Mielikuvia

Nyt kyllä en tiedä, pitääkö itkeä vai nauraa. Tai olenko urani huipulla vai pahimmissa pohjamudissa. Nimittäin, eilen tapahtui seuraavaa:
Olimme kollegoiden kanssa viettämässä iltaa, mikä on erittäin poikkeuksellista. Ei niinkään se illanvietto vaan se, että olimme porukalla liikkeellä. Tai siis illanvietto koti-illan merkeissä ei ole meille poikkeuksellista, mutta yhdessä vastaavasti on. No ruokailun jälkeen vaihdoimme paikkaa ja ajattelimme hieman kilpailla pienessä sanamittelössä ja pelasimme Aliasta, tuota sanaselitysten äitiä. Meikäläisen joukkue tietenkin voitti. Kollegat olivat tosi nyreinä ja selittivät, että he halusivat haastetta peliin ja sen takia kyselivät toisiltaan, siis oman joukkueen jäseniltä, vaikeimman kautta sanojen alkuperää... No, koska kyseessä oli peli, jossa oikeasti olisi pitänyt selittää edes omalle joukkuetoverille niitä sanoja mahdollisimman selkeästi, niin vedin johtopäätöksen, jota en kirjoita tähän sen takia, että itsesuojeluvaistoni heräsi juuri.

Baarissa sitten vieripöydässä istui puoliopiskelija. Eli puolituttu, joka alkoi heti tivaamaan, miksi meitä ei ole näkynyt bodycompatissa! Selitykseni hänelle oli yhtä uskottava kuin Aliaksessa, joten hän tyytyi vastaukseen. Koska hävinnyt kollegajoukkue istui edelleen nyreänä, ehdotimme, että lähdetään kuuntelemaan karaokea. Tuumasta toimeen. Siellä sitten kuuntelimme erilaisilla taidoilla varustettujen ihmisten laulunäytteitä. Huomasin, että osalla oli tosi matala epäonnistumisen pelko ja vastaavasti tosi korkea riskiottotaito. Sen lisäksi nimenomaan em. Henkilöillä oli poikkeuksetta sävelkorvansa kanssa kehitymisvaihe vasta aluillaan. Mutta kunnioitan ihmisiä, jotka oikeasti uskaltavat laittaa itsensä likoon ja laulaa luikauttavat Marita Taavitsaisen Andren Irwin Goodmanin Rentunruusun sävelellä. Ei nimittäin todellakaan onnistu kaikilta. Minä voin tässä vaiheessa sanoa, että itsellä ei ole sävelkorvaa eikä lauluääntä ollenkaan. Ja olen todellinen luuseri enkä yksinkertaisesti uskalla mennä ääntelemään mikki kourassa (kollegat käyttivät sanaa "raakkua", minkä joku heikommalla itsetunnolla varustettu yksilö olisi kokenut jopa loukkaavana, mutta minä en - etenkin kun se olisi ollut vielä tottakin) ja herättämään muissa myötähäpeän tuntemuksia. Joskus kotona olen laulaa luikauttanutkin, mutta sen jälkeen kun tajusin, että kajareista kajahtava äänii kuuluu myös ulos, lopetin.

No nyt päästään asiaan, eli tämä kyseinen puoliopiskelija ilmestyi kuin tyhjästä samaan baariin. Siinä sitten vaihdoimme muutaman sanan ja olimme taas narikkajonossa samaan aikaan. Meikäläiset nimittäin kannattavat joukkoliikennettä ja viimeinen bussi oli lähdössä kello 23.10 ja siihenhän sitä mentiin. Yleensä osa alkaa vasta pikkuhiljaa valumaan baareihin tuohon aikaan... No, tämä puoliopiskelija sitten loihe lausumahan siihen loppusanoiksi, että aina kun hän näkee meidät, niin hänelle tulee vaan mieleen, miten ne mikrobit leviävät sieltä lattiakaivosta pitkin muita pintoja.

Niin kollegan kanssa mietittiin, että olisiko se kuitenkin kivempi, kun tulisi meikäläisten naamasta joku muu kuin mikrobi mieleen. Vaikka oltiin istuttu baarissa putkeen jo 7 tuntia ja vaikka kello oli jo 23.00?!