Nyt lähtee - lapasesta taas!

Meikäläinen on profiloitunut jonkin asteiseksi kissojen antitykkääjäksi erinäisistä syistä, jotka ovat sekä oikeutettuja, että todella, todella ärsyttäviä. Nimittäin naapurin, tuon oman tonttini vieressä kyhjöttävän talon isäntä, ei osaa lukea eikä kommunikoida muutenkaan kovin korkeatasoisesti. Syitä lienee monia, mutta suurin lienee se, että meikäläinen aivan kauniisti ja nätisti, paino samoilla kauniisti ja nätisti, sanoi hänelle pari vuotta sitten, että taajamissa kissat olisi pidettävä kiinni eikä ne saisi juoksennella irti. Mielestäni melko selkeästi ilmaistu, etenkin kun vielä kerroin, että monella muulla naapurilla katti on joko häkissä tai narussa (ei kuitenkaan roikkumassa...) pihalla. Ja aivan ruususen kielellä ehdotin hänelle, että jospa hänkin laittaisi nuo pulskat, mouruavat ja pihalleni kakkivat kissanretaleet kuriin. En luonnollisesti käyttänyt sanoja katti ja kissanretale, vaan pusersin suustani sanan kissa niin kauniisti kuin vain osasin.

No naapurihan tulkitsi asian niin, että minä vihaan häntä. Olipa tosi siistiä kävellä pihassa, kun hän ei edes kääntänyt päätään tervehdykseen. Tästä mieleni pahoittaneena virittelin pyykkinarulle vihreän suojapeiton (kuivumaan toki), jotta hänen ei tarvitsisi edes nähdä minua. Sen lisäksi keräsin huvikseni, uutena harrastuksena nimittäin, kiviä ja tutkin, olisiko niissä korkea-arvoisia mineraaleja. Ei ollut, joten heittelin niitä sitten yksi kerrallaan takaisin luontoon. Se, että naapurin kissat sattuivat samanaikaisesti kulkemaan reitillä, on ollut puhdas sattuma. Tai sattuma. Tai ainakin puhdas, vahinko nimittäin - se, että en osunut niihin kertaakaan.

Kun olen seurannut kissojen kakkaläjien määrän nousua pihakivetyksellä, päätin käydä viimeiseen taistoon. Etsiskelin netistä "ritsat" -hakusanalla ritsoja. Löytyi!!! Mutta voivoi, tehokkaimman näköinen malli oli tilapäisesti loppunut. Uutta satsia odotellessa oli keksittävä jotain muuta, jolla nuo irtolaiskissat saisi kakkimaan muualle kuin tontilleni, vaikkapa lasten hiekkalaatikkoon leikkikentälle, kun sinnehän on pääsy kielletty vain koirilta!

Niinpä ostin verkkoaitaa 16 eurolla ja tein esteen etupihalle. Nyt kissat joutuvat kiipeämään aidan yli  tai kiertämään naapureiden tontille tien kautta. Äsken seurasin, kun toinen katti juoksi naapurin pihasta (kakittuaan sinne) häntä pystyssä jonnekin ja toinen kyyhötti omalla pihallaan ja mulkoili minua. Senhän se saakin tehdä ihan riemumielellä, omassa pihassa kissat saavat olla irti.

Ymmärrän kyllä, että kissat voivat olla söpöjä. Myös koirat! Ero on niiden omistajissa, joiden kansalaistottelevaisuus ja älykkyysosamäärä korreloivat suoraan keskenään. Ja nyt, kaikkien epäselvyyksien ja harmitusten välttämiseksi korostan, että puhun vain ja ainoastaan omasta naapuristani ja hänen terroristikissoistaan. Muuthan toki noudattavat sekä kaupungin järjestyssääntöä että kohteliaisuuden perusasioita ja huomaavaisesti pitävät lemminkkinsä kytkettynä, kuten kuuluukin.LAALALALAALAALAALAALAA...

Vain sähköt puuttuu...

Ite tein tuhkauurnan, omalle pikku-ukolle!

Kylläpä on vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Kaikkea on tapahtunut, enimmäkseen kivoja juttuja. Silti on jotenkin ollut takkuista kirjoittamisen aloittaminen; Vilin alter egona oleminen kun loppui joulukuussa, niin en ole oikein löytänyt sitä samaa tyyliä, millä kirjoitin ennen kuin minusta tuli Vilin haamukirjoittaja. Tai jotain sinne päin. Ja sitten kun pesti loppui, putosin kuin tyhjän päälle.

Halusin tehdä Vilille ihan omin kätösin tuhkauurnan. Laudat oli vanhaa latoa, ei ruuveja, ei nauloja eikä mitään epäekologista materiaalia mihinkään, sillä Vilin tuhkat lasketaan kesämökillä maan poveen, jahka routa sulaa. Oli itsestään selvää, että teen laatikkoon sormiliitokset.

Tarkat mitat

No ekana piti tietenkin etsiä jonkinlaista ohjetta, miten tehdään sormiliitoksilla oleva puulaatikko. Ohjeita löytyi pilvin pimein ja kun olin katsonut yhden videon niin ajattelin, että äkkiäskös tuosta selviää. Tuumasta toimeen vaan. MUTTA sen verran on vuodet tuoneet viisautta, että tällä kertaa tein kyllä todella tarkat piirustukset ja mittailin ja sottailin (ei ammattitermi) ja tuumailin. Tämän lisäksi ystäväni, tuo tynnyrisaunojen ahdingosta selvinnyt jääräpäinen uudisraivaaja, teki omia laskelmiaan. Ne menivät jonkin verran ristiin omieni kanssa. Lopulta, puulaatikon tekoon kätkeytyvän tunnelatauksen takia, päätimme noudattaa pääsääntöisesti minun laskelmiani, ystäväni toimiessa assistenttinani.

Hyvä on, myönnän. Ehkä pari asiaa olisi ollut hieman vaikea hahmottaa, elle nokkela assistentti olisi hallinnut tilannetta jonkin verran paremmin. Paino sanalla jonkin verrran!

Alkaa hahmottua

Ekana siis sahattiin laudanpalat, sitten tarkan piirustuksen mukaan sahattiin sormiliitoskolot ja vielä tarkemmalla otteella naputtelin palat irti. Oli todella hyvä, että temperamenttityypistäni sininen kirpunnylkijä vei voiton, kun mallailin paloja paikoilleen. Jotenkin tuntui niin mukavalta, että Vili saa oman Mamman tekemän viimeisen leposijan. Välillä ihan itketti, kun mietin, miten mukavaa meillä oli kahdestaan.

Lauta oli kieroa...

Laatikon tekeminen sujui kyllä melko helposti. Olin yllättänyt jopa itsekin! Ainoastaan se, että laudat olivat oikeasti todella kieroja, sai aikaan sen, että sormiliitokset ovat hieman, mitenkä sen nyt sanoisi, väljähköt. Paino tavulla -köt. Ei kannata laittaa Vilin tuhkaa sellaisenaan laatikkoon vaan siinä harmaassa pussissa. Jos ymmärrrätte (oi te armaat molemmat lukijani), hienovaraisen vihjaukseni.

Kyllä Vili tykkäisi

No eipä aikaakaan kun puulaatikko eli olemukseltaan tuhkauurna oli valmis! Pari iltaa siinä vierähti. Lisäksi tein vielä muistolaatan, mutta laitan siitä kuvan myöhemmin. Poikkeuksellisesti laitan tänne videon uurnan rakentamisesta, se onnistui nimittäin sen verran hyvin, että siitä voi ottaa mallia muutkin! Kamera vääristää aivan selvästi, sillä näytän oikeasti paljon tuoreemmalta arkielämässä. Että semmosta...

Hyvä ja halpa?!

Minulla on ollut tässä viime aikoina kaikenlaista puuhaa, niin en ole jaksanut siivota kotona. Päätin ulkoistaa toiminnon. Kysyin ensin Nelosta, olisiko hänellä halukkuutta tienata hieman lisätuloja. Periaatteessa kuulemma kyllä, mutta siivouksen sijasta hän olisi halunnut leipoa. Mielestäni ne olivat kaksi täysin eri asiaa, joten en vastaavasti hyväksynyt hänen tarjoustaan.

Jouduin siivoamaan itse; äkkiäkös se ammattilaiselta käy. Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi tämän vuoden puolella ja kysyin ihan ohimennen ystävältäni, tuolta tynnyrisaunojen syvistä syövereistä nousseelta voittajalta, kiinnostaisiko häntä tienata hieman pimeästi; painotus sanalla hieman. Ällistyin, sillä häntä kiinnosti.

Kyselin sitten kollegalta, joka on ulkoistanut jo vuosikausia  kotinsa siivouksen alan ammattilaisille, että millaista  taksaa yksityisellä siivousliikkeellä työstä veloitetaan. Tämän jälkeen tein muutamia mielestäni melko vaativia matemaattisia toimituksia ja muita alustavia töitä (mm. perehdyin verohallituksen sivuilla lisätulojen verotukseen, kotitalousvähennnyksiin yms.) ja tarjosin ystävälle tiettyä summaa / siivouskerta ns. puhtaana käteen.

Eipä aikaakaan kun porstuasta alkoi kuulua kolistelua ja innokas ja tuore yrittäjä oli jo siellä virittelemässä vehkeitään. Ongelmaksi muodostui se, että olin itse paikalla. Ongelma oli molemminpuolinen; minusta tuntui nololta ja tyhmältä olla kotona auttamatta häntä ja hänestä tuntui tosi ärsyttävältä, että olisin seurannut hänen työskentelyään.

Hmm... valmiiksi kasteltu kuulemma?!

Lisäksi hän rehellisenä yrittäjänä sanoi, että olisin tyhmä jos auttaisin häntä työssä, josta itse maksan hänelle palkkaa. Lisäksi hän kuulemma tekee tosi hyvää laatua, vaikka tekeekin sitä omalla tavallaan eikä millään oikea oppisilla menetelmillä. ja minun olisi viisainta hävitä jonnekin sen verran liuhakkaan, etten myöskään ole hänen tielläänkun hän "luuttuua lattiat".

Tämän lauseen kuultuani olin niin sanaton, että itsekin yllätyin. Kerran kävin hiljaa hiipimässä ja katsomassa yrittäjän työntekoa, mutta häivyin vähin äänin ja laitoin silmät kiinni. Lopuksi ajattelin, että "Tarkoitus pyhittää keinot" ja"Sitä saa mitä tilaa" ja "Lopputulos ratkaisee". Nämä sanalaskut mielessä päätin, että seuraavalla kerralla en todellakaan aio olla kotona, kun harmaata taloutta harrastava yrittäjä astelee seuraavan kerran hommiin. Ihan vaan aseptisen omatuntoni takia.

Mikä EI kuulu joukkoon?

Mutta on kyllä annettava kiitostakin innokkaalle yrittäjälle, sillä siivouksen jälkeen hän alkoi kyselemään palautetta ja pyysim, että tarkistaisin paikat ja kertoisin, mitä pitää tehdä seuraavalla kerralla paremmin?!

Ja, kun oikein rehellisiä ollaan, niin itse asiassa sain kostuttaa mikrokuituiset siivouspyyhkeet lattian pyyhintään - ammattilainen kun kuulemma olen.

Orpotyttö ihmettelee

Minun nimi on Nicki ja minusta on tullut orpo! Minä nimittäin tulin tänne minun Ukin luo, mutta Ukkia ei näkynyt missään. Sehän yleensä ihan odottaa minua ja näyttää heti, montako hammasta sillä on vielä suussa ja miten komeasti se osaa murista! Mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Ekana minä luulin, että se oli jahtaamassa sitä naapurin kissaa, kun se niin inhoaa sitä. Mutta oli kylmä ja minun tassuja palelsi, niin ei se Ukkikaan nyt ulkona olisi halunnut olla.

Sitten minä katsoin onko Ukki sen tuolilla, mutta ei ollut. Tuoli oli ihan tyhjä. Ukin ruokakuppi oli myös tyhjä mutta se nyt ei ollut mikään ihme! Etsin sitä vähän joka paikasta, mutta en oikein keksinyt missä se olisi, kun Täti oli kuulemma perustanut juuri siivouspalveluyrityksen  ja siivonnut Mummin talon. Niin siellä ei oikein enää haissut Ukille. Yleensä Ukki löyyy hetkessä.

Kysyin sitten Mummilta. Ja Mummi sanoi, että ensinnäkään se ei ole minun mummi, kun me ollaan niin eri näköisetkin ja toisekseen, se sanoi, että mennäänpäs istumaan. Sitten se vei minut takkahuoneeseen ja sanoi, että minusta on nyt tullut meidän perheen päämies! Elikkä kuulemma pääkoira! Eli sellainen, joka on nyt ykköskoira! Minä sanoin, että Ukki kyllä ei yhtään tykkää siitä! Kun se halusi aina olla kaikessa ykkönen, niin kuin esimerkiksi kulkea minun edellä lenkillä.

Ukkiko????

Mutta Mummi sanoi, että Ukki on nyt tässä. Ja näytti minulle sellaista ihmeellistä purnukkaa. Minä ajattelin, että Mummi on seonnut. Koska Ukki näytti niin eri näköiseltä. Sillä oli kyllä rusetti ja sen iänikuinen pallo, mitä se ei ikinä antanut minulle, mutta muuten se näytti niin oudolle. Sehän oli vaan sellainen harmaa pussukka. Ja Mummi tirautti itkut ja sanoi, että riittää, että minä vaan nyt uskon sitä. Ja että Ukki jätti minulle perinnön.

Niin ajattelin, että varmaan nakkeja. Ukki kun niin rakasti niitä. Mutta Mummi sanoi, että minä olen perinyt Ukin sängyn ja lelut ja oikeuden istua Ukin tuolilla ja Iso-Mummin dosetin, minkä Ukki oli perinyt Iso-Mummilta.

Mitä minä tällä teen?

Että se kulkee nyt niin kuin suvussa. Se dosetti.

Onks tää nyt oikeesti mun?

Ja sitten minä sain sen Ukin joululelun, mistä se tykkäsi kaikkein eniten. Se minkä se aina tappoi hetkessä, mutta nyt se lelu oli melkein ehjä.

Niin minä ajattelin, että kyllä se Ukki oli sitten minun kaikkein rakkain ja paras kaveri! Että jos se tuosta vielä tokenee, niin kyllä minä annan sen lampaan sille takaisin. Kun minä olen niin kiltti!

Turvajärjestelmä tinteille

Meikä taitaa olla ainut naapuristossa, joka syöttää lintuja talvisin. Ainakaan kenenkään lähinaapurin pihapiirissä ei tintit parveile. No sehän tarkoittaa sitä, että minun lintulaudalta niille kelpaa ihan tavalliset pöperöt; lähinnä auringonkukansiemenet.

Nyt alkoi pakkastaa ja lisäksi pihapiirissä tuntuu viihtyvän harakka. Kun se ilmestyy paikalle, kaikki pikkulinnut kaikkoavat. Olen miettinyt, syötänkö mieluummin isoa tinttiparvea kuin yksittäistä harakkaa ja olen tullut siihen tulokseen, että tintit on tärkeämpiä. Niinpä piti miettiä, miten saan harakan kaikkoamaan jyväbaareistani.

Käly elikkäs perinnekielellä nato, laitteli jo aiemmin minulle kuvan oman vävynsä tekemästä turvaruokintapaikasta. Ajattelin tehdä samantyyppisen viritelmän, mutta ilman vasaraa. Hyllyltä löytyi kaksi metallista hengaria, jotka saatiin sidottua kuta kuinkin ristikkäin.

Omasta mielestä hieno!

Päälle virittelin kissankarkotusverkkoa, mikä oli jäänyt ylimääräiseksi sen jälkeen, kun olin tykitellyt muun verkon kutakuinkin naapurin kissan kulkureiteille, melko huonoin tuloksin. Siitä myöhemmin...

No sitten perheen whatsapp-ryhmään kuva ja palautepyyntö. Ykkönen epäili kuvassa olevan katiskan, Kolmonen päähän laitettavan ukkosenjohdattimen ja Nelonen epäili, oliko se oikeasti jo valmis, mikä ikinä se sitten tulisi olemaankaan.

Mutta käly elikkäs muinaiskielellä nato arvasi jo siitä kuvasta, missä metalliverkko sojotti vielä suorana ilman taittelua hengareiden päällä, että selvästi eläinten karkotuslaitteen teko syntyvaiheessaan! Että kyllä sen huomaa, miten meillä kuusikymppisillä ja sitä kokeneemmilla on asiat hallinnassa ja laaja tietokapasiteetti, suhteessa näihin nuorempiin yksilöihin!

No sitten siinä tuli sellainen innostus, että kun on ite tehty turvaverkko, niin laitetaanpa porisemaan ihan kunnon enegiapitoiset talipallerot tarjottavaksi. Ei muuta kuin kilo kookosrasvaa, n.7 desiä rypsiölyä, kuorittuja auringonkukansiemeniä ja vasaralla rouhittuja pähinöitä joukkoo!

Namnam!

Vähän mietin, että mitenkähän koookosrasva on tuotettu, kun en ostanut sitä Ruohonjuuresta, jossa myydää "Apinatyövapaata ja lapsityövapaata" kookosrasvaa. Sen sijaan ostin K-kaupasta Cocos- nimistä kookosrasvaa, minkä alkuperämaa / valmistusmaa oli Tanskassa?! Että joko se ilmaston lämpeneminen on vaikuttanut siihen, että kookospähkinöitä kasvaa jo Tanskan korkeudella?! Tuskin, eli pitää jossain vaiheessa selvittää, miten "apinavapaita" nuo Cocos-rasvat sitten ovat.

 Meillä ei myöskään laitettu vettä jatkoksi seokseen, eli ei tartte tinttien pelätä, että nokka katkeaa talipötikkää nokkiessa. Eipä aikaakaan, kun satsi kookosrasva oli sulatettu, rypsiöljy ja siemenet sekoitettu joukkoon ja seos kaadettu muotteihin. Illalla revittiin vielä tölkkien kuoret irti ja tuntui kivalta, että aamulla saa laittaa oikein kunnon pöperöt tarjolle!

Aika paljon täyttä ravintoa!

Kauniitakin ovat!

Tervetuloa!

Totuus Pallohullun päiväkirjasta!

Moni (eli kyllähän siitä jo monikko saadaan, kun kyseessä on kaksi) on epäillyt, että tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili ei olisi itse kirjoittanut "Pallohullun päiväkirjasta" tekstejään. Mutta totta se oli! Vili huokaisi viimeisen henkäyksensä 31.12.2018 ja eipä ole tainnut sen jälkeen ilmestyä tänne Vilin juttuja. Eikös sekin ole jo melkoinen todiste siitä, että itse se Vili niitä kirjoitteli?!

Mietin tuossa sanan totuus merkitystä. Sehän periaatteessa tarkoittaa sitä, mikä on totta. Niin mitenkä esimerkiksi tulee ekana mieleen Avainlippu, tuo suomalaisen tuotteen lippulaivamerkki?! Sillä on ollut pitkä prosessi nykyiseen hetkeen, sillä ensimmäinen suomalaisen tuotteen alkuperämerkki luotiin jo vuonna 1932, mutta merkissä komeili silloin leijonan pää. Merkki muutti muotoaan Suomen lipulla koristelluksi avaimeksi vuonna 1965 ja tuolloin se siivitti  "Osta suomalaista" -kampanjaa. Vuonna 1975 Avainlipusta tuli virallinen alkuperämerkki ja merkin saivat vain tutkitusti todetut kotimaiset tuotteet. Käytännössä tuotteen myyntihinnasta vähintään 50 % muodostui Suomessa tehdystä työstä; lopuista ei niin ollut väliä. Vuonna 1980 Suomeen alkoi virrata entistä enemmän ulkomaisia tuotteita ja Avainlippu alkoi korostamaan entisestään tuotteen kotimaisuutta ja uutena asiana niiden eettisyyttä.

Vuonna 1990 suomalaisten tuotteiden alkuperä korostui jälleen  lamakauden takia; Suomen lipun lisäksi korostettiin sinivalkoisuutta mainoskampanjoissa ja vedottiin "Tiedät kyllä miksi".  Samalla
aloitettiin sarja, missä esiteltiin kuukauden kotimaisia avaintekoja. Vuonna 1995 Suomen jääkiekkojoukkue sai Avainteko-kunniakirjan voitettuaan MM-kultaa ensimmäisen kerran koko Suomen historiassa. Vuonna 2000 Avainlippu-logoa muutettiin niin hienovaraisesti, ettei sitä edes huomattu. Vuonna 2006 Lordi sai pronssisen Avainlipun; tiedät kyllä miksi. Ja taasen vuonna 2011 jääkiekkomaajaoukkue sai, tällä kertaa takorautaisen, Avainlipun voitettuaan toistamiseen MM-kultaa. Merkkiä muokattiin taas graafisesti.

Vuonna 2012 Suomalaisen Työn Liitto täytti 100 vuotta ja Avainlippu-yrityksiä oli miltei 2 500. Vuonna 2014 Avainlippua siivitettiin "Sinivalkoinen jalanjälki" kampanjalla. Sitten taas juhlittiin, sillä vuonna 2015 Avainlippu täytti 50 vuotta ja merkki oli myönnetty 2 900 tuotteelle, tuoteryhmälle ja palvelulle. Vuonna 2017 "Made by Finland" kampanja juhlisti 100 vuotiasta Suomea. Ja hännän huippuna vuonna 2018 "Onhan siinä avainlipu?" kampanja alkoi, tarkoituksena saada suomalaiset ostamaan entistä enemmän Avainlippu-tuotteita; olihan merkkin myönnetty  jo yli 4 100 tuotteelle, tuoteryhmälle ja palvelulle.

Loppujen lopuksi, Avainlippu kertoo siitä, että tuote on valmistettu Suomessa tai palvelu on kotimaista alkuperää, joka työllistää Suomessa. Käyttöoikeus voidaan myöntää Suomessa valmistetuille tuotteille ja tuoteryhmille, joiden kotimaisuusaste on vähintään 50 % omakustannusarvosta. Tuotteen kohdalla omakustannusarvo tarkoittaa seuraavia: raaka-aineet, tarvikkeet, osa- ja puolivalmisteet, pakkausaineet ja -tarvikkeet, muuttuvat ja kiinteät henkilöstökustannukset, alihankinnat, muut välittömät kustannukset, markkinointikustannukset, tuotekehityskustannukset, poistot ja korot, muut välilliset kustannukset, mielikuva suomalaisesta alkuperästä. Palvelun kohdalla kotimaisuusaste on vähintään 50 prosenttia omakustannusarvosta. Eli esimerkkinä vaikkapa S-ryhmän lipputangossa liehuu Avainlippu, vaikka sielläkin on myyty ihmisoikeusloukkauksistaan tunnettujen tuotantoyritysten tuotteita (mm.ananasmehu).

Että semmoinen merkki se on tuo Avainlippu - suomalainen alkuperämerkki. Että totuus on se, että 50 prossaa suomalaisuutta melko lailla riittää luomaan tuotteesta kotimaisen. Tätä totuutta meille on tarjottu siis jo vuodesta 1932 asti!

Ai niin, mitä tulee siihen totuuteen, että kirjoittiko Vili itse blogiaan, niin sehän on siis totistakin totta! Voin laittaa tässä muutaman kuvan todisteeksi.

No missä se N on?!

Olin aika pieni pikkuisena!

Kun lanka katkeaa

Vili 11.8.2004 - 31.12.2018

Viime vuoden viimeinen päivä oli rakkaan Vili-koiramme kuolinpäivä. Vili oli 14 vuotta, 4 kuukautta ja 20 päivää iältään; se on hieno ja pitkä ikä koiralle.

On vaikeaa kirjoittaa tänne blogille; minulla kaikki on fiiliksestä kiinni ja nyt on ollut vaikeaa painella näppäimiä. Mutta nyt tämä on tehtävä; kirjoitettava surusta, jotta voi kirjoittaa sitten niistä hienoista ja iloisista muistoista. Ja kaikesta muustakin.

On niin kova ikävä tuota pikkuista ukkoa, joka tuotti meille kaikille niin paljon iloa elämänsä aikana. Suru on suuri! Mietin tuota surun tunnetta ja olen pohtinut, millä tavalla se näkyy tai heijastuu minusta. Tämän ikäisenä olen ehtinut kokea hyvin monelaisia surun tasoja; pieniä ja isoja.

Viimeisintä surua, rakkaan äitini kuolemaa, olen käsitellyt viimeiset yli 2 vuotta ja nyt alkaa tuntumaan, että olen päässyt surun kanssa tasapainoon. Se, katoaako suru koskaan, on hyvin epätodennäköistä. Pysyvän, tärkeän ja äärimmäisen merkittävän ihmissuhteen menettämiseen on pitänyt kasvaa. Henkisesti nuo vuodet ovat olleet hyvin haastavia, vaikka koko ajan olen ollut tietoinen, että nimenomaan myös ajan kuluminen siivilöi lopulta valoa enemmän ja enemmän omaan elämään ja häiventää surun tuomaa mustaa verhoa.

Surusta voi selvitä helpomminkin; silloin haikea mieli ja kaipuu vain täyttävät mielen ja tunteet tulvahtavat mieleen silloin tällöin. Suhteen läheisyys vaikuttaa siihen, miten heikkoina tai  voimakkaina tunteet yleensä koetaan. Tämä on todella hyvä asia; emme selviäisi siitä maailman tuskasta, joka on joka hetki ympärillämme, ilman tätä luontaista suojamekanismia.

Jokainen ihminen on yksilö; toinen käsittelee saman surutuntemuksen eleettömästi, toinen tuo sen voimakkaasti ja selkeästi esille. Pekka Järvinen toteaa uusimmassa "Ammatillinen käyttäytyminen Tie onnistumiseen" kirjassaan, muun muassa seuravasti: "Tunnevaltaisissakin tilanteissa henkilö käyttäytyy asiallisesti ja harkiten. Hän kykenee tarvittaessa säilömään tunteita eikä reagoi niiden pohjalta. Henkilö ymmärtää, millaista käyttäytymistä häneltä työroolissa odotetaan. Hän kykenee pitämään omat yksityiset asiansa ja tarpeensa riittävän erillään työasioista.".  Näinhän sen pitää ollakin; mikäli työpaikalla jokainen näyttäisi omat sen hetkiset tunteensa avoimesti, tilanne olisi melkoinen kaaos ja tilanteet eskaloituisivat.

Toisaalta on myös suuri helpotus, että työn imu vetää ajatukset henkilökohtaisista kriiseistä ja surusta muutamaksi tunniksi kokonaan vain työasioihin. Sanotaanhan niinkin, että työasioista ei pidä viedä kotiin; miksi siis kotiasiat olisi tuotava töihin. Toki on viisasta kertoa lähimmille työkavereille kohtaamastaan surusta; se tuo ymmärystä vaikkapa siihen, että ennen niin iloinen työkaveri onkin muuttunut hiljaisemmaksi.

Eläimeen kiintyminen on monelle ihmiselle hyvin tärkeä asia. Suomen Mielenterveysseuran mukaan lemmikki on hyvin tärkeä yksinäisyyden lievittämisessä. Tunneside omaan lemmikkiin voi muodostua yhtä vahvaksi kuin ihmiseen; joillakin jopa vahvemmaksi kuin etäisempään perheenjäseneen. Koira voi olla "nelijalkainen terapeutti", joka tuo elämään merkitystä ja sisältöä, vaikka suheet läheisiin ihmisiin olisivatkin ihan kunnossa.

Mitä ajattelen Vilistä? En sitä osaa kertoa tässä avoimesti, en vielä pysty kirjoittamaan sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. Mutta  Vili on ollut minulle kaikista koiristamme kaikkein merkityksellisin. Ehkä senkin takia, että minulla on ollut siitä myös aikuisen ihmisen vastuu, toisin kuin lapsuuskodissa asuessani.

Vili odotti kun tulin töistä kotiin; sen korvat vaan vilahtivat olohuoneen tuolissa kun ajoin auton katokseen. Se ryntäsi ovelle ja malttamattomana jo riemuitsi, että kohta lähdetään lenkille! Myös Vilillä oli rutiinit, mitkä se oli oppinut perheessä. Kun illalla pesin hampaita, se meni odottamaan ulko-ovelle, että tähän aikaan tehdään viimeiset iltapissat. Kun olin lähdössä jonnekin ja sanoin "Vili jää kotimieheksi", sen häntä painui alas ja se meni omaan tuoliinsa katsomaan lähtöäni. Se tunnisti sanat ja tiesi, että tällä kertaa se ei pääse mukaan. Vili tunnisti tunnetilani; se tiesi milloin minulla on paha mieli ja milloin haluan leikkiä sen kanssa!

Vili oli mukana kaikessa: mökillä, retkillä, saunassa, veneilemässä, kaikessa päivän touhussa. Ja toki sillä oli varmasti välillä tylsää olla työpäivien ajan kotona odottamassa, milloin tutun auton ääni kantautuu sen korviin. Mutta kun se kuuli tuon äänen, riemulla ei ollut rajoja!

Nyt tuo kaikki yhteinen aika on takana! On vaan kaikki hienot ja rakkaat muistot! Ja satoja valokuvia; selailen niitä iltaisin ja mietin, miten paljon olen saanut kokea koiran kanssa. Siitä olen kiitollinen.

Viimeinen reissu mökillä