Ei enää pelitä...

Seuraava tarina on fiktiota, eelei se ole sitten faktaa. Sinä päätät!

Tapahtui kerran, eräällä työpaikalla, kaukana kavalasta maailmasta.

Näytös 1
Henkilö A haluaa esittää eräässä julkisessa tapahtumassa kuulijoilleen erään dvd:lle poltetun, todella mielenkiintoisen, koneen toimintaperiaatteesta johtuvan työsuoritusta pahimmassa tapauksessa kuormittavan työmenetelmän. Wau! Muun muassa liikkuvien kuvien avulla tapahtumasta tulee sekä mielenkiintoinen että laadukas, keskustelua herättävä ja kuulijakuntaa aktivoiva.

Mutta voih, henkilö A:n älykkyysosamäärä ei korreloi hänen riskienottotapaansa, joten hän ei kokeile dvd:tä sillä tietokoneella, jota hän käyttää esityksessään. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän on kokeillut sitä toisella tietokoneella, mikä puolestaan jää jököttämään hänen työpöydälleen.

Niinpä tietokone, tykki (ilman panoksia), kannettava valkokangastaulu, opetusmateriaalit, mainoskynät, mainoskansiot, opetusmateriaali, tikku, dvd:t yms. yms. yms. mukanaan henkilö A lähtee toiveikkaana matkaan.

Näytös 2
Kuulijakunta kuuntelee esitystä mielenkiinnolla, ottaa aktiivisesti osaa keskusteluun, innostuu kyselemään ja peräämään perusteluita ja kaiken kukkuraksi, tässä vaiheessa, ei olla vielä esityksen siinä vaiheessa, että henkilö A räväyttänyt kuulijakunnan silmät pyöreiksi ihmetyksestä DVD:n avulla. Mutta hetki lähenee ja henkilö A lausahtaa maagiset sanat "Nytpä näytän teille todella mielenkiintoisen videopätkän aiheesta!" Kuulijakunta jähmettyy paikoilleen, kaikkien katseet kiinnittyvät kannettavaan valkokangastauluun ja seuraavat hengitystä pidätellen henkilö A:n vakaan hiirikäden klikkailua.

Muuta ei sitten tapahdukaan. DVD ei käynnisty, vaan näytölle ilmestyy tyly lause, josta jo vähemmänkin tietotekniikkaorientoitunut älyää, että DVD vaatii toimiakseen Media Real Plyerin -tai Whåtever! Henkilö A tsekkaa hämmästyttävää hermojenhallintaa vaativalla taidolla tietokoneen käynnistysvalikon kautta, että koneessa ON kyseinen ohjelma. On, on, on!

Mutta klik - klik - klik, "Ei enää pelitä, isäni vanhat neuvot, ei enää pelitä, äitini antamat ohjeet, voisin jopa luulla, että vika onkin minusssa..." Edellä mainittu biisi alkoi pyörimään henkilö A:n aivolohkossa ja ymmärtäessään biisin matalan laatutason, hän ymmärsi välittömästi ilmoittaa kuulikunnalleen, että jokin tässä nyt mättää, mutta katsotaan tämä pätkä sitten seuraavalla kerralla (jossain toisessa maassa, jossain toisessa ulottuvuudessa, tai jonkun toisen kouluttajan toimesta).

Näytös 3
Työpaikalle saavuttuaan henkilö A haluaa heti saada neuvon asiaan ja soittaa tietokonenörttiosaston koordinoijalle, jolla ei tietenkään ole nimeä, pelkkä Apupöytä vaan, moro! Se onkin ovela juoni, koska on vaikea antaa palautetta henkilölle, jonka kanssa et tiedä edes keskustelleesi. Selviää, että hyihyi, miksi on tullut otettua oma kotikone työkäyttöön, pitää olla työkone töissä. Kotikoneille ei nimittäin asenneta mitään mediaplayereita eikä muitakaan, ne pitää älytä asentaa itse, nimenomaan kotona.

Eikö voisi edes pikkuisen auttaa, kun ei kerkiä käydä kotona asentamassa. Mutta ei! Työpaikan verkkoon ei moista vaarallista viiruksia pullistelevaa rakkinetta saa kytkeä! Eikä auteta asentamisessakaan, em. syistä johtuen.

Loppusanat
Mitä opimme tästä tarinasta? Mitä sinä opit? Ehkä sen, että vain ääliö lähtee kouluttamaan tsekkaamatta kaikkien koneiden, tikkujenja DVD-levyjen yhteentoimivuutta. Ehkä sen, että kotikoneella saa tehdä töitä (ja se on jopa suotavaakin, koska kotikoneille sai ostettua alennuksella ohjelmia) erityisesti kotona, ei töissä. Ehkä sen, että kollegan koneen pölliminen on oikeutettua, jos itsellä ei ole kannettavaa TYÖtietokonetta. Ehkä sen, että pienen pientä palveluakaan ei voi saada, jos organisaatiossa ei olla oivallettu, kuka on asiakas. Sekö, joka mieluusti olisi halunnut nähdä koulutuksessa sen videopätkän, vai sekö, joka halusi sen niin kovasti esittää?

Vai ehkä sen, että ei kannattaisi edes yrittää kouluttaa muita, ellei plakkarissa ole vähintään ABCDEF-korttia tietotekniikassa?

Remontissa ryytyneet

Ihan tähän kärkeen kannattaa tarkentaa, että tässä jutussa kaikki asiat on keksitty omasta päästä ja sellaisilla keksinnöillähän ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eikä varsinkaan tällä. Eikä tämä juttu siis kerro meistä. Eikä ainakaan siitä, mitä meidän työpaikalla tapahtuu remontin keskellä. Ja vaikka kertoisikin, niin eihän sinun tarvitse tätä uskoa. Etenkään, kun tämä ei siis ollut edes totta.

Olemme eläneet remontin keskellä nyt reilusti yli 9 kuukautta. Siitä kun laskee loma-ajat pois, niin mitättömän pienen ajan. Jotenkin naisihmiselle tuttu luku tuo 9 kuukautta; sinä aika yhdelle jos toisellekin on saattanut sattua kaikenlaista elämän aikana. Ja jos niistä ajoista on selvinnyt, niin mitä nyt yksi pieni remontti siinä hetkauttaa. Nyt esimerkiksi kenelläkään ei ollut pahaa oloa aamuisin...

Itse asiassa meillä on ollut remppa-asiat melko hyvin, sillä kun toimistojamme remontoitiin, niin saimme aivan hulppeat tilat evakkotaipaleellemme. Meillä oli mielettömän lojakka maisemakonttori, kylläkin ilman maisemaa, mutta eipähän tuota olisi näkynyt muutenkaan, kun valot sammuivat toimistosta kesken työajan. Tai kesken ja kesken, mutta tuossa 17 jälkeen kuitenkin. Ne oli ohjelmoitu niin. Siinä vaiheessa viimeistään piintyneinkin työnarmomaani sai tarpeensa tyydytettyä ja älysi hilautua kotiin odottamaan seuraavaa aamua. Ei tietenkään aina. Kun sattui olemaan iltatunnit, niin kyllähän sitä aina käsikopelolla jo työpöydän nurkkansa löysi.

Lämpötila laski toimistossamme välillä alle sisätyötä tekevien suositusrajojen. Vastaavasti taas desibelitaso kohosi huomattavasti sallittua korkeammalle, joten näitten keskiarvoksi jäi plus miinus nolla. Tällä tavalla jos osaisimme ajatella positiivisesti kaikesta, niin eikös elämä olisi muutenkin suhteellisen balanssissa?

Tuli siinä samalla tutustuttua sitten muidenkin työntekijöidemme työhön, kun porukkaa lappasi mennen ja tullen toimistossamme. Osa etsi tusseja, osa auton avaimia. Osa oli muuten vaan eksynyt. Osa meistä oppi myös sen, että kun ovikello soi, niin kannattaa vähän aikaa pohtia, että soiko se siis OIKEESTI, vai kuullostiko vain siltä. Tätä pohdintaa kun vähän aikaa pyöritteli mielessään, niin jo joku superaktiivinen kollega olikin kiiruhtanut avaamaan ovea, sanoakseen vain, että "Ei, täällä ei todellakaan ole enää materiaalikeskus. Ei ole ollut itse asiassa enää viiteen kuukauteen, eikä tule ehkä koskaan olemaankaan."

Hei oikeesti, minä olisin avannut sen oven, jos joku muu ei olisi kerennyt...

Työpaikkaliikuntakin oli saatu kerralla kuntoon, sillä monistamo oli muuttanut myöskin väliaikaisiin tiloihin ja tulihan siinä kilometrejä juostua päivän aikana sitäkin väliä. Etenkin, kun laittoi itselle tärkeän paperin monistumaan, mutta monistuskone oli saikulla ja odotettiin sille huoltoa. Sitten pitikin kipaista laittamaan moniste tulemaan viereiselle koneelle, jolle joku oli juuri ohjelmoinut sillä aikaa omalta koneeltaan tulemaan 3000 kappaleen erän äärimmäisen tärkeitä ja kiireellisiä monisteita.

Pari kertaa koneella käytiin tiukkaa taistoa siitä, kenen monisteet ovat kiireellisimpiä; sisäisten vai ulkoisten asiakkaidemme! Ja aina voitti se, jolla oli vähemmän joustamis- ja sopeutumiskykyä.

Sekin oli ihan hyvä, että tuli testattua erilaisia kuulosuojaimia tuon evakkoretken aikana. Yksi malli oli todella hyvä; aamulla kun turautti nappulat korviin, niin eipä pahemmin kukaan häirinnyt puhelinsoitoillaan, vaan sai keskittyä ihan vaan konkreettiseen työntekoon...

No huoh! Kun lopulta päästiin omiin upeisiin tiloihin takaisin, niin olimme tosi iloisia. Tuli tyhjennettyä kaapeista kaikenlaista turhaa sälää, mitä sinne oli vuosien varrella kertynyt. Lisäksi saimme laitettua ensimmäistä kertaa koko työhistoriassa kansiot ja mapit lattialta ja kaappien päältä uusiin, tilaviin kaappeihin. Hienoa!!! Kyllä kannatti elää tämäkin jakso!!

Missä mättää

Taas kerran tuli todiste siitä, että missä ihmeessä on suomalaisen asiakaspalvelun ammattilaisten ammattiylpeys. Nimittäin, jotenkin sitä olettaa, että asiakaspalvelussa olevat ihmiset olisivat edes jossain määrin ekstrovertteja ja pystyisivät mongertamaan edes jonkinlaista yleissivistävää kohteliaisuutta,kuten vaikkapa hyvin päivän toivotusta.

Nimittäin tapahtui seuraavaa: Oltiin ystävän kanssa Kuusamossa Rukan eräässä kaupassa ja siinä kun latjattiin tavaroita tiskille, niin ystäväni kohteliaana ihmisenä sanoi kassahenkilölle (nainen, aikuinen - siis tämä kassahenkilö) "Päivää". Tähän tämä tyyppi ei sanonut mitään. Ei edes ilme värähtänyt. Oikeesti!! Oltiin sentäs kaupan kassalla.

No meikäläinen peruspositiivisena ei tietenkään uskonut, että joku tuollaisessa ammatissa oleva ei alentuisi vastaamaan asiakkaalle kohteliaaseen tervehdykseen. Että olisiko joku ymmärrysvirhe kyseessä, että olisko kuullut minun ystävän sanovan vaikka,että "Minä tapan sinut!": Siispä meikäläinen sanoi uudestaan,että "Päivää!". Ja eikö tää tyyppi uudestaan vaiennut meikäläisen suohon. Siis oikeesti, ei vastannut mitään! Miten voi olla mahdollista?!

Mutta Suomessa voi! Kyllä oli hilkulla, että olisin sanonut, että oikeestiko tyyppi on mykkä. Mutta meikäläisen kotikasvatus on sen verran tasokasta, että nielaisin ja katsoin , että olenko oikeesti Rukamarketissa vai jossain kolmannen asteen yhteysaluksella. Olin Rukamarketissa.

Ammattitaitovaatimuksiin kuuluu vain hintojen naputus ja hinnan ilmoittaminen jollain keinolla, mikä ei välttämättä ole puhuminen? Näinkö se menee? Vai olisiko pitänyt antaa tippiä, että saisi edes peruspalvelua? Miten suomalaiselle voi olla vaikeeta tervehtiä maksavaa asiakasta? Miksi suomalainen kassahenkilö kirjoittaa yleisönosatolla, että asiakkaat eivät "alennu" tervehtimään heitä? Miksi suomalainen kassahenkilö kyykyttää asiakasta! Miksi, miksi, miksi?

No, onneksi ilman lämpötila oli jotain +29, aurinko paistoi ja muutenkin oli mukavaa. Mutta silti tunsin oloni tosi tyhmäksi. Kumman kuuluisi olevan kohteliaampi, asiakkaan vai myyjän?! Mitä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu, jos tervehdit ja sinua katsotaan kuin tarjouksessa olevaa ruåtsalaista maitoa.

Autoilu avartaa

Haluatko kuulla pari tarinaa siitä, mitä meille on sattunut työmatkoilla ja nimenomaan autoilla ajaessamme? Ehkä et, mutta kerron silti. Nämä ovat nimittäin opettavaisia tarinoita, jotka me kokemuksista rikastuneet muistamme vielä kiikkustuoli-iässäkin.

Tarina 1
Olemme kollegan kanssa ajamassa Turkkuseen erääseen Oph:n järjestämään tilaisuuteen ja kollega oli, tietty, ottanut iltajuhlaan parasta päälle. Niinpä olemme viritelleet hienon silkkisen puseron skodaladan takakonttiin matkalaukkujen päälle, ettei moinen juhlakostyymi pääsisi rypistymään. Ja sitten matkaan!

Siinä ajaessamme alkoi sataa vettä ja farkkumallisessa koslassamme takalasi tuppaantui likaantumaan; niinpä ruiskaisin aina välillä pissapojasta myös takalasille nestettä ja käytin takalasin pyyhintä. Aina edellä mainitun suorituksen jälkeen kuului kovaa ropinaa ja ajattelimme, että onko meillä takalasi auki, kun kuuluu niin kovasti tuo pissapojan ääni. Ei ollut. Mutta ääni vaan kuului ja lopulta päätimme ottaa asiasta selvää.

Kun seuraavan kerran roiskautin, niin vilkaisimme taakse ja huomasimme, miten pissapojan neste lensi upeassa kaaressa suoraan kollegan juhlakoltun päälle letkusta, mikä roikkui verhoilun ja takasivulasin välissä. Voi EI!!! Äkkiä jarrut päälle, kollega kolttua pelastamaan ja minä vastuuhenkilöille soittamaan, että missä mättää ja ettekö ole huomanneet, että pissapojan letkuhan on rikki!!!

Puhelimesta kuului hyyyyvin hitaasti ja rauhallisesti venyttäen, että on se huomattu. Huomattiin jo paljon ennen teitä, pari kuukautta sitten! Että siihen malliin, mutta ei ole keritty korjaamaan. Kun se autohan on koko ajan menossa.

Tarina 2

Kerran palasin Nurmeksesta skodaladalla ohjauskäynniltä, vai olisiko ollut peräti tunneilta. Se ei kuitenkaan ole oleellista tässä asiassa. Oleellista on se, että olin noin 2 kilometrin päässä päätepisteestä, kun ratin alta löi ihan odottamatta tulilieskat ja savua alkoi työntyä ohjaamoon. Äkkiä sitten jarrut päälle, virta-avain pois ja itse pientareelle! Huh - pelastuin!

Taas soittamaan vastuuhenkilölle, että auto syttyi tuleen, mitäs nyt tehdään? Ja käytiin sitten seuraavantyyppinen keskustelu: "No, palaakos se nyt? Eipä näyttäisi palavan. Ajatko tänne? En aja! No odottele, niin tulen sitten hakemaan."

Sen verran oli shokki, että oikeasti en muista vieläkään, millä keinoin se auto sitten koululle vietiin. Siinä sitten ihmeteltiin johtojen mustuneita riekaleita. Tuli ilmi, että viime talvena oli samalla tavalla syttynyt johdot palamaan, mutta eipä siinä sen pahemmin käynyt silloinkaan. Mikä lie kosketushäiriö. Ja vinkkinä vielä, että jos näet nämä johdot riippuvan tässä ratin alla, niin kannattaa tunkea ne sinne konsolin sisälle.

Naisen logiikalla varustettuna tuli mieleen, että eikös tätä kotteroa olisi hyvä käyttää korjaamolla! Kun huomenna olisi kollega lähdössä työmatkalle. Mutta vastaus oli, että mitäs turhia, eihän tuo enää pala. Oli varmaan kiva tunne kollegalla, kun aamulla starttasi...

Jo joutuu...

Olin kesäkuun alussa kaksissa lakkiaisissa. Molemmat juhlat olivat oikein viimeisen päälle suunniteltuja, ylioppilaslakit säihkyivät kilpaa kodin pintojen kanssa ja äitimuorit olivat leiponeet monenmoista herkkua tarjottavaksi. Myös ylioppilaat olivat onnellisia ja selvästi näki, miten oli saatu yksi iso urakka päätökseen ja elämä on edessä.

Mietin näitä meidän opiskelijoitamme ja heidän tutkintojuhliaan tai koulutusten päätöstilaisuuksia. Aikuisena ammattiin valmistuminen ja virallisen dokumentin, tutkintotodistuksen saaminen, on monelle tärkeä ja liikuttavakin hetki. Aiemmin meillä oli nämä todistustenantamistilaisuudet pieniä ja intiimejä oman ryhmän tapahtumia. Kaikki eivät päässet juhliin, koska olivat jo töissä. Niinpä ehkä juhlana tärkeämmäksi muodostui koulutuksen päätöstilaisuus, jossa kaikki opiskelijat ovat olleet paikalla, pidetään juhlapuheita ja tavallaan pannaan piste siinä vaiheessa opiskelulle.

Varsinainen tutkintojuhla meillä järjestetään nykyisin kaksi kertaa vuodessa. Silloin tutkintotodistus on voinut olla jo melkein puoli vuotta hyppysissä ja entistä harvempi saapuu oppilaitoksemme tutkintojuhlaa viettämään. Mielestäni tutkintojuhlia on liian harvoin. Kun on joulukuussa päättänyt koulutuksen ja tammikuussa saanut todistuksen, niin harva enää kytkee kesäkuun tutkintojuhlaa sellaiseksi, että sinne tulisi lähdettyä. Toki on ollut myös ryhmiä, jotka ovat sopineet jo koulutuksen päätöstilaisuudessa, että sitten tavataan puolen vuoden päästä. Ja sitten ihmetelleet, kun kaikki eivät lupauksista huolimatta olekaan paikalla.

Mietin myös meidän kouluttajien roolia. Milloin meillä on aikaa pysähtyä, saattaa koulutus päätökseen ja sitten vetäytyä latautumaan uutta koitosta varten? Eipä ole koskaan. Opiskelijat ovatkin valittaneet, että "Heti kun tulee uusi ryhmä, te ette enää välitä meistä vanhoista.". Se kuullostaa kamalalta, koska se on niin totta. Tai ei niin, etteikö välitettäisi, mutta ajankäyttö on selkeästi suunnattu uusille opiskelijoille.

Olisi hienoa, jos joskus saisi todellakin huokaista, kun ryhmä on valmistunut ja lähtenyt työelämään. Jäisimme, koko pupakkoparvi, nyyhkyttämään ja vilkuttamaan oppilaitoksemme portaille, kun opiskleijalaumamme hajoaisi ilosta hihkuen kuka minnekin. Voisimme sitten pupakoitten kesken jutella, mitä kaikkea kehitettävää huomasimme opetuksessamme, mitä hauskoja tapahtumia ja kommelluksia sattui, miten mieleenpainuvia kokemuksia saimme taas ryhmältä ja millaisen jäljen jokainen yksittäin opiskelija jätti meihin kuhunkin. Takki olisi tyhjä, olisi hetki aikaa vetää henkeä ja panostaa uuden ryhmän aloitukseen.

Mutta ei se näin mene. Meille tulee jatkuvasti uusia opiskelijoita, mikä on tietenkin kokonaisuutta ajatellen hyvä asia; jokainen pääsee opetukseen kun sille tulee tarve. Ryhmämme ovat kasvaneet ja olemme tehostaneet opetustamme siten, että jokaisella on tavallaan oma päävastuuaihe opetettavana kaikille ryhmille (vaikka kaikki hallitsevatkin pääsääntöisesti kaikki aiheet). Tämä tarkoittaa, että pahimmassa tapauksessa kohtaat opiskelijan vuoden aikana tunneilla pari kertaa, ehkä tutkintotilaisuudessa seuraavan kerran! Miten siinä voi eläytyä opiskelijan oppimisprosessiin, miten voi iloita hänen kanssaan oppimisen onnistumisista? Kun oikeasti, ennen ohjauskäyntiä pitää muistuttaa, että laittakaa sitten nimikyltit, että tunnistamme teidät nimenomaan meidän omiksi opiskelijoiksemme... Voi meitä! Joskus olemme jopa tosissamme vitsailleet, että jokaisesta ryhmästä on heti alussa otettava kuva; nimenomaan tunnistetietoja varten. Sitten voi luokkaan menneessää hieman tiirailla, että ai jaa tämän näköisiä tyyppejä. Ettei nyt ihan väärän ryhmän kanssa aloita.

No nythän morkkasin tätä järjestelmäämme oikein olan takaa. Vai morkkasinko? En, kyllä, en kyllä, en. Silti voimme iloita siitä, että jokainen saa oppimispolkunsa tiettyyn vaiheeseen meidän kanssamme kulkiessaan ja suuntaa sitten omille poluillen. Ja jossain vaiheessa, kohtaamme taas! Me olemme itse asiassa todella joustavia ja sopeutuvaisia, luovimme eri ryhmien keskellä kuin kalat vedessä (ei kuitenkaan kuten Meksikonlahdella), otamme osaa iloihin ja suruihin aina kun vaan kohdalle sattuu. Olemme tottuneet siihen, että meillä on koko ajan vauhti päällä.

Se on pienestä kiinni!

Olinpa tässä viikonloppuna viettämässä laatuaikaa patikoimalla huippuseurassa! Tavoitteena oli sekä fyysinen että psyykkinen sparraus ja sehän onnistui siten, että patikoimme helteisessä säässä mahtavissa maisemissa ja olimme vuokranneet viiden tähden mökin elpymistä varten. Heti aamupäivästä lähdimme luontoon; paistoimme makkaraa ja keittelimme pakkikahvit nuotiolla, ihailimme upeita maisemia ja nautimme mahtavasta kevät(kesä)säästä.

Fyysisen suorituksen jälkeen sitten mökille juttelemaan, pohtimaan asioita, vaihtamaan mielipiteitä ja nauttimaan yksinkertaisesta, mutta hyvästä ruuasta. Saunomista rantasaunassa, talviturkki järveen. Näinhän se menee.

Muttamutta, aamulla ennen kuin lähdimme patikoimaan huomasimme, että jaahas, vessapaperi on loppu. Tämä huomattiin tietty sen jälkeen, kun viimeinen oli juuri kohtsillään poistumassa wc-tilasta...grrr..! No, omatoimisina matkailijoina ajattelimme, että eiköhän osteta sitä veskipaperia, eihän sitä nyt viitsi isäntäväkeä näin vähäisellä asialla vaivata, etenkään tämmöisen viiden tähdin mökin isäntäväkeä.

Siitä tuli hieman mielipide-eroja, että onko kohtuullista, että vessapaperi vetelee viimeisiä jo ½ vuorokauden mökissäviettämisajan jälkeen, ja kuuluuko se mökin varustukseen yleensäkään. Näiden ristiriitaisten ajatusten saattelemana suuntasimme patikkareissun jälkeen vessapaperiostoksille, ihan vaan kaiken varalta.

Yksi meistä halusi kuitenkin oikeutta ja rohkeana soitti isäntäväen kännykkään, että mitenkä menetellään, kun täältä on nyt veskipaperi loppu? Niin silloinpa emäntä valisti, että EIHÄN SE KUULUKAAN mökin varustukseen! Ajatelkaas nyt, jos he ostavat sinne vaikka kollin paperia, niin varmasti mökkiläisten mukaan lähtee paperit ja sitä saa olla jatkuvasti sinne ostamassa!

No, ajattelimmehan me toki. Olemme siis potentiaalisia varkaita?! Ihanko totta!

Emäntä kuitenkin sanoi, että kyllä hän voi teille sitä paperia tuoda (eikä ota eri maksua!!!). Hieman nyrpeänä, mutta kuitenkin. Kun hän sitten lopulta tuli, niin tämä rohkelikkommme meni rupattelemaan ja selvisi sekin, etä meidän pitää panna vielä laudeliinat pesukoneeseen lähtiessämme, sen lisäksi tietty, että siivoamme koko mökin kuten asiaan kuuluikin. Olimme varautuneet vastaiskuun ja ystävämme esitteli edellisen vuokraajan jättämän homehtuneen kahvinsuodatinpussin, jonka löysimme kahvinkeittimestä. Toivottavasti hän mainitsi myös siitä, että paikallinen kennel oli ilmeisesti majoittunut sänkyjen alle. Minä en nimittäin kuullut mitään, sillä en uskaltanut edes naamaani näyttää, kun tuntui niin kurjalta antaa huonoa palautetta...

Kun emäntä oli pyyhältänyt kotiinsa, luimme vielä kunnolla vuokrasopimuksen pienen präntin; meidän olisi myös pitänyt älytä ottaa astianpesuaine mukaan (tiskikone / käsinpesu), mutta onneksemme sitä oli jäänyt edelliseltä vuokralaiselta. Kun lopulta sunnuntaina olimme lähdössä, totesimme, etä taisimme tehdä tähän mökkiin kunnollisen kevätsiivouksen! Nimittäin, miten olisimme todistaneet, että edellinen asukas oli jättänyt varmaan imuroimatta, ja ehkä sitäkin edellinen... Nyt kun olimme vielä antaneet itse palautetta satunnaisista asioista, emäntä varmaan tarkastaisi MEIDÄN siivouksemme laadun suurennuslasilla. Tai sitten ei.

Mietimme myös sitä, miten pienestä se palvelu on kiinni, miten herkässä ärsytyskynnys ja harmiintuminen. Toki ymmärrämme, että viikon vuokralaisilla menee veskipaperia ihan eri tahtiin kuin tämmöisissä lyhyissä viikonloppusessioissa. Viikonloppuvuokralainen ei välttämättä suunnittele kauppareissua heti ensimmäisen yön jälkeen, mutta viikoksi harva varaa koko ruoka-arsenaalia ja vessapaperinkin osto sujuisi ihan siinä sivussa muiden ostosten lomassa. Harmi, että emme huomanneet ottaa omia rullia mukaan. Olisiko syytä, että ensi kerralla lukisimme vuokrasopimuksen säännöt tarkemmin?

Vai olisiko se palvelua, että mökissä olisi vaikkapa kahden-kolmen päivän varustus valmiina. Että ei ihan ensimmäisenä aamuna tarvitsisi lähteä sitä varten kauppaan. Kun jotenkin tuntuu, että tuollaiset 8 rullaa maksaa alla 6 euroa, niin se on kuitenkin suhteessa aika pieni prosentti siitä vuokrasummasta. Ja toisi hyvän mielen asiakkaalle; kun ihan kaikkea ei tule ajatelleeksi mökkilomaa suunnitellessa. Mutta opimmepa tämänkin: tilaisuus tekee varkaan ja mökkiläisille kelpaakuulemma ihan mikä tahansa. Hei, peruuttakaa varovasti nyt se peräkärri, että se nahkasohva ei tipahda sieltä...

Ahkeruus on ilomme!

Olin tuossa viime lauvvantainna Riäkkylässä, kävin kaapassa. Kun oli tietenniin syöty kaikki ruuvat helatorsttaina. Niin mökiltä sitten pärräytin sinne Riäkkylän ässään, kun ei siellä ennee muita kauppoja ookkaan. No se ei tietenkkään ollunna se piäasssii. Eikä sekkään, että enerkiansiästön kunniaks olin ekana tahkonnut polokupyörällä Joensuusta sinne meijän mökille, semmoset viiskymmentä kilssoo...

Vaan siinä kun latjasin kärriin kaikkee mahollista ja aattelin, että on hinnat kohillaan kun Riäkkyyllään asti pittää isolla autolla tuuva näitä tavaroita, niin samalla jouvvin kuuntelemmaan, kun kolome ihan eläkkeellä olevan näköstä immeistä jutteli keskennään. Ja siitä tämä murre jäi mulle niinkun vähän piälle, mutta kyllä tämä hävijjää, kuhan aikansa malttaa ootella.

No kaksi näistä eläkeläisistä oli naisimmeisiin ja kolomas sitten ei. Siinä toinen mummo niin ilosena tervehti toista, että "Jo se meille kesän lykkäsi!" Toinen ei siihen hirvveesti ottanna kanttoo, vaan sano, että suapihan tuon nähä (siinä vaihheessa oli ulukona lämppöö varjossa jottain 25 astetta lussan puolella, mutta tämä mummo olihi varustautunna oikkeen toppatakilla). No juttu jatku, että tämä kessään uskova mummo uteli, että joko oot muuten mattojen pessuu alotellut.

Niin silloin mie jo aattelin, että ei voi olla totta, että jos nämä eläkeläiset jo toukokuun puolivälliin männessä on pesseet mattosa, niin mitä ihmettä ne sitten loppukesän tekköö! Niin eikös vaan tämä toppatakkimummo siihen vasttoo, että kuule, mie oon pessyt jo kaikki matot! Toinen ihmettelemmään, että ihanko järvessä oot pessynnä, että eikö lie ollut vähän kylymä.

Niin tämän jäläkkeen mie tajusin, että oon kyllä tipahtanut ihan lopullisesti kärryiltä ja ihan turhhaan oon siälitellyt, että mitenkä ne kaikki eläkkeellä olevat ikäimmeiset pärjevväät. Sillä toppatakkimummo uhosi, että enhän minä nyt järvessä, hulluko oot. Minähän oon pessyt ne PAINEPESURILLA! Ja tämä iänetön kolomas immeinen, joka oli mitä todennäkösemmin ja vuatetuksestä piätellen toppatakkimummon avijomies, myhhäili tyytyväisenä taustalla. Että painepesurillapa hyviinniin!

Että semmosta sattu mulle Riäkkylässä. Pittää vielä tarkenttoo, että nämä eläkeläiset ei olleet sitten niitä, jotka väittää olevasa Eläkeläisiä, vaikka ovattii paljon nuoremppiin ja vaikka ovattii Riäkkylästä nekkii, tai ainakkiin osa.