Ihan pihalla!

Mutta tällä kertaa todella upeassa paikassa, nimittäin kuntoilemassa Kuntivaaralla. Olen vuosia haaveillut, että pääsisin kiipeämään tuolle upealle vaaralle talvella lumikengillä. Siinä mielessä aika looginen haave, koska kesällä olisikin ihan liian nihkeä keli. Kuntivaara on Kuusamon korkein vaara, korkeutta on peräti 481 metriä ja sieltä on upeat näköalat Venäjälle! Kesäisin se on tullut tutuksi, mutta ei vielä talvella.

Tällä lomalla päätin, että nyt lähdetään! Hurtta jätettiin mökille, koska tanskalais-ruåtsalaisena pihakoirana se ei ymmärtäisi mitään siitä, että oltiin menossa kohti itärajaa! Suuntasimme siis auton keulan kohti Kuntivaaraa ja lopulta päädyimme hylätyn rajavartiolaitoksen (Suomessahan rajan vartiointi ei ole enää ollenkaan kannattavaa eikä tarpeellista) pihalle. Lumikengät jalkaan, reppu selkään ja menoksi.

Ja sitä sitten riitti, kapuamista nimittäin. Kävelimme ja nousimme ja kävelimme ja nousimme ja kävelimme ja nousimme kaikenkaikkiaan 6 km kohti huippua. Se saattaa kuullostaa helpolta, mutta se ei ole sitä. Matkaa nousuun meni 2,5 tuntia. Tämä ei tarkoita sitä, että meillä olisi ollut huono kunto, päin vastoin. Kunto oli parempi kuin koskaan; kiitos Annikan ja BC-tuntien. Välillä tuntui siltä, että olisin ollut kuukauden BC-tunnit putkeen ja lopuksi Annika olisi vielä ruoskinut, että TASO 4!!!!

Täältä tullaan Venäjä! Tai jos ei sentään, mutta tuo takana siintävä vaara on nimeltään Nuorunen. Se on vielä hieman korkeammalla kuin Kuntivaara.



Olen aina hehkuttanut sitä, että lumikengillä voi kävellä missä haluaa. Saa tehdä reittinsä itse eikä tarvitse mennä missään valmiiksi tallatussa polussa tai suksiladulla. Mutta järkeä saa käyttää! Ja tänään se oli jopa ehdoton edellytys. Kengän alla upotti, vaikka meikäläinen on laihtunut niin paljon, että kollegatkin ovat jo vihreitä kateudesta. Yksikin lähti lomalle etelään, että ei tarvitsisi katsella minun lommoposkiani... Siispä kävelimme tällä kertaa moottorikelkkauraa, mutta stressiä aiheutti se, että jos kuului kelkan ääni, oli oltava valmis ponnahtamaan korkealle penkalle pois kelkan edestä todella nopeasti. Pojat ajoivat kovaa! Yhden kerran tuli takaa äiti-ihminen; put-put-put sanoi kelkka...

Pysähtelimme joka 50 askeleen välein kuulostelemaan, kuuluisiko kelkan ääntä. Varsinaista nousua kodalle oli n. 3 km:n matkalla 180 metriä! Jeah!!! Ihanaa!!! Tästä minä tykkään! Aivan upeaa!!! Mahtavat maisemat!!! Aurinko paistaa, hanget hohkavat! Voiko ihminen olla onnellisempi?!

Tässä olisi ollut helpompi tapa käydä Kuntivaaralla. Porukat vähän nauroivat, kun ajoivat ohi, kerkisivät paistaa makkarat kodalla, tulivat jo vastaankin ja meikäläiset vaan kävelivät, kävelivät, kävelivät...





Tässä on suomalainen talvimaisema kauneimmillaan! Tykkylumi on puuhun lujasti kiinnitynyttä lumikertymää; huurretykkyä tai nuoskatykkyä. Kumpaa tahansa, kaunista katsella mutta tuhoisaa puulle tai sähkölinjoille.

Kävelyä tuli siis keskimääräistä enemmän lumikenkäreissua ajatellen. Nousu oli todella kova, jos vertaa sitä meikämaisemiin; töpöttelet jossain Jaamankankaalla - jee! Mutta olin varautunut siihen, että päivän reissu siitä tulee ja olin todella onnellinen jokaisella askeleella! Kun moottorikelkat olivat pärähtäneet ohi, laskeutui mieletön hiljaisuus. Aurinko sulatti jo tykkylumisia puita; jääpuikoista valui vettä ja maisema huumasi!

Kuntivaaran laella jouduimme kävelemään melkoisen matkan tasaista reittiä, ennen kuin pääsimme kodalle. Paistoimme makkaraa, söimme eväspalaset, ihailimme upeaa maisemaa. Tulipa käytyä! Suosittelen!