa ison lumipenkan, jossa saimme leikkiä. Kenellekään ei tullut mieleen, että se olisi ollut vaarallista. Ensin piti päästä kiipeämään kukkulan huipulle ja sitten parhaansa mukaan tyrkkiä muita sinne pyrkiviä alas. Leikki oli hauska ja jokainen pääsi jossain vaiheessa sinne ylimmälle huipulle, vuorenvalloittajaksi. Onnistuisiko moinen nykyisin, tuskinpa vaan. 

Keväällä ja syksyllä leikimme erilaisia palloleikkejä, hyppäsimme ruutua tai twistiä. Ja kestoleikit kaikkina vuodenaikoina olivat tietenkin hippa, laululeikit ja tuo ”Kuka pelkää mustaa miestä” - hippaleikki. Välitunnit olivat täynnä vilskettä ja touhua, energia purkautui ja niin jaksoimme taas olla rauhallisesti tunnilla. Se olikin tärkeää, sillä luokassa oli noin 40 oppilasta. 

Siihen aikaan kenelläkään ei ollut ADHD:tä eikä muitakaan sairauksia. Jotkut oppivat hitaammin, jotkut nopeammin. Opettajan sana oli laki ja se takasi opiskelurauhan luokassa. Jos nyt pystyisi tekemään testit, niin kyllä meistä kaikenlaista olisi löytynyt. Osa oli todella vilkkaita, osa superhiljaisia, osa ei millään meinannut saada kertotaulua päähänsä ja osa taas oppi asiat yhdella vilkaisulla. Mutta ne tunnit: rauhallista, hiljaista, välillä puheensorinaa. Kukaan ei riehunut, ei länkyttänyt opettajalle, ei kiusannut. 

Eihän me mitään enkeleitä kuitenkaan oltu. Kerran Heidi pisti minua nuppineulalla käsityötunnilla selkään, kun istui takanani. Heidi oli töissä osastonhoitajana, joten tuosta varmaan sai alkunsa hänen kiinnostus terveydenhoitoalalle. Risto tappeli välitunnilla Tapion kanssa ja yritti osua Tapion leukaan, mutta osuikin ovilasiin ja sai ison haavan ranteeseensa. Ristosta tuli kiinteistönhoitaja. Joskus oltiin tehty jotain tosi väärää ja istuttiin koko luokka jälki-istunnossa. Uskon, että eipä ollut lainkaan hassumpaa opiskella 60-luvulla. 

Onneksi emme olleet vielä poliittisesti saatikka kulttuurisesti valveutuneita! Kun leikimme ”Kuka pelkää mustaa miestä”, emme todellakaan kuvitelleet kiinniottajan, vaikkapa Riitan tilalle jotain Ambomaan mustaihoista miestä. Kaikki tajusivat, vaikka lapsia olimmekin, että Riittaahan siinä juostiin pakoon. Riitta oli valkoihoinen suomalainen lettipäinen tyttö, mutta emme nähneet mitään ristiriitaa leikin nimen ja Riitan välillä.

Osalla oli neljätuulenhattu päässä. Ei ollut ymmärrystä, että me Lieksassa syntyneet olisimme jotenkin omineet saamelaisten perinneasun ja halventaneet heidän kulttuuriaan. Yhdellä taisi olla vielä sellaiset poronnahkaiset tallukkat. Nehän oli superlämpimät!

Kesällä söimme Eskimo-puikkoja tajuamatta, että loukkaisimme jollain tavalla inuiitteja. Itse asiassa emme koskaan olleet edes kuulleet tuota sanaa. Jäätelöpuikon kääreessä oli iloinen eskimopoika tai -tyttö paksussa turkissa. Meille se tarkoitti vain sitä, että jätski on yhtä kylmää kuin pakkaspäivät talvella. Emme ottaneet kantaa hylkeenpyyntiin saatikka muuhunkaan arkaluontoiseen asiaan. 

Lakujakin tuli joskus syötyä. Ne olivat mustia. Telkkarissa mustaihoisten miesten bändi lauloi ja soitti ”Tännän ostetan, Halvan maukasta lakritsaa”. Tai siltä se kuullosti. Ei tullut mieleenkään pilkata heitä siitä, että lausuminen ei mennyt ihan putkeen, koska kaikki tajusivat mainoksen jujun; se jäi heti mieleen ja kaikki halusivat nimenomaan Halvan maukasta lakritsaa. 

Aale Tynnin kirjan avulla opettelimme tavaamaan: Nee-ke-ri pe-see kas-vo-jaan mut-tei val-ke-ne ol-len-kaan. Meistähän se kävi ihan järkeen. Ei se musta ihonväri yhtään vaalene, vaikka miten pesisi, koska se ei ollut likaa vaan pigmenttiä. Ei pilkattu, ei halveksittu, vaan todettiin faktat faktoina. 

Kyllä elämä oli jotenkin paljon helpompaa entisaikaa!

Rikosten "tuomiot" Suomessa

Meinasi taas kerran mennä aamutee ns. väärään kurkkuun. Mies oli yrittänyt (paino sanalla yrittänyt) siirtää rahaa kaverinsa tililtä omalleen 50 000 euroa. Tässä tapauksessa rikos epäonnistui, koska pankki tuli väliin vaatimalla varmennetta siirrosta ja asian laita paljastui tilin varsinaiselle omistajalle ennen lopullista rahansiirtoa. Rikos ei onnistunut ja asia eteni oikeuteen. Totta kai, tosi väärin on edes yrittää varastaa toiselta! 

Oikeuden mielestä kohtuullinen tuomio olisi ollut kolme kuukautta ehdotonta vankeutta. Koska miehellä oli rötöksiä allaan, oikeus kohtuullisti tuomion: yksi kuukausi ehdotonta vankeutta. Kohtuullisti? Ehdotonta? Siis voiko tämän kansalaisena tulkita niin, että kun on tarpeeksi paljon törttöillyt ja rikkonut yhteiskunnan lakeja vastaan, alkaa jossain vaiheessa saada tavallaan alennusta tekemisistään? Mitä muuta tuo kohtuullistaminen tarkoittaa? Miksi ehdotonta vankeutta, eli kuukaudeksi täysylläpitoon valtion kustannuksella talousrikoksesta?

Tämä tuomio otti pattiin erityisesti sen takia, että hetki aikaisemmin luin jutun, jossa kerrottiin kun  eräs isä pahoinpiteli usean vuoden ajan kolmea lastaan, iältään 1 - 6 vuotiaat. Teot eivät siis olleet vain yrityksiä, vaan hän oli todella käyttänyt väkivaltaa täysin puolustuskyvyttömiin pieniin lapsiin. Tässä tapauksessa, rikosten onnistuessa ja pitkittyessä vuosia ja tekojen lopulta tultua ilmi, asia eteni oikeuteen. Suomalaisessa oikeusvaltiossa eläneenä mietin tuomion suuruutta. Ajattelin, että nyt on pakko häkin heilahtaa, kyseessä on ihmisiin, täysin puolustuskyvyttömiin pieniin alaikäisiin (nuorin lapsi ei ole edes kävellyt) kohdistuva täysin mielivaltainen väkivalta. Tuomio yllätti, jos nyt edes tuomiosta voi puhua.

Oikeuden tuomio:  neljä kuukautta ehdollista vankeutta ja yhteiskorvauksena lapsille 1250 euroa (312,50 euro / lapsi). Ehdollista? Sehän tarkoittaa, että mikäli hän ei jää kiinni uusista rikoksista tuon neljän kuukauden aikana, hän saa elellä melko normaalia elämää. Minilexiä suoraan lainatakseni: "Ehdollinen vankeusrangaistus on tavallaan siis uuden mahdollisuuden antamista, mutta samalla se on tuomitulle vakava varoitus siitä, että mikäli hän ei käytöksellään osoita olevansa sopiva yhteiskunnan jäsen, hänet tuomitaan vankeuteen." Miten viranomaissivulla voidaan kirjoittaa noin huonolla suomenkielellä: "...tavallaan siis..." Ihme kun siellä ei lukenut "... se on niinku tavallaan siis uus mahis...".

Voi voi! Rikoksesta saakin siis suoraan uuden mahdollisuuden, ilman että tarvitsee mitenkään vastata siitä, että hän oli jo kerennyt osoittaa olevansa käytöksellään yhteiskuntaan sopimaton jäsen?!  Kansalaisena tulkitsen tämän niin, että rikos tehtiin, yhteiskunta ei salli pienten avuttomien (eikä kenenkään) pahoinpitelyä, mutta ehkä tämä nimenomainen isä ei ollut jäänyt aiemmin kiinni muista rikoksista ja hänelle annettiinkin heti mahdollisuus osoittaa neljän kuukauden aikana (vs. väkivaltainen käytös ja lastensa hakkaaminen usean vuoden ajan), että kyllä hän on ihan yhteiskuntakelpoinen. Kuka tahansa pönttöpää pystyy olemaan neljä kuukautta ruodussa, etenkin kun sinä aikana ei ole mitään, mistä esimerkiksi ulkopuoliset tietäisivät rangaistuksesta.  Hänelle ei ole määrätty valvontaa, eli hän voi elää elämäänsä ihan normaalisti mutta vähän pitää varoa, ettei ala hakkaamaan muita tämän neljän kuukauden aikana tai ainakaan ei jää kiinni. Isä voi lähteä lomareissulle ja matkustaa maasta toiseen ihan vapaasti. Voipi käydä kapakoissa, jopa töissä jos sellainen sattuu olemaan. Voi nostaa normaalia työttömyyskorvaustakin (37,21 / pv). Onhan se paljon parempi, kuin vankilan 1.60 korvaus / päivä (vaikka lisäksi voi hakea toimeentulotukea). 

Siis oikeasti? Mielestäni tämä "tuomio" ei missään nimessä ole kohtuullinen! Nyt kärjistyksenä seuraavat lauseet. Eläimille on annettu ohjeelliset arvot, eli jos sattuu tappamaan sen ja jää kiinni, seuraa sakkorangaistus. Jos minä vaikka kävisin ampua posauttamassa pikkukuovin (voisin vaikka osuakin, ei se niin pieni ole), joutuisin pulittamaan 336 euron sakot. En suinkaan pikkukuovin omaisille, vaan valtiolle. Vrt. tässä vuosia jatkuneessa lasten pahoinpitelyssä isän pitää maksaa lapselle vähemmän kuin pikkukuovin arvo on?! Ja eihän tuon ikäisillä ole edes tiliä eli onkohan huoltaja eli samainen oma isä sitten sen velvollinen avaamaan tilin vai olisiko peräti yhteiskunnan varoista määrättävä edunvalvoja, joka varmistaa, että tuo summa tulee lapselle, joskus? Täysi-ikäisenä?

Ehdollinen vankeusrangaistus on pelote, jolla pyritään vaikuttamaan tuomitun käyttäytymiseen. Tässä em. pahoinpitelytapauksessa isähän pääsi kuin koira veräjästä. Oikeus pelotteli häntä ja antoi vakavan varoituksen: jos ensi kerralla jäät kiinni, niin kuule, sitten häkki heilahtaa!!! Mielestäni hän sai ainoastaan tuon 312,50 euron sakon/lapsi ja merkinnän rikosrekisteriin. Muuta vaikutusta tällä ei häneen varmaankaan ole. Päiväkotiin tällä isällä ei työntekijänä ole asiaa, ellei valvonta petä sielläkin. Sen sijaan hän voi hakea vaikka kansanedustajaksi.

Nämä ns. tuomiot osoittavat suomalaisen oikeus-yhteiskunnan vääristyneen käsityksen rahaan ja ihmisyyteen. Jos pelkkä talouteen liittyvä rikoksen yritys tuo tekijälleen kovemman (kovemman - sallikaa minun nauraa) tuomion kuin ihmisen fyysiseen koskemattomuuteen kohdistuva rikos. Erityisesti puolustuskyvyttömiin lapsiin kohdistuvat rikokset saavat itkemään. Miksi, miksi tämä yhteiskunta katsoo asioita rikoksen tekijän, ei uhrin kannalta?

Ja miksiköhän tuo teksti maalautui? No, tämmöistä tällä kertaa. Iän myötä alkaa radikalisoitua.