No Logo

Pitkästä aikaa kaivoin taas oman Naomi Kleinini esiin ja aloin tavaamaan "No Logo Tähtäimessä brändivaltiaat" kirjaa. Siinä riittääkin lukemista ja pohtimista, vaikka kirja on ilmestynyt suomeksi jo 10 vuotta sitten.

Hauskaa on, että ne asiat, joista Naomi Klein kirjoitti jo tuolloin, ovat tämän päivän uutisia ainakin Karjalaisessa ja Hesarissa. Uutisia? Kyllä vain! Ketä kiinnosti kymmenen vuotta sitten, miten joku halpatuotantomaasta tuotettu T-paita voi olla niin halpa, kun sitä vertasi vaikkapa vastaavaan kotimaiseen? Aika harvaa. Ja jos kiinnosti, niin kiinnostuneet leimattiin helposti vaikka minkälaisiksi häiriköiksi, jotka eivät ymmärtäneet sitä, että meillä Suomessa kun on niin kalliit tuotantokustannukset, niin onhan se selvää, että täällä ei kannata teettää mitään... Ja sitä paitsi, kun ei siellä etelässä se eläminen mitään maksa, niin eihän siellä voi palkatkaan olla kummoisia - "On nimittäin käyty Thaimaassa ja kyllä oli halappoo kaikki siellä".

Tilanne tuntuu vaan villiintyneen ja pahentuneen entisestään, jos asiaa tarkastelee halpatuotantomaiden työntekijöiden näkökulmasta. Jos sitä tarkastelee brändivaltiaiden näkökulmasta, niin tilanne on mahtava - halu ostaa, halu hankkia, halu saada pieni pala unelmasta, tuntuu olevan kasvavan kuluttajajoukon tavoitteena - hinnalla millä hyvänsä.

Brändit ovat lyöneet itsensä läpi ja ne on samalla erotettu niitä tuottavista tehtaista ja niiden työntekijöistä ja heidän oloistaan. Kuluttajalle myydään unelma, mielikuva, elämäntapa, status brändin avulla. Se, miten tai missä itse tuote, vaikkapa Barbie-nukke tai lenkkarit on tuotettu, tuntuu olevan lähellä valtionsalaisuutta eikä kuluttajalle itsestään selvyytenä kuuluva asia.

Urheilujalkineiden merkkivalmistajat valmistuttavat tuotteensa Kaakkois-Aasian alihankitapajoissa, joissa on valitettavasti edelleenkin epäinhimilliset työolosuhteet. Nike alan markkinajohtajana on kunnostautunut yhtenä pahimmista työläisten oikeuksien polkijana. Vahvan boikotoinnin ansiosta Niken myynti USA:ssa kääntyi laskuun ja Nike "joutui" lupaamaan joitakin parannuksia työntekijöidensä asemaan. Joutui? Eikö sen pitäisi olla velvollisuus?

Harva Niken lenkkareiden ostaja ajattelee edelleenkään, kuka lenkkarit on tehnyt, millaista palkkaa hän saa, millaisessa tehtaassa hän työskentelee, montako viikkotyötuntia hän tekee, onko hänellä oikeutta lomaan, minkä ikäinen hän oikeastaan onkaan ja tuleeko hän oikeasti toimeen palkallaan. Tietojen hankkiminen olisi vaikeaa, vaikka ne haluaisi tietääkin.

Niken tuotteita valmisti viime vuonna alle 27 000 omien tehtaiden työntekijää ja alihankkijoiden palkkalistoilla halpatuotantomaissa oli n. 0,5 miljoonaa työläistä. MUTTA ihmeitä voi tapahtua, sillä Nike, joka on ollut pitkään boikottien kohteena alihankkijoidensa kurjien työolojen takia onkin ottanut kritiikistä opikseen, ja ryhtynyt siistimään tuotantotapojaan. Eurooppalaisen kuluttajajärjestön tutkimusten mukaan kaikkien Niken alihankkijoiden nimet ja tarkastusten tulokset kerrotaan avoimesti yrityksen nettisivuilla, olivatpa tulokset sitten hyviä tai huonoja. Kiinnostavinta puuvillatutkimuksen kannalta on tieto, että Nike sekoittaa lähes kaikkiin t-paitoihinsa vähintään 5 prosenttia luomupuuvillaa, vaikka tietoa ei vaatteisiin merkitäkään. (Kuluttaja 6/08). Hyvä, että Nike on parantanut tapojaan, mutta vastaavatko ne vieläkään meille länsimaisille tarkoitettuja työoloja ja työläisten kohtelua - otapa selvää jos kiinnostaa!

Justice. Just do it Nike!

Tiesitkö muuten, että Walt Disneyn tuotteita tekevässä haitilaisessa alihankintapajassa työntekijä ansaitsi saman verran 16,8 vuodessa kuin Disney-yhtiön toimitusjohtaja Michael Eisner nettosi tunnissa. Siis kymmenen vuotta sitten. Ovatkohan työntekijöiden palkat nousseet? Mitä luulet?!