Pallohullun päiväkirjasta

Emännällä on niin pää täynnä asioita, että se ei pysty jäsentelemään niitä ja niinpä minulla on hyvä sauma kertoa, että miten minua oikein kohdellaan. Minähän olen tanskalais-ruotsalainen pihakoira, mikä on minusta aika outoa. Nimittäin, en ole ikinä käynyt Tanskassa enkä Ruotsissa enkä oikein viihdy pihallakaan, etenkin jos joudun olemaan siellä yksin. Ja kun sitten olen pihalla, niin kuin eilen, niin minun olisi pitänyt kuulemma olla sisällä. Enkä todellakaan ajanut mitään lintuja puuhun, ne istui kuulkaa ihan valmiina jo siellä oksilla kiljumassa. Ja se myyrä, jonka meinasin saada kiinni, oli ihan omaa syytään siinä puupinon alla keikkumassa. Kai minä nyt sitä vähän halusin seurata, kun en moista ollut ennen nähnyt. Niin pitääkö heti alkaa valittamaan, että ei saa haukkua ja ei saa ajaa takaa?! Kysyn vaan!

Pakko sietää!

Minua ottaa päähän tuo piski, mikä olevinaan on niin kilttiä ja tottelevaista. Mutta turha kuvitella, että päästän sen tänne  minun tuoliin istumaan. Kyllä ärsyttää, kun pitää ruokakin jakaa tuommoisen rääpäleen kanssa. Eikä ole minun vika, jos vähän hermostuin, kun se hyppi ympärillä ja aikoi vähintäänkin varastaa minulta pallon. No olisi tietty pitänyt eilen lopettaa ajoissa, mutta päätin näyttää sille, että kumpi täällä oikein käskee. Niin vähän näytin sille hampaita ja meinasin purra. Niin eikö ala toinen emäntä (se, joka pitää minua sekä vankina että nälkäkuoleman partaalla) huutamaan, että irti! No, myönnetään, että yrittihän se pikkuhurtta kellahtaa selälleen ja anella armoa, mutta minulla on nykyisin niin huono näkö. Ja kuulo!

Niin enkö joutunut loppupäiväksi taas putkaan. Ja se pikkupentu hyppi ja hillui kokoajan minun sohvalla ja minun matolla ja minun lattialla. Niin kyllä kaikkee pitää kestää vielä vanhoilla päivillä!

Pöh!

Niin sanon vaan, että alkaa tympimään.Minusta olisi hyvä, jos olisi vaan yksi tanskalais-ruotsalainen pihakoira tässäkin taloudessa ja se olisin minä!