Muikkunuotalla

Tällä kertaa on tämä Kuusamon talviloma todella täynnä ihmettä ja kummaa! Meikä, joka ei ole mikään kalastusintoilija, on saanut olla mukana matikkakatiskalla ja tänään sitten muikkunuotalla! Ihmettelin edellisellä järvilenkillä, että mikä ihmeen hökötys tielleni eksyi ja pitihän se sitten tarkistaa. Muikkunuotasta oli kyse.

Lumikenkäilimme ensin laavulle, paistoimme makkaraa ja keittelimme pannukahvit. Sitten kenkäilimme kohti järven toista päätä, missä näytti olevan menossa jotain mielenkiintoista sen edellisenä päivänä bongaamani kopin seutuvilla. Matkaa oli kolmisen kilometriä, aurinko paistoi, oli hiljaista.

Nyt ymmärrän, miten kova työ on saada sitä kuuluisaa puhdasta suomalaista muikkua kirkasvetisestä ja saasteettomasta järvestä ihan luomusti. Samalla ihmettelen, miten meillä on varaa myydä norjalaista kassilohta hintaan 12 euroa ja vastaavasti oman kotimaan muikkua 4-9 euro kilolta. Hinnat heittelevät todella paljon. Mitään tolkkua ei meinaa saada, paljonko se muikku missäkin maksaa. Ja voivoi, kun kirjolohenkin hinta on pompsahtanut, kun Chileä on vaivanneet erilaiset kalataudit. Chileä?! Nimenomaan, meillehän se kirjolohi tulee pitkälti Chilestä, kun sitä täältä läheltä on niin vaikea saada. Oikeastiko?

Tässä kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä järkeä on tuoda Suomeen Chilessä kasvatettua kassilohta, kun kalaa on meidän omissa järvissä vaikka miten paljon. Ja puhdasta! Eikä sitä tarvitse edes syöttää kalankasvattamoissa, vaan kala kasvu tapahtuu ihan luomusti, kalojen oman kasvukierron mukaan. Mutta onhan se niin helppoa pläjäyttää pannulle kunnon kirjolohi, kun toinen vaihtoehto on, että pitää perata pari kiloa pienikokoista muikkua ja sitten vasta pääsee paistamaan. Onhan se niin vaivatonta; yhdellä perauksella saa koko perheelle apetta kun näitten kotimaisten muikkujen kanssa saa mesoa minuutin jos toisenkin, ennenkuin on koossa riittävä määrä paistettavaa...

Tänään seurasin ihan henkilökohtaisesti, millaisen työn takana se muikun saanti oikeasti on. Paitsi, olin noukkimassa vain mansikoita kermakakusta, sillä kaikki pohjatyö oli tehty jo aikoja ja nyt kalastajaporukka oli tekemässä arkityötään, eli kokemassa nuottaa. Viitenä päivänä viikossa. Tämän jälkeen ymmärrän, että kovaa on kalastajan elämä täällä karussa pohjolassa. Sitä en ymmärrä, että jostain etelä-Amerikan tietämiltä voidaan tuoda kilohinnaltaan välillä jopa edullisempaa kalaa kaupan tiskille. Etenkin kun jo pelkkä matkakin on niin pitkä!

Kalastaja, joka on tehnyt hommaa viimeiset 40 vuotta, on tässä vetämässä nuottaa Kiitämäjärvellä. Mukana on kolme muuta kaveria; yksin hommaa ei voi tehdä.



Pintaan nousee ensin kiisket ja muu pienikoinen kala, minkä kaverit haavivat ja nostavat jäälle linnuille syötäväksi. Ainakaan täällä tätä hottia ei hyödynnetä edes minkinrehuksi.



Ja tässä sitä on; nuotanperällä puhdasta kuusamolaista muikkua! Yhden nuotanvedon saaliina on reilut sata kiloa muikkua; kuinka paljon yli, sitä ei voi tietää. Mietipä, paljonko muikku maksaa kaupan tiskillä. Vetoon menee aikaa tunteja, mukana on kolme miestä ja kaksi moottorikelkkaa.

Tämän kokemuksen myötä arvostukseni suomalaista kalaa kohtaan nousi entisestään! Kaverit ovat jäällä viitenä päivänä viikossa talviaikaan, oli keli millainen tahansa. Homma on fyysisesti raskasta, kylmää, täysin säiden armoilla olemista. Mutta tuotteena on puhdas, kotimainen luomukala. Tiesithän sen, että kassikirjolohen kasvattamiseen tarvitaan n. 2,5 kiloa luonnonkalaa yhtä kirjolohikiloa kohti! Se on jotain niin järjetöntä, että ei sitä tajua mitenkään.

Nyt mie kyllä kannustan, että jos on pakko syödä jotain, niin syökää kalaa. Ja jos on valittavana ulkomainen tai kotimainen, niin valitkaa kotimainen! Ihan vaan kiitoksena siitä, että meillä on vielä yrittäjiä, jotka tekevät oikeasti todella raskasta duunia ja tarjoavat meille mahdollisuuden nauttia aidoista, oikeista luonnontuotteista!