Jäätelökesää!

Tanskalais-ruotsalainen pihakoirani Vili, joka paljastui yllätyksettömästi vale-ukiksi, ei ole myöskään ihan tarkkaan määriteltynä omani. Koen kuitenkin, että Vili on minun, koska käytin sitä ensimmäiset viisi vuotta aamupissalla joka arkiaamu (tiedoksi huonomuistiselle tyttärelle). Tämän perusteella välillemme muodostui omistussuhde (siis minun ja Vilin, ei minun ja tyttären), jossa minä olen siis se omistava osapuoli. Ja laitoinhan pisteen tuohon loppuun?!

Vili, boheemina koirana, ei tietenkään piittaa pätkääkään omistussuhteista. Sille merkitsee vain se, kuka on johtaja, eli pomo eli ketä totellaan. Ja pienellä koiralla on suuri itsetunto, niin sehän kuvittelee olevansa koko suvun alfauros. Koskien sekä ihmisiä että muita nelijalkaisia, kuten Nickiä.

Jatkuva johtajan maineen ylläpitäminen alkeellisilla keinoilla (jotka Vili on selvästi ottanut julkishallinnon  johtamiskulttuurista; mm. uhkailu - murisemalla, vähättely - katsomalla ohi ja reagoimatta toisen sanomiseen ja yksipuolinen käskyttäminen - vihainen ärhentely kunnes toiselle selviää kupletin juoni) stressaa koiraa niin paljon, että päätin ottaa sen mukaan kaupungille vähän himmailemaan.

Tahtoo jätskin!

Oli hellepäivä, joten menimme heti ostamaan jätskiä. Vili osaa ilmaista itseään myös sivistyneesti, kuten tästä kuvasta helposti näkee. Ostin sille tietenkin oman jätskin, sillä ei ole kovinkaan mukavaa nuoleskella samaa tötteröä koira kanssa-  minusta siis.
 

Tää loppui jo!

 Ensiksi Vili kieltäytyi kohteliaasti jätskistä; Voivoi, eihän minulle pienelle tanskalaisruotsalaiselle pihakoira-paralle nyt omaa jätskiä olisi tarvinnut ostaa... Sitten se nuoli jätskin kupista parissa minuutissa ja alkoi silmä kovana vahtimaan, miten minun jätskilleni oli käynyt siinä vaiheessa.

Eipä tekisikään mieli!

 Vili osaa myös totella käskyjä, vaikka saattaa saada sellaisen käsityksen, että hurtta olisi kasvanut ihan pellossa. Se on kehittänyt hauskan keinon, minkä avulla se tottelee "Ei ota" -komennusta vaikka miten pitkään, eli se kääntää katseensa pois kohteesta. Mitä pidemmälle Vilin nenä näyttää, sen houkuttelevampi nami on.

No voinhan vähän lipaista...

Kun oma jätski oli siis ns. paremmissa suissa, Vili söi minun jätskini ja sen lisäksi vielä tötterön. Siinä jäi varpunen poikineen lehdelle soittelemaan. Ja mikä parasta, Vili ei kakkinut koko reissulla, sillä olin unohtanut kakkelipussin kotiin.