Autoilu avartaa

Haluatko kuulla pari tarinaa siitä, mitä meille on sattunut työmatkoilla ja nimenomaan autoilla ajaessamme? Ehkä et, mutta kerron silti. Nämä ovat nimittäin opettavaisia tarinoita, jotka me kokemuksista rikastuneet muistamme vielä kiikkustuoli-iässäkin.

Tarina 1
Olemme kollegan kanssa ajamassa Turkkuseen erääseen Oph:n järjestämään tilaisuuteen ja kollega oli, tietty, ottanut iltajuhlaan parasta päälle. Niinpä olemme viritelleet hienon silkkisen puseron skodaladan takakonttiin matkalaukkujen päälle, ettei moinen juhlakostyymi pääsisi rypistymään. Ja sitten matkaan!

Siinä ajaessamme alkoi sataa vettä ja farkkumallisessa koslassamme takalasi tuppaantui likaantumaan; niinpä ruiskaisin aina välillä pissapojasta myös takalasille nestettä ja käytin takalasin pyyhintä. Aina edellä mainitun suorituksen jälkeen kuului kovaa ropinaa ja ajattelimme, että onko meillä takalasi auki, kun kuuluu niin kovasti tuo pissapojan ääni. Ei ollut. Mutta ääni vaan kuului ja lopulta päätimme ottaa asiasta selvää.

Kun seuraavan kerran roiskautin, niin vilkaisimme taakse ja huomasimme, miten pissapojan neste lensi upeassa kaaressa suoraan kollegan juhlakoltun päälle letkusta, mikä roikkui verhoilun ja takasivulasin välissä. Voi EI!!! Äkkiä jarrut päälle, kollega kolttua pelastamaan ja minä vastuuhenkilöille soittamaan, että missä mättää ja ettekö ole huomanneet, että pissapojan letkuhan on rikki!!!

Puhelimesta kuului hyyyyvin hitaasti ja rauhallisesti venyttäen, että on se huomattu. Huomattiin jo paljon ennen teitä, pari kuukautta sitten! Että siihen malliin, mutta ei ole keritty korjaamaan. Kun se autohan on koko ajan menossa.

Tarina 2

Kerran palasin Nurmeksesta skodaladalla ohjauskäynniltä, vai olisiko ollut peräti tunneilta. Se ei kuitenkaan ole oleellista tässä asiassa. Oleellista on se, että olin noin 2 kilometrin päässä päätepisteestä, kun ratin alta löi ihan odottamatta tulilieskat ja savua alkoi työntyä ohjaamoon. Äkkiä sitten jarrut päälle, virta-avain pois ja itse pientareelle! Huh - pelastuin!

Taas soittamaan vastuuhenkilölle, että auto syttyi tuleen, mitäs nyt tehdään? Ja käytiin sitten seuraavantyyppinen keskustelu: "No, palaakos se nyt? Eipä näyttäisi palavan. Ajatko tänne? En aja! No odottele, niin tulen sitten hakemaan."

Sen verran oli shokki, että oikeasti en muista vieläkään, millä keinoin se auto sitten koululle vietiin. Siinä sitten ihmeteltiin johtojen mustuneita riekaleita. Tuli ilmi, että viime talvena oli samalla tavalla syttynyt johdot palamaan, mutta eipä siinä sen pahemmin käynyt silloinkaan. Mikä lie kosketushäiriö. Ja vinkkinä vielä, että jos näet nämä johdot riippuvan tässä ratin alla, niin kannattaa tunkea ne sinne konsolin sisälle.

Naisen logiikalla varustettuna tuli mieleen, että eikös tätä kotteroa olisi hyvä käyttää korjaamolla! Kun huomenna olisi kollega lähdössä työmatkalle. Mutta vastaus oli, että mitäs turhia, eihän tuo enää pala. Oli varmaan kiva tunne kollegalla, kun aamulla starttasi...

Jo joutuu...

Olin kesäkuun alussa kaksissa lakkiaisissa. Molemmat juhlat olivat oikein viimeisen päälle suunniteltuja, ylioppilaslakit säihkyivät kilpaa kodin pintojen kanssa ja äitimuorit olivat leiponeet monenmoista herkkua tarjottavaksi. Myös ylioppilaat olivat onnellisia ja selvästi näki, miten oli saatu yksi iso urakka päätökseen ja elämä on edessä.

Mietin näitä meidän opiskelijoitamme ja heidän tutkintojuhliaan tai koulutusten päätöstilaisuuksia. Aikuisena ammattiin valmistuminen ja virallisen dokumentin, tutkintotodistuksen saaminen, on monelle tärkeä ja liikuttavakin hetki. Aiemmin meillä oli nämä todistustenantamistilaisuudet pieniä ja intiimejä oman ryhmän tapahtumia. Kaikki eivät päässet juhliin, koska olivat jo töissä. Niinpä ehkä juhlana tärkeämmäksi muodostui koulutuksen päätöstilaisuus, jossa kaikki opiskelijat ovat olleet paikalla, pidetään juhlapuheita ja tavallaan pannaan piste siinä vaiheessa opiskelulle.

Varsinainen tutkintojuhla meillä järjestetään nykyisin kaksi kertaa vuodessa. Silloin tutkintotodistus on voinut olla jo melkein puoli vuotta hyppysissä ja entistä harvempi saapuu oppilaitoksemme tutkintojuhlaa viettämään. Mielestäni tutkintojuhlia on liian harvoin. Kun on joulukuussa päättänyt koulutuksen ja tammikuussa saanut todistuksen, niin harva enää kytkee kesäkuun tutkintojuhlaa sellaiseksi, että sinne tulisi lähdettyä. Toki on ollut myös ryhmiä, jotka ovat sopineet jo koulutuksen päätöstilaisuudessa, että sitten tavataan puolen vuoden päästä. Ja sitten ihmetelleet, kun kaikki eivät lupauksista huolimatta olekaan paikalla.

Mietin myös meidän kouluttajien roolia. Milloin meillä on aikaa pysähtyä, saattaa koulutus päätökseen ja sitten vetäytyä latautumaan uutta koitosta varten? Eipä ole koskaan. Opiskelijat ovatkin valittaneet, että "Heti kun tulee uusi ryhmä, te ette enää välitä meistä vanhoista.". Se kuullostaa kamalalta, koska se on niin totta. Tai ei niin, etteikö välitettäisi, mutta ajankäyttö on selkeästi suunnattu uusille opiskelijoille.

Olisi hienoa, jos joskus saisi todellakin huokaista, kun ryhmä on valmistunut ja lähtenyt työelämään. Jäisimme, koko pupakkoparvi, nyyhkyttämään ja vilkuttamaan oppilaitoksemme portaille, kun opiskleijalaumamme hajoaisi ilosta hihkuen kuka minnekin. Voisimme sitten pupakoitten kesken jutella, mitä kaikkea kehitettävää huomasimme opetuksessamme, mitä hauskoja tapahtumia ja kommelluksia sattui, miten mieleenpainuvia kokemuksia saimme taas ryhmältä ja millaisen jäljen jokainen yksittäin opiskelija jätti meihin kuhunkin. Takki olisi tyhjä, olisi hetki aikaa vetää henkeä ja panostaa uuden ryhmän aloitukseen.

Mutta ei se näin mene. Meille tulee jatkuvasti uusia opiskelijoita, mikä on tietenkin kokonaisuutta ajatellen hyvä asia; jokainen pääsee opetukseen kun sille tulee tarve. Ryhmämme ovat kasvaneet ja olemme tehostaneet opetustamme siten, että jokaisella on tavallaan oma päävastuuaihe opetettavana kaikille ryhmille (vaikka kaikki hallitsevatkin pääsääntöisesti kaikki aiheet). Tämä tarkoittaa, että pahimmassa tapauksessa kohtaat opiskelijan vuoden aikana tunneilla pari kertaa, ehkä tutkintotilaisuudessa seuraavan kerran! Miten siinä voi eläytyä opiskelijan oppimisprosessiin, miten voi iloita hänen kanssaan oppimisen onnistumisista? Kun oikeasti, ennen ohjauskäyntiä pitää muistuttaa, että laittakaa sitten nimikyltit, että tunnistamme teidät nimenomaan meidän omiksi opiskelijoiksemme... Voi meitä! Joskus olemme jopa tosissamme vitsailleet, että jokaisesta ryhmästä on heti alussa otettava kuva; nimenomaan tunnistetietoja varten. Sitten voi luokkaan menneessää hieman tiirailla, että ai jaa tämän näköisiä tyyppejä. Ettei nyt ihan väärän ryhmän kanssa aloita.

No nythän morkkasin tätä järjestelmäämme oikein olan takaa. Vai morkkasinko? En, kyllä, en kyllä, en. Silti voimme iloita siitä, että jokainen saa oppimispolkunsa tiettyyn vaiheeseen meidän kanssamme kulkiessaan ja suuntaa sitten omille poluillen. Ja jossain vaiheessa, kohtaamme taas! Me olemme itse asiassa todella joustavia ja sopeutuvaisia, luovimme eri ryhmien keskellä kuin kalat vedessä (ei kuitenkaan kuten Meksikonlahdella), otamme osaa iloihin ja suruihin aina kun vaan kohdalle sattuu. Olemme tottuneet siihen, että meillä on koko ajan vauhti päällä.

Se on pienestä kiinni!

Olinpa tässä viikonloppuna viettämässä laatuaikaa patikoimalla huippuseurassa! Tavoitteena oli sekä fyysinen että psyykkinen sparraus ja sehän onnistui siten, että patikoimme helteisessä säässä mahtavissa maisemissa ja olimme vuokranneet viiden tähden mökin elpymistä varten. Heti aamupäivästä lähdimme luontoon; paistoimme makkaraa ja keittelimme pakkikahvit nuotiolla, ihailimme upeita maisemia ja nautimme mahtavasta kevät(kesä)säästä.

Fyysisen suorituksen jälkeen sitten mökille juttelemaan, pohtimaan asioita, vaihtamaan mielipiteitä ja nauttimaan yksinkertaisesta, mutta hyvästä ruuasta. Saunomista rantasaunassa, talviturkki järveen. Näinhän se menee.

Muttamutta, aamulla ennen kuin lähdimme patikoimaan huomasimme, että jaahas, vessapaperi on loppu. Tämä huomattiin tietty sen jälkeen, kun viimeinen oli juuri kohtsillään poistumassa wc-tilasta...grrr..! No, omatoimisina matkailijoina ajattelimme, että eiköhän osteta sitä veskipaperia, eihän sitä nyt viitsi isäntäväkeä näin vähäisellä asialla vaivata, etenkään tämmöisen viiden tähdin mökin isäntäväkeä.

Siitä tuli hieman mielipide-eroja, että onko kohtuullista, että vessapaperi vetelee viimeisiä jo ½ vuorokauden mökissäviettämisajan jälkeen, ja kuuluuko se mökin varustukseen yleensäkään. Näiden ristiriitaisten ajatusten saattelemana suuntasimme patikkareissun jälkeen vessapaperiostoksille, ihan vaan kaiken varalta.

Yksi meistä halusi kuitenkin oikeutta ja rohkeana soitti isäntäväen kännykkään, että mitenkä menetellään, kun täältä on nyt veskipaperi loppu? Niin silloinpa emäntä valisti, että EIHÄN SE KUULUKAAN mökin varustukseen! Ajatelkaas nyt, jos he ostavat sinne vaikka kollin paperia, niin varmasti mökkiläisten mukaan lähtee paperit ja sitä saa olla jatkuvasti sinne ostamassa!

No, ajattelimmehan me toki. Olemme siis potentiaalisia varkaita?! Ihanko totta!

Emäntä kuitenkin sanoi, että kyllä hän voi teille sitä paperia tuoda (eikä ota eri maksua!!!). Hieman nyrpeänä, mutta kuitenkin. Kun hän sitten lopulta tuli, niin tämä rohkelikkommme meni rupattelemaan ja selvisi sekin, etä meidän pitää panna vielä laudeliinat pesukoneeseen lähtiessämme, sen lisäksi tietty, että siivoamme koko mökin kuten asiaan kuuluikin. Olimme varautuneet vastaiskuun ja ystävämme esitteli edellisen vuokraajan jättämän homehtuneen kahvinsuodatinpussin, jonka löysimme kahvinkeittimestä. Toivottavasti hän mainitsi myös siitä, että paikallinen kennel oli ilmeisesti majoittunut sänkyjen alle. Minä en nimittäin kuullut mitään, sillä en uskaltanut edes naamaani näyttää, kun tuntui niin kurjalta antaa huonoa palautetta...

Kun emäntä oli pyyhältänyt kotiinsa, luimme vielä kunnolla vuokrasopimuksen pienen präntin; meidän olisi myös pitänyt älytä ottaa astianpesuaine mukaan (tiskikone / käsinpesu), mutta onneksemme sitä oli jäänyt edelliseltä vuokralaiselta. Kun lopulta sunnuntaina olimme lähdössä, totesimme, etä taisimme tehdä tähän mökkiin kunnollisen kevätsiivouksen! Nimittäin, miten olisimme todistaneet, että edellinen asukas oli jättänyt varmaan imuroimatta, ja ehkä sitäkin edellinen... Nyt kun olimme vielä antaneet itse palautetta satunnaisista asioista, emäntä varmaan tarkastaisi MEIDÄN siivouksemme laadun suurennuslasilla. Tai sitten ei.

Mietimme myös sitä, miten pienestä se palvelu on kiinni, miten herkässä ärsytyskynnys ja harmiintuminen. Toki ymmärrämme, että viikon vuokralaisilla menee veskipaperia ihan eri tahtiin kuin tämmöisissä lyhyissä viikonloppusessioissa. Viikonloppuvuokralainen ei välttämättä suunnittele kauppareissua heti ensimmäisen yön jälkeen, mutta viikoksi harva varaa koko ruoka-arsenaalia ja vessapaperinkin osto sujuisi ihan siinä sivussa muiden ostosten lomassa. Harmi, että emme huomanneet ottaa omia rullia mukaan. Olisiko syytä, että ensi kerralla lukisimme vuokrasopimuksen säännöt tarkemmin?

Vai olisiko se palvelua, että mökissä olisi vaikkapa kahden-kolmen päivän varustus valmiina. Että ei ihan ensimmäisenä aamuna tarvitsisi lähteä sitä varten kauppaan. Kun jotenkin tuntuu, että tuollaiset 8 rullaa maksaa alla 6 euroa, niin se on kuitenkin suhteessa aika pieni prosentti siitä vuokrasummasta. Ja toisi hyvän mielen asiakkaalle; kun ihan kaikkea ei tule ajatelleeksi mökkilomaa suunnitellessa. Mutta opimmepa tämänkin: tilaisuus tekee varkaan ja mökkiläisille kelpaakuulemma ihan mikä tahansa. Hei, peruuttakaa varovasti nyt se peräkärri, että se nahkasohva ei tipahda sieltä...

Ahkeruus on ilomme!

Olin tuossa viime lauvvantainna Riäkkylässä, kävin kaapassa. Kun oli tietenniin syöty kaikki ruuvat helatorsttaina. Niin mökiltä sitten pärräytin sinne Riäkkylän ässään, kun ei siellä ennee muita kauppoja ookkaan. No se ei tietenkkään ollunna se piäasssii. Eikä sekkään, että enerkiansiästön kunniaks olin ekana tahkonnut polokupyörällä Joensuusta sinne meijän mökille, semmoset viiskymmentä kilssoo...

Vaan siinä kun latjasin kärriin kaikkee mahollista ja aattelin, että on hinnat kohillaan kun Riäkkyyllään asti pittää isolla autolla tuuva näitä tavaroita, niin samalla jouvvin kuuntelemmaan, kun kolome ihan eläkkeellä olevan näköstä immeistä jutteli keskennään. Ja siitä tämä murre jäi mulle niinkun vähän piälle, mutta kyllä tämä hävijjää, kuhan aikansa malttaa ootella.

No kaksi näistä eläkeläisistä oli naisimmeisiin ja kolomas sitten ei. Siinä toinen mummo niin ilosena tervehti toista, että "Jo se meille kesän lykkäsi!" Toinen ei siihen hirvveesti ottanna kanttoo, vaan sano, että suapihan tuon nähä (siinä vaihheessa oli ulukona lämppöö varjossa jottain 25 astetta lussan puolella, mutta tämä mummo olihi varustautunna oikkeen toppatakilla). No juttu jatku, että tämä kessään uskova mummo uteli, että joko oot muuten mattojen pessuu alotellut.

Niin silloin mie jo aattelin, että ei voi olla totta, että jos nämä eläkeläiset jo toukokuun puolivälliin männessä on pesseet mattosa, niin mitä ihmettä ne sitten loppukesän tekköö! Niin eikös vaan tämä toppatakkimummo siihen vasttoo, että kuule, mie oon pessyt jo kaikki matot! Toinen ihmettelemmään, että ihanko järvessä oot pessynnä, että eikö lie ollut vähän kylymä.

Niin tämän jäläkkeen mie tajusin, että oon kyllä tipahtanut ihan lopullisesti kärryiltä ja ihan turhhaan oon siälitellyt, että mitenkä ne kaikki eläkkeellä olevat ikäimmeiset pärjevväät. Sillä toppatakkimummo uhosi, että enhän minä nyt järvessä, hulluko oot. Minähän oon pessyt ne PAINEPESURILLA! Ja tämä iänetön kolomas immeinen, joka oli mitä todennäkösemmin ja vuatetuksestä piätellen toppatakkimummon avijomies, myhhäili tyytyväisenä taustalla. Että painepesurillapa hyviinniin!

Että semmosta sattu mulle Riäkkylässä. Pittää vielä tarkenttoo, että nämä eläkeläiset ei olleet sitten niitä, jotka väittää olevasa Eläkeläisiä, vaikka ovattii paljon nuoremppiin ja vaikka ovattii Riäkkylästä nekkii, tai ainakkiin osa.

Huono omatunto

Juttelin tänään kollegan kanssa siitä, miten me pupakot tunnemme itsemme jollain tavalla riittämättömiksi, vaikka olemme äärettömän ahkeria, tunnollisia, tehokkaita, suunnitelmallisia, joustavia ja ammattilaisia yleensä kaikessa, mitä sitten teemmekin. Mutta tällä riittämisen saralla meillä on kehitettävää. Meiltä puuttuu rajat oikean korvan vasemmalta ja vasemman korvan oikealta puolelta. Ja nythän puhun vain itsestäni, mikä tässä vaiheessa jo kannattaa tarkentaa.

Heräsin tänään 04.55 ja rivakoitten aamutoimien jälkeen olin valmis starttaamaan klo 05.25 kohti työpaikkaa, missä siivoustyö on hektisintä aamu kuudesta alkaen noin neljän tunnin rupeaman. Kaikki parhaat jutut näkee tuohon aikaan. Sinne on pakko päästä!

Mitä sanoo työsopimuksemme, eli jos lähden maakuntaan suoraan kotoa, niin alkaako työaika jo silloin vai alkaako se vasta sitten, kun olen päässyt perille? Muistaakseni se alkaa samalla, kun starttaan autoni. Mutta huih! lähdinkin ajamaan omalla autolla enkä tilannut vuokra-autoa (omiakaan ei ollut saatavilla), joten onkos tämä sitten työmatkaa olenkaan! Tällä kertaa kukaan kollegoista ei suunnannut samaan aikaan pohjoiseen, etelään, itään eikä länteen minun lisäkseni (itse menin siis koilliseen), joten jouduin viihdyttämään itseäni kuunnellen cd:tä.

Siis oikeastiko minulle maksetaan palkkaa musan kuuntelusta? Niinpä valitsin opettavaisen levyn, jossa Lauri Tähkä laulaa "Hätäästä elämää". Se on minun mielestäni meidän tiimin tunnari; "kun kroppa viimeistä viheltää etkä jaksa enää tahtias tihentää / pitääkö mun vielä tämääkin tehrä, korvaamaton se kyselöö / jaksa jaksa, paina paina, ota aikaa" jne. nyt en muista enempää, mutta kun ekan kerran tämän biisin kuulin, niin näin meidän tiimiläiset yksissä tuumin viipottamassa kuka minnekin hirvittävällä tahdilla painattaen...

Ajelin kuitenkin rennosti, ihailin kaunista maisemaa ja ajattelin, että toisaalta on nautinto lähteä niin aikaisin, kun sitten voi lopettaa työtkin suhteessa "aikaisemmin", siis alkuiltapäivällä. Siis oikeasti, voinko lopettaa jo 13.30, kun en kerkiä pitää kuitenkaan ruokatuntia? Ihan pitää sormilla laskea, montako tuntia tulee 05.30 (huom! plussaa 5 min talolle) - 13.30 välille. Siis voin lopettaa, olen aloittanut niin aikaiseen, että suurin osa muiden tiimien kollegoista on kääntänyt vasta kylkeään tuolloin, kun olen lähtenyt jo liikenteeseen! Vai voinko, onhan se ihan kamalan aikaista, muut pakertaa jonnekin 16.00 asti, vähintään. En voi, voin, en voi, voin - olisipa minulla päivänkakkara!

Ja sitten meikä vaan törkeesti pisti pillit pussiit klo 13.45 (huom! plussaa 15 min talolle) ja VAPAUS! Vai pitäisikö vielä lukaista sähköpostit? Tai huomisen arviointeihin olisi vielä tehtävä muutama lisäkysymys. Jaa kollega yritti soittaa aamulla, mutta en voinut vastata, pitäisikö vielä soittaa perään, ainakin tekstari pitää laittaa... No, onneksi näin sentäs työpaikkaunta yöllä, lasketaanko se mukaan tähän vähän kuin olevinaan työajaksi (kollega halusi tietää, oliko se painajainen...). No nyt mie lopetan!!!

Missä on vesilasini? Haluan vielä työntää sormeni sinne...

Asennetta!

Välillä tuntuu siltä, että ei oikein jaksa hehkuttaa mitään, etenkin kun hehkulampuistakin jo aletaan pikkuhiljaa luopua. Siinä muuten kannattaa miettiä, mikä on kohtuullista ja mitä hyötyä ja haittaa todellisuudesta hehku- ja energialamppujen vaihtamisesta sitten on. Pidän huonona esimerkkinä sitä, että hehkulamppujen tuoman energian avulla on voitu tavallaan kompensoida kiinteistön lämmitykseen käytetyn energian määrää. Nyt, kun hehkulamput poistuvat, joudutaan käyttämään massiiviset määrät lisäenergiaa tuon vajauksen tuottamiseen. Siksihän onkin siis tärkeää, että Suomi saa lisää ydinvoimaloita, vai mitä itse ajattelet? Uskotko?

Olen vaihtanut hehkulamput pienloistelamppuihin sitä mukaa, kun uudistamisen tarve on tullut ajankohtaiseksi. En ole kuitenkaan joutunut nostamaan yhdessäkään huoneessa lämpötilaa pattereissa sen takia, että pienloistelamppu ei kehitäkään lämpöenergiaa vaan käyttää kaiken tehonsa valaisemiseen. En ole huomannut mitään eroa siinä, että lämpötila olisi siis jotenkin radikaalisti laskenut. Olisiko minun pitänyt huomata? Vai kuluttavatko sähköpatterini vain salakavalasti hieman enemmän energiaa huomaamattani? Koska en ollut varma, laskin kaikista huoneista lämpötilaa 2 astetta pienemmälle kuin mitä se on ollut normaalisti. Motivan mukaan jopa 1 asteen lämpötilan alentaminen vähentää lämmityskustannuksia jopa 5%! Jihuu, sen lisäksi, että omalla toiminnnallani en lisää enenrgiankulutusta, säästän myös euroissa.

Miten tämä sitten liittyy alaamme? Erittäin tärkeästi, jos minulta kysytään ja jos ei, niin vastaan kuitenkin! Edelleen meidän alallamme on töissä monta "tynnyrissä kasvanutta tyttöä", jotka eivät ole perillä Suomen jätehuollosta ja sen tulevaisuuden muutoksista. Pitäisikö? Pitää! Nimenomaan meidän on nyt hieno hehkuttaa ympäristön puolesta! Me voimme olla ympäristöagentteja, jotka omassa työssää voivat lisätä asiakkaiden tietoa ympäristöasioista ja blogata asennetta positiiviseen suuntaan

Tiedän senkin, miten moni laitoshuoltaja suruissaan sanoo, että asiakkaat ovat välinpitämättömiä eivätkä erota muovia paperista, valkoista toimistopaperia sanomalehdistä, lasia metallista. Tuntuu turhauttavalta, kun lajitteluun suhtaudutaan välinpitämättömästi. Tämä on totta, mutta uskoakseni nimenomaan asenteesta riippuen. Kyllä asiakkaaat osaavat lukea! Meidän mahdollisuutemme on nimenomaan ja ainoastaan asenteen puolella!!

Vertailuja

Edellisessä tekstissä pohdin ammattilaisen olemusta ja jokin aika sitten tärähti aika mielenkiintoinen juttu mieleen kentällä käydessä. Nimittäin, millä tasolla asioita olisi sitten hallittava erottuakseen edukseen muista alan työntekijöistä, jotta se ammattilaisen viitta jotenkin näkyisi?! Siis muillekin kuin meille ammatti-ihmisille.

Verrataanpa meidän työssä olevaa laitoshuoltajaa jonkin toisen ammatin vastaavaan edustajaan. Voiko esimerkiksi ravintokeskuksessa työskentelevä ammattilainen hallita asiat sellaisella tasolla, mikä monesti riittää meidän ammattilaisellemme? Otetaan esimerkki. Tyyppi on leipomassa myyntiin pullaa ja homma etenee tähän malliin:

"Ohoh pitäs alkaa leipomaan pullaa, mutta mitähän tekis. Voisin tehä vaikka rahkapullaa, vaikka onkin just vappu. En viiti tehdä tippaleipiä, koska niitten teko on niin hankalaa. Ei ole aikaakaan semmoseen näpräämiseen. Missäs on jauhoja, mitäs siihen nyt tulikaan. Teen vaikka 50 pullaa, kyllä ne menee. Vai pitäskö tehdä vähemmän, kai se nyt riittää, en tässä nyt kerkiä kaikkia ohjeita tarkistamaan, että montako minäkin päivänä tehtävä.

Eikun aineet kulhoon ja vatkaamaan. Ai mittaanko? Kuule, tässä on jo oltu niin kauan alalla, että kyllä lähtee näppituntumalla eri ainesuhteet ihan puolen litran taikinasta 10 litran taikinaan!! Ja minähän en mitään yleiskoneita käytä, tää menee ihan hyvin käsin tässä ja on mennyt viimeiset 20 vuotta muutenkin. Ei tässä mitään koneita aleta opettelemaan, kohta eläkkeelle pääsen (12 vuotta, toim. huom.). Hyvä, kun on tälleen näppituntuma tähän suolankäyttöönkin säilynyt, ei tässä ole aikaa ruveta pelleilemään ja jollain mitalla mittailemaan. Uups, vähän meni liikaa, mutta kyllä se sinne sekottuu. Onhan tää vähän erilaista tää nykyajan suola, mutta hyvin on pullat kaupaksi menneet. Jaa tulikohan vetoiseen paikkaan tuo taikina, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kohoaa, miepä tempasen vaikka kahvit sillä aikaa.

Ohoh, ei tainnut tulla ihan kaikista pullista samankokoisia, mikä on että ei nää nykyajan jauhot enää ole samanlaisia kuin ennen; tuokin pulla tursottaa kun mikäkin, mutta pannaan siihen vähän tomusokeria päälle. No huh, vai ei meikäläinen muka keksi uusia innovaatioita, justkin keksin peitellä vähän tuota näköä tomusokerilla. Ai mitä rouva, eikö teille kelpaa nämä pullat; mitä se nyt haittaa, vaikka onkin vähän erikokoisia, samaan mahaanhan ne menevät HAHAHH! Kuulkaa ei tässä mitää alennusta voi antaa pienemmistä pullista, samaa taikinaa se sekin on; tässä on kustannukset saatava pysymään kurissa kun on kaikenlaista menoa muutenkin; kurssilla koko ajan juostava, on tää niin vaativa ammatti..". Vai vielä olisi taikina pitänyt mitata, jotta saisi tasakokoisia; kuule aina voi ostaa muualta jos ei tämä kelpaa!

Voisiko mennä näin? Voi mennä.