Kärpäsenä katossa

Mietin tuossa aamusella, kun soittelin äitimuorille päivystysaikaa Joensuun terveysjärjestelmästä, että miltähän tuntuisi olla kärpäsenä katossa seuraamassa vastaanotossa olevan työntekijän ilmeitä ja eleitä, kun asiakkaat soittavat ja puhelu ei menekään kummankaan odotusten mukaisesti.

Tarina on tässä: Melkein 85-vuotiaan äitini hoito-ohjeessa luki selvällä suomenkielellä, että ottakaa yhteyttä ensiapupkl:n numeroon, jos tarve ilmenee vuorokauden sisällä operaatiosta. Tarve ilmeni vuorokauden sisällä ja kaiken kukkuraksi se oli vielä sellainen tarve, mikä  oli hoito-ohjeessa jo ennakkoon mainittu mahdolliseksi tarpeeksi. Homma hanskassa; siispä pirautin ensiapupkl:lle.

Puhelimeen vastasi joku tittelitön ihminen, jolle ei kastelahjana oltu annettu edes nimeä, tai sitten hänellä oli kurkku hetkellisesti niin kipeä, että siinä vaiheessa kun oletus oli, että hän kertoo nimensä, niin ääni häipyi kuulumattomiin. Minun oli tietekin kerrottava, kuka olen. Kerroin asian mahdollisimman selkeästi, jaarittelematta ja painottaen, että kysessää on hoito-ohjeenne mukainen toiminta ja mielellään tulisimme kuluvan päivän aikan käymään.

Tämän jälkeen alkoi mielenkiintoinen keskustelu, josta osan tämä henkilö, sanotaan vaikka Pirkko, kävi joidenkin muiden hoitajien tai peräti laitoshuoltajien kanssa. No, ei kuitenkaan laitoshuoltajien, koska sieltä löytyy niin tervejärkistä porukkaa, että konsultoituaan jotain työvuorossa olevaa laitoshuoltajaa, meidät olisi oitis pyydetty vastaanotolle.

Pirkko ilmoitti, että asia ei kuulu heille, vaikka operaatiosta ei olekaan vielä kuulunut vuorokautta. Tiedusteltuani, että kenelle sitten, hän kertoi auliisti, että sinne kotipaikkakunnan terveyskeskuksellehan se kuuluu. Tämän olin tiennyt jo ennen Pirkolle pirauttamista, ongelma oli vain siinä, että muori sattu olemaan meikäläisen luona Joensuussa eikä kotipakkakunnallaan. Ja jos hän olisi sattunut olemaankin siellä, niin kyseisessä tk:ssa ei ollut päivystysvastaanottoa, vaan se sattui olemaan Nurmeksessa (Lieksan ja Nurmeksen tk:t ovat tehostaneet toimintaansa ja toinen päivystää parillisena, toinen parittomana viikonloppuna ja potilaat ajavat tuon 100 km sitten joko omalla tai valtion kustannuksella). Pirkko pysyi tiukkana ja sanoi, että lieksalaiset eivät kuulu heille; ainostaan Lieksan kolilaiset kuuluvat?! Ymmärsin olla hiljaa siitä asiasta, että äitini on melkein kolilainen, koska hän oli ollut evakon alkuajan Kolilla.

Tunsin , miten Pirkon stressikäyrä kipusi yhtä korkealle kuin omani. Mutta tässä tilanteessa minä olin se, joka käyttäytyi nöyrästi, koska todellakin meidän oli pakko päästä vastaanotolle. Sen todisti jo hoito-ohje, joka tässä tilanteessa tuntui olevan ainut turvamme. Yritin siis puhua rauhallisesti, perustelin toivettani, esitin pahoitteluni, että joudun vaivaamaan mutta pysyin kuitenkin tiukkana, että hoitoon on päästävä. Siinä vaiheessa, kun Pirkko ehdotti, että ajaa kurautan muorin kanssa 100 km Lieksaan (ilmeisesti repimään sitä lukossa olevaan päivystyksen ovea) ja sieltä sitten takaisin, tarkensin, että onko hän aivan varmasti sitä mieltä, että neuvo on ihan järkevä. Samalla pelkäsin, että hän täräyttää meidät alimpaan hoitoluokkaa ihan vaan sen takia, että en arvostanut hänen neuvoaan.

Tässä vaiheessa Pirkolle valkeni, että en soita Lieksasta, vaikka olinkin jo useamman kerran maininnut, että lähden viemään äitiäni kyseiseen kyläpahaseen vasta seuraavana päivänä. On myönnettävä, että en huomannut sanoa soittavani Joensuusta, joskin se kävi selvästi ilmi keskustelussa; tuskin muualta olisin luvannut olla päivystyksessä varttitunnin sisällä. Ja tuskin Lieksassa ollessani olisin vienyt äitini takaisin  Lieksaan; hmm... mitenkähän oli Pirkon loogisen ajattelun laita.

Keskustelu päättyi, Pirkon yläpaineen ollessa 200 ja minun 160 (mitä on monesti ihan normaalistikin), siihen, että Pirkko käski minun soittamaan terveyskeskuksen päivystykseen Tikkarinteelle. Ystävällisesti hän antoi sinne numeron ja roikuin linjalla 10 minuttiia, minkä jälkeen homma lähti rullaamaan. Siellä ystävällinen naisääni ilmoitti, että ilman muuta hoito tehdään. Niinpä päräytin äitimuorin kanssa Tikkarinteelle ja takaisin Utrassa olimme 55 minuutin päästä! Koskaan aiemmin en ole sieltä niin nopeaa hoitoa saanut.

Mikäli Pirkko olisi hahmottanut kokonaisuuksia, hän olisi ohjannut meidät suoraan Tikkarinteen päivystykseen miettimättä, onko apua tarvitseva "asiakas" lieksalainen vai sotkamolainen. Mutta iso kiitos Tikkarinteen päivystykseen; siellä ymmärretään hoitotarpeen päälle.

Näkisinpä Pirkon...

Olisiko ompelijaksi?

Kun nuo aiemmat omaehtoiset työkokeilut eivät ole oikein onnistuneet, niin minulla on yhä haku päällä. Tuumailin, että jos jätän ulkotyöt näin talvea vasten sikseen ja päätän keskittyä enempi sisähommiin. Enpä pitkää kerinnyt miettiä, kun sana oli kiirinyt laajasta osaamisrepertuaaristani ja huomasin, että olin lupautunut lyhentämään olohuoneen verhoja. En kuitenkaan omiani, sillä ne ovat roikkuneet jo yli 20 vuotta olohuoneen ikkunoissa aina talvisaikaan ja ihan oikeassa pituudessa.

Ympäristöihmisenä en ole alkanut hötkyilemään ja ostamaan uusia verhoja, vaan olen ihan tyytyväisenä viritellyt verhot aina ensilumien aikaan olkkariin. Ihan kuin olisi viimeiset 10 vuotta kuullut jotain valitusta, että aina samat verhot, mutta minusta syytä uusien hankkimiseen ei ole. Tein nimittäin vuonna 1991 erittäin kauaskantoisen ostoksen ja huomaan, että myös makuni on pysynyt samana. On kiva seurata, että asiat ja maailma muuttuu, mutta olkkarin verhot ne vaan pysyvät!

Samaa ei voi sitten sanoa ystävieni verhoista; ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Minulla on ompelukone, joka samalla nostaa statukseni sukulais- ja ystäväpiirissä huomattavan korkealle. Osaan jopa käyttää sitä, ainakin aiemmin. Nyt olen keskittynyt ekokassien tekemiseen ja tarkemmin sanottu lähinnä suoran sauman ompelemiseen. Myös muita pyyntöjä suorastaan satelee; eilenkin yksi jälkeläisistä yritti ottaa haltuunsa melkein 30 vuotta vanhasta lakanakankaasta ompelemani norsukassin, mutta en raskinut luopua siitä.

Koska ompelijanmaineeni alkaa olla jo laajalle levinnyttä faktaa, ei siis ollut ihme, että eteeni kannettiin peräti kolmet lyhennystä kaipaavat juhlaverhot. Tällä kertaa haastetta toi se, että verhot olivat tekokuitua, minkä ompelussa suoran sauman saatuaan voi suunnistaa suoraan lottokioskille...

Huomaa mittanauha!

Varustauduin ihan oikealla mittanauhalla, koska ajattelin todistaa, että meitsiltä sujuu myös pikkutarkka nypertäminen. Kun sain kuulla valmispituuden, niin helppoakos oli sitten lyhentää kangasta haluttuun pituuteen. Olisi saattanut mennä silmämääräisestikin, mutta annoin ammattimaisemman vaikutelma metrimitta kaulassa.

Ei lankasuorassa...

Ensimmäisen verhon jälkeen kehityin ja merkkasin sekä leikkauskohdan että taitteen kohdan yhtä aikaa.

Sormet ergonomisesti.

Sitten ei muuta kuin ompelemaan! Se olikin hauskaa hommaa, kun pohjatyöt oli tehty huolella. Kolmen verhon lyhennys vei aikaa alle tunnin. Ei mikään huono aika 2-vuotisen kudontakoulun käyneelle! Etenkin kun tuosta koulusta on aikaa 31 vuotta ja keskityin siellä pelkästään kangaspuilla kutomiseen!

Meikäläisen työolosuhteet olivat miljoonakertaisesti paremmat kuin niiden ompelimojen työläisillä, joista edellä mainut verhot suomalaiseen kauppaan myytäviksi olivat tulleet. Tai ainakin luulen, että ne oli tuotettu jostain Aasian hikipajasta. Kahleet pois- on järjestö, jonka tarkoitus on parantaa ompelijoiden työoloja. Kun Puhtaat vaatteet-kampanjat organisoivat kuluttajajärjestöt, tämä kampanjan taustalla ovat argentiinalainen ja thaimaalainen ompeluosuuskunta. Hienoa!

Mitä sitten pitäisi tehdä, että ei syyllistyisi omalta osaltaan riistämään työntekijöiden oikeuksia?! Olisiko parasta jättää ikkunat ilman verhoja? Vai olisiko parempi ostaa vain kotimaisia verhoja (kotimaisella puuvillapellolla tuotetusta puuvillasta...hah)? Vai olisiko siirryttävä kokonaan muihin materiaaleihin? Kuten tiiliskiveen, jota muuraamalla poistuisi kerralla sekä verhojen vaihtamisen vaikeus. Toki haitta syntyisi valaistuksen kannalta.

Jos ajattelen ympäristöä, niin säästääkseni lämmityksessä, minun olisi laitettava sälekaihtimet ja verhot ikkunan eteen yöksi. Vaikutus on sama, kuin yksi lasikerros lisää lämpöhukan esteenä. Jospa näppäränä ompelijana ompelisin verhoihini vuoret, kuten Englanissa on tapana? Taidan sittenkin olla ihan onnellinen, kun roikotan niitä yli kaksikymppisiä edelleen ikkunassa. Ajattelepa, ainokainen lukijani - harvoille verhoille voi pitää 30-vuotissynttäreitä, kuten meikäläisen verhoille muutaman vuoden päästä!

Rentona

Tuon vihanvimmaisen kirjoituksen jälkeen pitänee palata normaaliin mielentilaan, mikä tarkoittaa sitä, että en todellakaan aio kirjoittaa Talvivaarasta yhtään mitään. En edes sitä, että ei tarvinnut olla Einstain ennustaessaan, miten siellä tulisi käymään. Minäkin, tälläinen kotikutoinen ympäristöihminen, oivalsin jo vuosia sitten, että tilanne ei ole hallinnassa.

Taisi käydä niin, että uusien jäteasemien pohjarakenne on tarkemmin määritelty kuin Talvivaaran ylitäyttöaltaiden pohjarakenne. Jos en väärin muista, niin samoihin aikoihin kun täällä Joensuussa piti jo käyttää bentoniittia uuden jätteenläjitysalueen pohjaan, Talvivaaran mineraalikaivoksessa selvittiin kivituhkakerroksella. Jäteaseman pohjarakenne on yli metrin paksuisen, erilaista kerroksista koostuva tukeva pohja, jonka läpi ei mikään valuma pääse hallitsemattomasti ympäristöön. Myös pohjamuovi, mikä kattaa koko kerroksen, on paksu ja tiukkaan hitsattu; reiän syntyminen on mahdollista, mutta ei muutamassa vuodessa eikä valumat olisi satoja litroja minutissa - korkeintaan millilitroja. Jäteasemalla ei ole nestealtaita, joten pohjarakenne on mitoitettu kestämään aikamoista painetta; on siis maksimoitu mahdollinen haitan estäminen.

Samoin ei voi sanoa Kainuun korpimaille kyhätystä kaivosteollisuuden jätteitä keräävistä altaista. Niissä jo veden paine on niin suuri, että pöhkömpikin tajuaa, että perustusten olisi oltava todella järeät. Mielenkiintoista siis on, että  Euroopan suurin nikkelikaivos, jossa käsitellään  nikkeliä, kuparia, sinkkiä, kobolttia ja jopa uraania, tarvitsi muutama vuosi sitten vain  15 cm:n kivituhkan ja 1½ cm bentoniittikerroksen jätealtaan pohjalle?!

Mielestäni tämä kuvastaa hyvin suomalaista ympäristöpolitiikkaa. Pakotteet ja tiukat määräykset koskevat lähinnä niitä, joita on helppo hallita. Lasketaanpa! Keskivertoihminen pissailee vuorokaudessa 1-2 litraa. Tästä määrästä 95 % on vettä ja 2,5 %  varsinaista ureaa, joka suurina määrinä on myrkyllistä.  Millä tavalla? Juotunako? Urean lisäksi pissassa on loput 2,5 % magnesiumia ja kalsiumia, fosforihappoa, rikkihappoa ja jopa hippuurihappoa, mitä se sitten liekään. Joka tapauksessa, päivässä tuota vaarallista ureaa syntyy ihmisparasta vaivaiset puoli desiä. No huhhuh! Silti kesämökillä viikonloppuja viettävä Reiska, joka pissaa sen 2 litraa päivässä mökkinsä ulkohuussiin, onkin joutunut tarkan syynin alle ympäristön saastuttajana.

Maanviljelijät saavat kerätä karjanlantaa säiliöihin ja levittää ne sitten pelloille lannoitteeksi. Rajoituksia on, tietenkin, eli routaiseen ja lumipeitteiseen maahan sitäkään ei saa levittää. Rajoituksia on myös sen mukaan, mitä pellolla aiotaan viljellä ja mistä eläimestä virtsa ja lanta on peräisin. Mutta onkohan lehmänkin pissassa ureaa? Ja paljonkohan Mansikki pissaa (!) päivässä. Tarkistin, niin jokainen lehmä tuottaa 23 kiloa (!) lantaa vuorokaudessa.

Kuvittele syksyinen poutapäivä siellä Reiskan kesämökillä. Juuri on saatu haravoitua pienen tontin piha syyskuntoon ja sitten pitääkin jo mennä pissalle. Jos mökillä on kantovesi ja ulkohuussi, niin toivottavasti Reiska kuitenkin noudattaa lainsäädäntöä ja erottelee virtsan huussin muusta tuotoksesta erilliseen astiaan. Virtsa pitää sitten jälkikäsitellä kompostissa, josta on matkaa järvelle toistakymmentä metriä ja maapohja ei saa olla liian viettävä.

Kun Reiska rakentaa uutta ulkohuussia, mikä täyttää kaikkien direktiivien määräykset, kuuluu pellolta räminää ja eikös sinne olekin jo ilmestynyt naapurin Jussi lantatankkinsa kanssa. Suihkis vaan, ja sinnehän se söhähti, naudan lietelanta pellon kynnöksiin. Sitä saa levittä 20 tn (tonnia) / ha (hehtaari eli 10 000 m2) syyskuussa! Mieti!!! Naudan lietelanta sisältää ½ kg fosforia m3 ja 1,8 kg typpä m3.

Itse asiassa maanviljelijä saa vielä tukea levittäessään lietelantaa peltoon. Reiska sitä vastoin saa saakkoa ympäristörikoksesta, jos hän ei ole tehnyt asianmukaisia jätevedenkäsittelytoimenpiteitä (mm. saostussäiliö, harmaavesisuodatin, maapuhdistamo) mökille, jossa hän saattaa viettää kesäkuukausina jokaisen viikonlopun, eli tuollaiset 30 vuorokautta. Sehän tekee yhteensä 1,5 litraa kesän aikana sitä pahamaineista ureaa!

Vähän tämmöinen fiilis tulee, kun lukee noita Talvivaaran touhuja. Siellä iso yritys päättää, mitä se tekee. Sen päästöt, vaikka ovatkin miljoona kertaa suuremmat ja kuormittavammat ympäristölle kuin yhdenkään yksittäisen kansalaisen, saavat mennä ihan omia reittejään. Lainsäädännössä ei ole vielä riittävästi ohjeita ja määräyksiä, sillä Suomessa ei ole ollut riittävästi kaivostoimintaa, että niitä lakeja olisi tullut tehtyä. Lisäksi sinisilmäisinä hölmöinä uskotaan, että kyllä me suomalaiset olemme rehellisiä ja ympäristön arvoja kunniottavia ihmisiä. ELY:n porukat eivät saa yritystä kuriin  - onhan Talvivaara iso työllistäjä kurjassa Kainussa. Onkohan siellä samanlaista mafiaa kuin Italiassa; siltä alkaa tuntua. En hämmästyisi, vaikka vuosien päästä selviäisi, että virkamiehiä on lahjottu ja näin saatu heidän ummistamaan silmät tai ainakaa olemaan huomaamatta epäkohtia ja vaatimatta tiukasti lain pykälien noudattamista.

No, tämmöistä tuli pohdittua tänään. Ihan kiva, että oli aikaa pohtia pitkästä aikaa näitäkin asioita. Rennosti ja kiihtymättä.

Vihan vallassa!

Meikäläisen sisäpiiri tuntee pimeän puoleni, eli saatan purkautua kuin tulivuori ja viilipyttymäinen rauhallisuuteni, mikä kuuluu ammatilliseen rooliini, on hetkessä haihtunut ruudinkatkuisena savuna lähiympäristöön. Pidän tätä ominaisuutta ihan kivana, sillä se todistaa, että sisäinen leijonani on valppaana ja sivistystä on kuitenkin sen verran, että en näytä tätä alkukantaista luonteenpurkausta muualla, kuin neljän seinän sisällä, jotka yleensä vielä omistan itse. Kuten Liisa Keltikangas-Järvinen sen muotoilee, jokainen saa näyttää tunteensa, mutta silti pitää olla hyvät käytöstavat ja sen perusteellahan sitä keskivertoihminen ymmärtää, miten missäkin tilanteessa käyttäytyy.

Toisaalta olen huomannut, että käytöstavat eivät sittenkään kuulu kaikkien ihmisten perusosaamiseen. Tässäpä olisikin oivallinen kasvun paikka tarkastella omaa käyttäytymistään ulkopuolisen silmin. Itse en tietenkään tätä tarkastelua enää tarvitse, sillä pystyn helposti huomaamaan, milloin en olisi selvinnyt käytöksen kultaisen kirjan tentistä ihan puhtailla papereilla. Näin kävi mm. viime keskiviikkona.

Olin erittäin hyvin ansaitsemallani vapaalla ja tarkoitukseni oli ylittää katu suojatietä pitkin 84-vuotiaan äitini kanssa. Olimme juuri poistuneet tyhjin käsin eräästä tavaratalosta ja toiveikkaana suunnistimme kohti toista kauppaa.  Lähdimme siis ylittämään katua Tori- ja Koskikadun risteyksessä, mutta sitä ennen olin  jo luikauttanut lapsuudesta tutun lorun "Katso ensin vasemmalle, siten vasta oikealle, vielä kerran vasemmalle, sitten vasta auton alle". Valitettavasti tällä kertaa loru meinasi loppua lyhyeen.

Olimme ottaneet muutaman askeleen suojatiellä, kun huomasin, että vasemmalta ajoi auto meitä kohti kovaa vauhtia. Oli selvää, että kaveri ei väistäisi. Me väistimme. Tilanne meni nopeasti ohi, mutta kun sinistä bemaria ajanut noin kolmikymppinen melkein kaljupäinen mies kaahasi muutaman sentin päästä ohitsemme, minuun iski ennalta arvaamaton primitiivireaktio ja iskin täysillä bemarin takaluukkua nyrkilläni. Se, että pystyin yleensä näin tekemään, todistaa, että onnettomuus oli todella lähellä.

Iskusta kuului  kova pamaus, mitä itsekin ihmettelin. Kaveri ei kyllä pysähtynyt kysymään, kävikö meille mitenkään, vaan jatkoi matkaansa kohti Rantakadun liikennevaloja. Hän tajusi aivan varmasti, mitä tein ja pani ehkä naaman muistiin... Mietin, miksi reagoin noin voimakkaasti; yllätyin itsekin. Sitten ajattelin, että koin ehkä olevani jonkinasteinen naarasleijona, joka suojeli pesuettaan eli tässä tapauksessa äitimuoria, joka ei todellakaan olisi ikikuunapäivänä voinut kuvitellakaan tekevänsä moista sivistymätöntä tekosta, vaikka vaarassa oli jopa henkikulta.

Kun poljin muutama vuosi sitten fillarilla Kuusamoon, niin suunnittelin kyllä fillarin tarakalle telineen, missä olisi puukko, mikä vetäisi viirut liian läheltä kahaavien autojen kylkiin. Mutta vain suunnittelin. En toteuttanut. Olenko ottanut ensimmäisen askeleen kohti väkivaltaista anarkismia, jonka tavoitteena on antaa lapasesta öykkärikuskeille?!

Koirastako kasvissyöjä?

Olen miettinyt jo pitkään, pitäisikö minun muuttaa ruokailutapojani ja lopettaa lihansyönti kokonaan. Ihan vaan ympäristösyistä.Pyrin kaikessa mahdollisessa ajattelemaan ympäristön kannalta ja minimoimaan yleistä kulutustani, ostamaan vain harkiten, vähentämään matkustamista, pienentämään energiakulutusta, tekemään järkeviä päätöksiä, kierrättämällä. Silti on alkanut tuntua, että jotain olisi syytä tehdä myös ruuan puolella. Tässä korostuu minun kohdallani myös eläinten tuotantotavat ja niiden eettisyys. Tällaisen hyvinvointivaltion edustajana ajatukset voivat tuntua hurskastelulta.  Ja mitäs lihan tilalle? Käsittääkseni lihasta saadaan valkuaisaineita eli proteiineja. Ilmeisesti perusjuttu olisi lisätä soijan ja muiden erilaisten papujen käyttöä.

Olen toki vähentänyt lihansyöntiä, niin paljon kuin se on ollut helposti mahdollista. Valitsen yleensä aina kalaruuan, olen vähentänyt tietoisesti liharuokien määrää viikossa ja suosin naudanlihan sijaan broileria. Tämä siitä syystä, että märehtijöiden kuormitus on huomattavasti suurempi, kuin muiden eläinten. Väitetään, että metaanintuotanto on 1/4 sioilla ja broilerilla, kun sitä vertaan nautojen metaanintuotantoon. Ruokintamuodolla on myös iso merkitys. Naudat pystyvät syömään ihmisille kelpaamatonta ruohoa, kun sioille ja broilereille syötetään pääasiassa rehua, mikä koostuu soijasta ja viljoista ja joiden kasvattamisessa käytetään enempi kemikaaleja. Rehu tuodaan myös pitkälti ulkomailta. Kotimainen nurmirehu puolestaan pakataan muovisiin paalehin ja kyllä naudoille on syötettävä myös kivennäisiä. Käsittääkseni naudat syövät myös soijaa, eivät kuitenkaan siinä määrin kuin siat ja kanat.

Kaloissa suosin aina lähialueen villikalaa, tai miksi sitä nyt voisi kutsua. Jossain vaiheessa Norjan kassilohikasvattamojen rehuna käytettiin jopa 1½ kertaa painokiloa kohti merestä pyydettyjä villikaloja, joiden määrä onkin rajusti vähentymässä ja kalaa löytyy entistä kauempaa rannikoilta. Aika älytöntä sekin! Viljellyn kalan ympäristökuormitus on iso. Halpojen merikuljetusten ja halpatyövoiman käytön takia lohi saattaa matkata tuhansia kilometrejä ensin fileoitavaksi ja sitten takaisin jatkokäsittelyyn. Evirakin antaa luvan pakastaa myyntiin tulevan kalan kahdesti, mutta kotona sitä ei saisi enää pakastaa. Hmmm. Kerran kysyin ruokalassa, että mistähän tämä kala on peräsin. Vastaus kuulu "Vedestä", joten ajattelin, että ei ainakaan meikäläisen peruskuppilassa paljonkaan taideta tuohon ruokatuotantoon kiinnittää huomiota.

Joidenkin tutkimusten mukaan kasvihuonekaasujen määrästä 1/5 osa on peräisin nimenomaan lihantuotannosta. Lihansyönti on kuitenkin kasvussa, meillä Suomessakin. Köyhissä maissa se mielletään pitkälti vaurauteen; köyhillä ihmisillä ei oikeasti olekaan varaa lihansyöntiin. Meillä rikkaissa maissa kasvaneilla ei ole samanlaista suhtautumista lihaan; melkein uskallan väittää, että jokainen suomalainen voi syödä lihaa halutessaan. Kun köyhien maiden ihmiset rikastuvat, he haluavat papujen tilalle proteiinipitoista lihaa. Rikkaissa maissa rikkaat haluvat trendikkäästi vaihtaa lihan köyhisä maissa tuotettuihin papuihin. Näin karkeasti sanottuna.

 Nyt olen siis jättänyt leikkeleiden käytön pois, pyrin suosimaan kalaa (milloin se on tullut lähialueelta), jos on "pakko" syödä lihaa, otan broileria (voi Ross 508-parkaa). Mutta eipä se juuston syöminenkään minua kummemmaksi tee; korkeintaan voitan tuotannon eettisyydessä. Voivoi! Jos ihminen voi kuitenkin pohtia tällaisia asioita, niin sekin on jo jotain se. Voimme miettiä, kumpi on kuormittavampaa, sekö että juon suomalaisella lähitilalla tuotetua maitoa, joka pyörähtää Jyväskylässä pastörtointikäsittelyssä vai sekö, että ostan soijamaitoa, joka tulee Suomeen jostain muualta. Mitä painotan? Sitäkö, että soijan kohdalla minun ei tarvitse ajatella eläinten kohtelua? Vai sitäkö, että kotimaisuusasteen korkeus on tärkeä asia nykytalouden ja maailman levottoman tilanteen takia.

Mutta entäs tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili sitten! Koirahan on lihansyöjä ja tuottaa päästöjä saman verran kuin citymaasturi. Mitäs minä sitten Vilille syötän, jos emme syö enää lihaa? Kas tässä ekologinen ja ympäristötietoinen (mainitsinko jo keskimääräistä älykkäämpi) tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili on keksinyt keinon tulevia aikoja ajatellen...

Ja tästä linkistä sitten katsomaan youtubeen, jos ei muuten näy.

Risu savotassa!

Kirjoitin tuon otsikon ihan tarkoituksella juuri noin, korostaakseni sitä, että meikäläisen puusavotat loppuivat melko lyhyeen. Nimittäin siihen edellisen reissun haavan kaatoon. Ja edellä mainitsemallani mökillä. Siellä, missä taitojani ei tunneta (todellakaan!), saatan päästä vielä kokeilemaan, josko se puu sittenkin kaatuisi suuntaan tai toiseen. Mielellään joka tapauksessa kaatuisi.

Tuossa risusavotassa kävi sitten niin, että ystävän mökille saapasteli sukulaismetsuri etuajassa (talvellahan sen piti vasta tulla!) ja aloitti hallitun puunkaatamisen. No, jokainen meistä ex-metsureistakin tietää, että kaatamisen jälkeen pitää karsia oksat. Oksia on hieman hankala poltella uunissa, joten yksi tapa on polttaa ne heti karsimisen jälkeen avotulella ja näin tuoda hetkittäistä lämpöä metsäneläinten kylmään ja karuun arkeen. Osa risuista tietenkin jätetään maatumaan ja samalla tuottamaan hyvää luontaista lannoitetta sekä kaikenlaista askaretta mahdollisille runkohaapsasille, joiden ei tietankään toivota näyttäytyvän haavikossa eikä muuallakaan.

Tontilla koitti aamulla talkoolaisille työnjako, enkä oikeastaan ällistynyt, että sain vastuulleni juuri em. risujen raahaamisen polttopaikalle. Sitä ihmettelin, että sain myös päävastuun risujen polttamisesta. Mietin, että johtuiko se siitä, että maassa oli jo lunta ja oletus oli, että meikäläinen ei saa edes syttymään nuotiota märistä risuista, joten hommaan ei varsinaiseti sisältynyt riskiä...

Homma hoidossa!

Mutta partiolaisena sain tietenkin tulen syttymään yhdellä tikulla. Tai kahdella, mutta vähemmällä kuitenkin kuin puntilla. Kaikki ihmettelivät, että ihanko totta märkä puu palaa: minullehan siinä ei nyt ollut mitään ihmettelemistä. On tullut poltettua ennenkin risuja puusavotan jälkeen...


Kun olin sitten raahannut tasan kuusi tuntia risuja ja huolehtinut samalla niiden poltosta, alkoi tuntua ihan siltä, että valetta on sekin väite, että raitis ulkoilma virkistää. Väsytti ihan himputista, mutta sisulla tein vielä puoli tuntia pitempään hommia kuin muut, ettei tulisi sanomista laiskottelusta.

Kun sitten sattui sekä moottorisaha että metsuri olemaan paikalla, niin pyysin, että hän sahaisi sen edellisellä kerralla kirveellä hakkaamani puunkannon siistimmäksi. En sitä varten, että minua se olisi hävettänyt. Mutta  sitä varten, että sain kuulla, että jos joku työmies käy mökillä arvioimassa vaikka urakkahintaa työlle (esim. kaivon poraamiselle), niin nähtyään jyrsimäni (!) kannon, hän laittaa hetkessä tuplahinnan urakalle. Miksi ihmeessä?! Siksi, että jos joku on niin pöhkö, että hakkaa nykyaikana puita kirveellä, niin kyllä sellainen maksaa tuplahinnankin ihan kyselemättä. Etenkin, kun kanto on niin järkyttävän näköinen, että ei kuulemma ihan tavan talliainenkaan sellaiseen kuntoon sitä saisi, vaikka samalla kirveellä olisikin puu kaatanut. Ymmärsin tästä hienovaraisesta vihjauksesta, että mökin budjetti olisi takiani vaarassa.

Kun Eino tuli kannon luo, hän kyllä näytti ällistyvän.Oletin sen johtuvan siitä, että olin sentäs saanut kaadettua niinkin ison puun, enkä suinkaan siitä, että työn jälki ei sitten ollut ihan yhtä siloista kuin moottorisahalla sahatessa. Otin kuvan kannosta sahauksen jälkeen. Mutta se hävisi?! Ihanpa totta! Siinä näkyi, että kirveellä hakkaamalla kannosta tuli pitempi ja jälki on todellakin hieman erilainen (sanoisinko luovempi) kuin moottorisahalla. Jos löydän kuvan, niin voitte todeta omin silmin. Nimittäin sen, että olipa kanto minkä näköinen tahansa, niin tärkeintä on aina ajatus! Ei tule aina mietittyä niin laajasti, kun rynnistää auttamaan, parhaansa mukaan!

No tässä kuva, joka puhuu kyllä puolestaan...valitettavasti.

Hieman hiomista...

Puu kaatuuuuu!!!

Meikäläisen työpaikalla sattuu ja tapahtuu, ainakin mitä Karjalaiseen on uskomista. Milloin ollaan saavutettu tulostavoitteet ja milloin ollaan taas totaalisessa taloudellisessa kurjimuksessa. No, siitähän selvitään sillä, että osa henkilöstöstä lamautetaan ja lopuille avataan kohteliaasi ulko-ovi. Koska kaikkeen on varauduttava, meikäläinekin on alkanut vakaasti laajentaa ammattitaitoaan.

Edellisen viikonlopun tulitikkujen tuunaamisesta ajattelin ottaa vähän järeämmät aseet käyttöön, sillä tajusin, että elanto ei tulisi pelkästään tulitikkuja myymällä. Siitä on jo todisteena Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö. Oli keksittävä jotain isompaa ja voin jo tässä vaiheessa itsekin todeta, että ei ehkä välkyin idea meikäläiseltä. Nimittäin, ajattelin harjoitella metsurin töitä. Ideaa edesauttoi se, että ystävä oli ostaa täräyttänyt kesämökin maalta - ihan suoraan sanoen, sillä tonttipahaisella ei ollut vettä missään muualla kuin kaupungista tuodussa kanisterissa. Sen sijaan sieltä löytyi kaikkea puuhaa talkoohengessä. Esimerkiksi siivoamista, tulien rikittelyä, navetan siivoamista, vanhojen esineiden luokittelemista kasoihin antiikki/romu, puiden oksimista, taas siivoamista, varastojen järjestelyä. Muutaman mainitakseni.


Hommahan eteni seuraavasti: Sunnuntaiaamu valkeni nukuttuani sitä ennen kuin tukki makuupussissa partioajoista unta nähden. Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili oli todella loukkaantunut vielä aamulla, sillä sen pieneen päähän ja laajaan sydämeen ei mahtunut, miksi se ei saanut nukkua minun kanssa samassa makuupussissa. Yleensä aamulla ihminen on virkeimmillään ja siinä saattaa tulla kristallinkirkkaita kuningasajatuksia mieleen hyvinkin helposti (paino sanalla: saattaa). Kun meikäläinen oli peseytynyt kahdella desillä vettä, syönyt aamupalan ja lähtenyt naulaamaan varaston seinästä irronneita lautoja, huomasin haavan, joka oli mielestäni ihan liian lähellä varastoa. Silloin syttyi lamppu; meitsi kaataa puun ja samalla selviää sekin, voisiko sitä jatkossa vaikka perustaa yrityksen mökkitalkkarin toiminimellä.

Ystävä esitti jotain vasta-argumentteja, kuten puu on liian iso, sinulla ei ole taitoa, metsuri tulee tontille talvella, kirves on tylsä. Olin kuitenkin niin innostunut kokeilemaan uutta ulottuvuutta, että sanat kaikuivat kuuroille korville. Näin jälkikäteen ajateltuna, harmi.
                                          
Koska olen ympäristöihminen, mitään moottorisahoja tarvita!!! Tuumasta toimeen siis.

Huomaa asiallinen vaatetus

 Liiteristä löytyi kirves, jonka vartta piti vähän teippailla. Sitten alkoi sälöt lentämään, kun  aloin hakkaamaan puuta kirveellä. Koska yleensä hakkaan vain halkoja, piti ihan miettiä, kummalta puolelta minun on aloitettava. Ilokseni huomasin, että pystyin pitämään varresta siten, että välillä oli vasen ja välillä oikea kämmen iskupuolella! Wau!

Noin varttitunnin päästä huomasin, että todellakin, saan kaataa puun ihan itse. Mietin, miten majava olisi toiminut vastaavassa tilanteessa. Tulin siihen tulokseen, että majava olisi antanut metsurin hoitaa homman. Puolen tunnin päästä tajusin, että idea ei ollut todellakaan mikään maximus sapiens (kuten me latinistit sanomme), vaan sijoittui TOP 10 parhaat listallani sijalle 999.

Melkein kuin majavan...

Yritin ajatella loogisesti, mihin kohtaan olisi järkevintä iskeä. Hieman pelotti, että puu kaatuu hallitsemattomasti. Yritin muistella, miten Kanadan metsurit hakkasivat puita AkuAnkassa. Tunnin päästä päätin, että tulipa kaadettua kaksi puuta kerralla, se ensimmäinen ja samalla viimeinen.

Kun lopulta haapa kaatui peltikaton reunaa viistäen (huh!), tajusin, että ei ole meikäläisestä ainakaan ihan heti mökkitalkkariksi. Ainakaan, jos hommaan sisältyy polttopuiden teko pystymetsästä. Mietin, että miksi pitikin keksiä moinen homma. Mutta sisullahan siitä selvittiin. Opin muutaman asia: 1. Olisi pitänyt miettiä sellaiset pari kuukautta, ennen kuin alkaa tuumasta toimeen. 2. On hyvä, että löytyy rohkeutta kaikenlaisiin kokeiluihin, mutta ehkä seuraavalla (?!) kerralla en ota niin massiivisia haasteita. 3. Rohkea saa olla, mutta ei tyhmä ja tietämätön vaaroista, mitä asia aiheuttaa. Nimittäin viisi minuuttia hakattuani tajusin, että en voi jättää hommaa sikseen ja aloin tiedostaa myös riskit. Mutta se oli liian myöhäistä.

Jos nyt kuitenkin sattuisi niin, että joudun joskus puunkaatohommiin, niin pitää opetella ns. suunnattu kaato. Hakkasin kyllä puuhun kaatoloven, mutta kun se varaston seinä oli vastassa, niin en sitten päässyt hakkaamaan puuta kaatoloven vastakkaiselta puolelta. Oli onni, että puu sattui kaatumaan katonreunaa viistoten, eikä esimerkiksi tärähtänyt katolle ja ponnahtanut sieltä nenääni.

Summa summarum: luulen, että puiden kaato ei ole minun vahvinta osaamistani. Vaikka saisin siihen harjoitusta.