Kun aika pysähtyy

Vuorotteluvapaalla olin saanut viettää rakkaan äitini kanssa paljon yhteistä aikaa, antaa hänelle sitä huolenpitoa, rakkautta ja turvaa, mitä halusinkin. Välillä tuntui, että olisin voinut ajatella myös itseäni, sillä monestihan tuo vapaa otetaan nimenomaan sen takia, että pystyy voimaantumaan työn tuomasta stressistä tai väsymyksestä ja suuntaamaan ajatukset vaikka opiskeluun tai muuhun kiinnostavaan. Silti tuntui aina vaan kaikkein tärkeimmältä suunnata auto kohti Lieksaa ja äitiä. Olin etuoikeutettu - minulla oli mahdollisuus.

Isän kuoleman jälkeen jouduin monesti miettimään, mitä asioita pidän tärkeinä elämässä ja jouduin myös arvottamaan asiat uudelleen. Sen perusteella olen sitten jakanut vapaa-aikaani ja yrittänyt jaksaa tehdä myös töissä normaalin työpanoksen. Isän kuoleman jälkeen  äiti on ollut minulle kaikkein tärkein asia maailmassa; sen jälkeen on tullut muu perhe lapsenlapsineen. Mietin monesti, oliko valintani oikein, mutta tiesin ja tiedän yhä, että kyllä se oli.

Ajauduin erään kerran keskusteluun, jossa jouduin vastaamaan, että jos minä en asettaisi äitiä etusijalle, ei hänellä olisi ketään huolehtimassa. Niin se vaan oli! Niin monesti jouduin sanomaan, että en voi tehdä sitä tai tätä, en voi auttaa siinä tai tässä, en voi hoitaa lapsenlapsia tällöin tai tuolloin, sillä minä lähden nyt äitin luo. Olen nyt todella onnellinen, että pystyin sanomaan noin ja lähtemään!

Millaista elämä on, kun aamulla herää aikaisin odottamaan vain sitä, että pääsisi illalla nukkumaan? Tai miltä tuntuu odottaa koko pitkän päivän vain sitä, että lapsi soittaa töistä päästyään? Millaista on olla joka päivä yksin isossa talossa, kun ei jaksa eikä uskalla lähteä yksin ulos kävelemään? Miltä tuntuu katsoa yksin jotain ohjelmaa televisiosta, kun ei enää ymmärrä kaikkea, mitä ohjelmassa tapahtuu? Mitä mielessä liikkuu, kun soittaa ja ihmettelee, onko nyt aamu vai ilta?

Kun muistisairaus tulee, se muuttaa elämää monella tavalla. Jokainen joutuu kohtaamaan tuon sairauden yksilöllisesti. Juttelimme monesti äitin kanssa siitä, että hän oli jo valmis lähtemään isän luo. Pitkä elämä oli takana ja yksin ei enää ollut halua eikä kiinnostusta elää. Äiti uskoi iänkaikkiseen elämään ja ylösnousemukseen; sen takia on ollut niin levollista ja turvallista ajatella, että nyt kaikki on hyvin.

Äiti lähti niin rauhallisesti ja hiljaa tästä maailmasta, että voin olla vain iloinen hänen puolestaan. Kaikki rukoukset oli kuultu ja niihin lopulta vastattu. Silitin äitin käsiä ja otsaa; äitin silmät aukesivat ja katse oli niin kirkas, aivan kuin hän olisi nähnyt isän jo odottavan. Viimeinen pieni henkäys ja koko elämä oli eletty. Vain pieni henkäys ja maailma muuttui kerralla. Voin olla vain syvästi kiitollinen siitä kaikesta rakkaudesta ja huolenpidosta, mitä kaikkea olen omalta äitiltäni saanut. En koskaan pysty olemaan yhtä hyvä kuin äiti oli. Mutta olen sellainen kuin pystyn. Se on tärkeintä!



Ikuisesti kiitollisena