Historian havinaa

Olen tässä vv:n alkajaisiksi hieman järjestellyt kaappejani. Hieman, on lievä ilmaisu. Joka tapauksessa, löysin eteisen vaatekaapista (?!) päiväkirjan, jonka olin aloittanut toukokuussa 2005! Ja lopettanut sen kirjoittamisen kesäkuussa 2005, mutta tuossa ajassa olin saanut sivuja kasaan huomattavan määrän. Miltei koko A5-muistio oli täynnä tekstiä ja se liittyi opettajan työhön ja siinä kehittymiseen. Oppismispäiväkirja oli osa tuon koulutuksen reflektointivaihetta. Tässä vaiheessa on jo syytä selkeyttää, että koulutuksessa oli toki paljon ihmisiä, joilla osalla ei ollut mitään tekemistä oman rakkaan työyhteisöni kanssa. Alla olevat kommenttini eivät siis henkilöidy.

Oppimispäiväkirjan väsääminen on melkoinen saavutus noinkin lyhyessä ajassa; etenkin kun huomioidaan, että meikäläisellä on pieni käsiala ja  erittäin epäselvä silloin, kun kirjoitan vaan itselleni (siis "kaunolla"). Kyseessä oli oppimispäiväkirja ja liittyi erääseen koulutukseen, jossa olin työni ohessa. Olin analysoinut paljon omaa opetustyyliäni, pohtinut pedagogisia asioita ja miettinyt tiimityötä. "Saan olla sytyttäjä, innostaja. Miksi en saisi olla sitä muualla kuin oppilaiden kanssa toimiessani? Miksi jokainen  idea olisi pystyttävä jäsentämään, lokeroimaan ja analysoimaan pilkulleen jo ennen kuin sitä on kokeiltu?"

Olen iloinut siitä, että "meissä kouluttajissa on paljon sellaista, mitä voisimme hyödyntää työssämme, jos vain kaikki tiedostaisivat asioita paremmin itsestään". Välillä "on ollut aivan pöyristyttävää tajuta, että joku ei ole vielä perillä edes alkeellisimmistakaan asioista, kuten vaikkapa itsearvioinnin merkityksestä!".

Olen nimittäin huomannut, että liian usein tehdään tulkintoja toisen sanomisista niiden linssien läpi, jotka on itselle syystä tai toisesta sovitettu. Vähän samaan tapaa kuin se, että aurikoisella säällä valkoinen teranssinpöytä voi näyttä siniseltä, jos sinulla on tietynlaiset aurinkolasit päässäsi. Yleensä asia tiedostetaan, eikä rynnätä kauhuissaan koputtelemaan pöytää. Mutta ihmissuhdeasioissa asia ei olekaan yhtä yksinkertaista. Ihminen ei välttämättä itse tajua, että tulkitsee toisen sanomiset omasta "aurinkolasi-perspektiivistään".

Tuolloin vuonna 2005 olin analysoinut asioita, joissa huomaan kehittämistä edelleen. Joharin ikkunan avulla pystyisi  paljon analysoimaan omaa toimintaansa, mutta vain olemalla rehellinen. Mielestäni jokaisen tiimissä työskentelevän olisi tunnettava tämä teoria. Jos lyhyesti kerron oman tulkinnan, niin se koostuu neljästä eri "ikkunasta", joiden läpi peilaamme itse muita ja muut vastaavasti meitä. Se on tavallaan vuorovaikutusmalli, jonka avulla voi kehittää omaa itsetuntemusta ja lisätä ihmissuhdetaitoja. Siinä arvioidaan, miten avoimia olemme ja miten otamme vastaan palautetta. Myös Pirneksellä on palautteen vastaanottamiseen malli, jossa toimintatapa perustuu sille, millainen itsetunto yksilöllä on ja milainen suhde hänellä on yleensä palautteeseen.

Joharin ikkunassa AVOIN on tuttua sekä itselle että muille. Kun vastapuoli tietää minusta tai tunnistaa minusta piirteitä/asioita, joita en itse tunnista itsessäni, puhutaan SOKEAsta ikkunasta. KÄTKETTY ikkuna puolestaan on tuttu minulle, mutta pidän asiat piilossa muilta. TUNTEMATON ikkunan puolestaa kätkee asiat/piirteet sekä minulta että muilta. Niitä ei joko tiedetä olevankaan tai ne on totaalisesti unohdettu.

Mitä avoimempia pystyisimme olemaan, sen helpompaa voisi olla vuorovaikutuksessa. Jos voisi suoraan myöntää unohduksena ja jopa selkeät virheensä, olisi tiimissäkin paljon helpompaa toimia. Mitä enempi pyrkii peittämään omia virheitään tai vierittämään vastuun muille, sen pienemmäksi käy AVOIN ruutu ja sitä enemmän vastaavasti SOKEA ruutu muille näyttäytyy. Se on mielestäni surullista. Jos pyrkii kätkemään itseltä epäonnistumisensa eikä myönnä tehneensä muillekaan mitään väärin, kuinka voi oppia virheistä ja muuttaa toimintaansa?

Ja tähän loppuun mielestäni tosi hyvä Irja Askolan pohdinta. Jos oppiminen perustuu  omaan konkreettiseen kokemukseen, jota arvoimalla ja reflektoimalla lähdetään etsimään uutta tietoa ja työstämään uutta toimintamallia ja tämän jälkeen päästään muutokseen ja  Askolan mukaan sama tiivistettynä: moka -- konstruointi -- mitä opit -- idis -- muutos, niin MIKÄ NÄISTÄ tapahtuu lähitunnilla istuessa?! Siinäpä miettimistä itse kullekin.

Voiko alusvaatteita silittää?

Otsikko on tietenkin symbolinen. Mutta siltä tuntuu nyt, kun olen päässyt vuorotteluvapaalle (jatkossa vv, sillä en jaksa kirjoittaa koko sanaa) ja ollut sillä reilut kaksi viikkoa. Tuntuu, kuin olisin ollut jo kaksi kuukautta. On uskomatonta, miten nopeasti olen  sopeutunut.

Olin kuvitelut, että irrottautuminen olisi vaikeaa ja miettisin, mitä kaikkea olen unohtanut tehdä ennen vv:lle jäämistä. Mutta ei, tässä sitä vaan mietitään, että mitenhän sitä oikein saisi sitten ajan kulumaan, järkevästi. Se on tietty huono merkki, että tavoitteena on järkevä ajankäyttö.

Olen toki varannut tälle ajalle muutamia isoja asioita; niistä ensimmäisenä se, että voin olla äitini luona laadukkaammin. Voin keskittyä äitiin ja kuunnella hänen asioitaan eikä tarvitse miettiä, että se ja se työasia on hoitamatta. Nyt uutta on sekin, että kollegat eivät soittele perään, vaan olen sitten koko ajan ihan vaan äidin kanssa kahdestaan.

Pitäisi saada pummittua kyytejä Lieksaan, sillä autolla käynti maksaa n. 18 euroa (kun laskee pelkät bensat) ja junalla 22 euroa (kun pitäisi ensin mennä bussilla asemalle). Nyt vv:lla ollessani koetan olla todella tarkka rahan suhteen; etenkin kun sitä ei siis ole paljon. Onneksi Lieksassa asuu yksi kollega, joka käy ihan viikottain Joensuussa. Hänen kyydissään voisin päästä muutaman kerran.

Päätöstä euroista ei ole tullut vieläkään liitosta; vain se päätös, että vv on hyväksytty. Mutta pitkään menee tutkiessa, paljonko minulle voi sitten maksaa korvausta. Se on ihme, sillä itsekin osasin tehdä melko yksinkertaisen matemaattisen prosenttilaskun aiheeseen liittyen. Saa nähdä, miten suhteeni rahaan liittyy tämän jakson aikana. Palkkatulo on ollut minulle itsestäänselvyys koko sen ajan, kun olen ollut töissä. En ole koskaan elänyt yli varojeni ja tulot sekä menot ovat olleet järkevässä suhteessa; en ole ihan varma aina mikä päivä on palkkapäivä. Muuttuuko tämä? Alanko venyttämään senttejä niin, että en raaski käydä enää missään (missä nyt muutenkaan olen käynyt?)? Käynkö kaupassa vain maito-ostoksilla ja syön ensin pakastimen tyhjäksi? Alkaisinko roskisdyykkariksi? Siinä voisi olla ideaa ihan ammattinikin kannalta.

Minusta on ollut hienoa herätä aamulla tuossa 8 kieppeissä, tassutella huoneissa, laittaa uuniin tuli ja lukea lehti ihan rauhassa. Vanha-herra Vili on pitänyt tietty käyttää aamutoimilla ennen sitä, mutta nyt sekään ei ärsytä, sillä ei ole kiire eikä tarvitse herätä kukonlaulun aikaan ehtiäkseen töihin.

On minulla toki jo menojakin sovittu; ensi kuussa on yksi ja helmikuussa toinen. Huoh!

Päikkärit

Sairasta!

No huhhuh, kyllä pitää taas alkaa riehumaan täällä blogilla, kun ei muualla tee mieli. Nimittäin, olen tynnyrissä kasvanut tyttö sen suhteen, että suhtaudun koirien lääkärihoitoon todella kyynisesti. Tai en oikeastaan kyynisesti, vaan päin vastoin mielettömällä intohimolla. Siis kyynisesti siihen, että minusta koirien lääkärissä käyttäminen on ihan sairasta (auts! aii! apua! ei saa hakata!!) ja vastaavasti intohimolla siihen, mitä mielipiteitä (niitä ainoita oikeita tietenkin) minulla on aiheeseen liittyen (Minne katosivat kaikki kolme uskollista ystävääni? Haloo? Olenko yksin tässä kylmässä maailmassa?).

Tyttö, siis hän, joka on perinyt minulta kaikki hyvät ominaisuudet, sairastui. Suomalaista sairaanhoidon peruskaavaa noudattaen hänet tietenkin passitettiin kotiin pari kertaa, koska saikulla oli menossa kokeilu etähoidosta. Mukaan annettiin pari buranaa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa (kuten ei aiemmassakaan ), etähoito osoittautui lopulta kalliimmaksi kuin hoito, joka olisi aloitettu välittömästi.

Lopulta tyttö joutui sairaalaan, leikkaukseen ja tiputukseen ja makasi osastolla kolme päivää. Kannattaa painaa tämä aikamääre muistiin! Kolme, tres, trias ja tre PÄIVÄÄ! Siellä hän sai hyvää hoitoa, lääkkeitä, ruokaa ja huolenpitoa.  Lisäksi itsestäänsulavat tikit ja muutaman buranan kotiin viemisiksi. Lasku kopsahti luukusta päiviä myöhemmin ja oli 104 euroa 40 senttiä. Maksuaikaa oli luvattu 14 vrk.

Ja nyt homma varsinaisesti alkoi! Nicki, tuo pieni parka tanskalaisruotsalainen pihakoira, jolla on todella huonomaineinen vale-ukki huolenaan, jäi yksin kotiin. Se ei ollut missään nimessä ensimmäinen kerta, sillä tyttö on käynyt opiskelemassa pitkin syksyä ja piskin on pitänyt pärjätä ennenkin kotona päivä. Kaiken varmuudeksi tyttö on vanginnut hurtan keittiöön ja sulkenut ainoan pakoreitin, eli oviaukon, portilla. Portti on lukossa. Sen lisäksi portin lukitusmekanismia on vahvitettu nahkaisella vyöllä - kaiken varalta.

No, Nicki oli ajankulukseen päättänyt murtautua keittiöstä. Ihmettelen suuresti, millaisia nerokkaita ajatuksia sen pienenpienessä päässä on liikkunut, mutta niiden avulla se olisi helposti heilahtanut mensan jäseneksi, sillä eikös tuo piski päässyt kuin päässytkin vapauteen. Ja suoraan buranoitten kimppuun.

Ensin ei tapahtunut mitään muutamaan tuntiin. Ja heti kun minä jäin koiran lapsenvahdiksi, se alkoi oksentamaan. Ihan säälitti. Mitään lääkäriä tarvita (sunnuntaita vasten yöllä, jolloin koirien keskussairaala oli kiinni), koska ihan selvästi se oksenteli nyt itse lääkejämät pois. Noin 6 tunnin ajan. Välillä se oli pirteä, etenkin ulkona. Sitten se nukkui kuin tukki tuollaiset 8 tuntia. Ja seuraavana päivänä se alkoi taas oksentamaan. Hyvä on, viedään piski lääkäriin.

Ekana lääkäri sanoi, että ei tämän nyt missään kuolemankielissä ole. Niinpä; itsekin olin tämän todennut. Mutta koska en halunnut näyttää olevani mikään kylmäkiskoinen ja välinpitämätön hulttio iso-mamma, niin raahasin sen omin kätösin siis lääkäriin. Mitä nyt mies ajoi autoa.

Lääkäri laittoi piskin tippaan, otti siitä verinäytteen ja määräsi oksennustablettireseptin (kaksi tablettia). Aikaa tähän kaikkeen meni tunti. Yksi, one, uno ja en TUNTI! Lasku piti maksaa heti paikan päällä ja se oli 160 euroa!

Sen nyt huomaa heti, että Suomessa meillä kansalaisilla on hyvin kehittynyt sosiaalijärjestelmä, jonka piiriin kuuluu sairaanhoito ja siitä aiheutuvat kustannukset. Ne jaetaan kaikkien kansalaisten kesken, jolloin köyhällä opiskelijatytölläkin on mahdollisuus hakeutua tasokkaaseen keskussairaalatyyppiseen hoitoon. Yksityisellä vastaavan leikkauksen hinta vaihtelee 3900 - 4500 euroa. Maksan iloisena veroni, sillä kansalaisten yhdenvertaisuus tässä asiassa on tärkeä.

Sen sijaan koirilla ei ole vastaavaa turvaa. Se onkin täysin ymmärrettävää!

Tytön olisi pitänyt tietenkin ottaa lemmikkieläivakuutus piskille, niin olisimme selvinneet vain omavastuulla; sekin olisi ollut vähintän 80 euroa. Yritin nopeasti selvittää, paljonko maksaisi vuodessa koiran vakuutus, suppea, millä korvattaisiin lähinnä lääkkeet ja lääkärikulut. En saanut tähän helposti vastausta.

Summa summarum, eli mitä tästä opimme?! Kaikki lääkkeet on aina säilytettävä lukituissa kaapeissa, joihin edes tanskalaisruotsalaiset pihakoirat eivät pääse käsiksi. Kannattaa syntyä ihmiseksi, niin sairaanhoito on ns. halvempaa, eli yhteiskunnan verovaroilla katettua. Jos on itse köyhä opiskelijaparka, kannattaa olla tosi kiltti ja auttavainen, että ns. pappa eli tässä tapuksessa mamma betalar.

Voi parkaa!

Pikkuisen söpöliinin hajanaisia ajatuksia, kausi 2

Ei varmaankaan tarvitse tarkentaa, että otsikko ei todellakaan tarkoita minua, joka toimin Nickin haamukirjoittajana... Ja näin se menee:

Hei Minä olen Nicki! Saanko namin? Miksi en saa ja miksi ukki aina saa? No minulla on nyt pisuhätä joko päästään ulos kakille? Mikä tuolla ikkunassa on onko se orava ja mikä on orava? Ukki anna minun lelu heti minulle tai minä varastan sen sinulta! NOIN sepä kävi kätevästi miksi ukki näytät minulle hampaita etkö ole pessyt niitä?Pitääkö meidän koirien pestä hampaat?  Mitä? Ei minun ajatukset ole yhtään sekavia! No minä ISTUn nyt ja KESKITYn.

Minä olen Nicki, jolla on se tosi kiva ukki, Vili. Minusta Vili on ihana! Sillä on niin kaunis ääni. Se murisee minulle joka päivä, sillä se haluaa, että minäkin opin murisemaan. Mutta minä olen TYTTÖ, niin minulla on paljon kimakampi ääni. Silloin kun haukun. Ukki haukkuu tosi paljon. Minä haukun tosi harvoin. Mamma sanoo, että minä olen kiltti kun en hauku. Ja ukille se sanoo kanssa, että hyvä Vili, kiltti poika, kun Vili on lopettanut haukkumisen, kun mamma on ensin huutanut sille, että ELÄ HAUKU!  Eli minä olen miettinyt, että jos haukkuu ja lopettaa, niin on kiltti ja jos ei hauku ollenkaan niin on kiltti. Niin oisko se sittenkin sama ensin vähän vaan haukkua?

Mamma oli viime viikolla tosi kipeä. Se vaan itki ja voivotteli ja sen massu oli tosi kipeä. Minä rakastan mammaa ja pomppasin sen massun päälle, että yltäisin nuolemaan mammaa naamaa, niin mamma alkoi parkumaan hulluna. Sitten se soitti sille ukin mammalle (sille, jota ukki oikeesti pitää omana mammanaan) ja iso-mamma porhalsi paikalle ja sitten jäin kotiin ihan yksin. Oli tosi pitkä aika olla yksin. Ajattelin, että mamma on kuollut.

Mutta sitten iso-mamma tuli ja käytti minut pissalla. Ja sitten jäin taas yksin. Oli tosi pitkä aika olla yksin. Ajattelin, että minut on hylätty. Mutta sitten iso-mamma tuli minun vale-tätin kanssa paikalle ja minä pääsin mukaan. Sinne vale-tätin kotiin. Olin tosi kiltisti. Ensin tutkin kaikki paikat; siellä haisi ihan ukille. Ukki oli ollut siellä ennen minua! Tuntui niin turvalliselta. Siellä oli ukin lelu, niin minä leikin sillä kanssa ja se meni heti säpäleiksi?!

Minä olin aika pitkään vale-tätin luona, varmaan vuoden! Mutta sitten minä näin taas mamman! Voi miten iloinen olin ja pompin hyvin ja melkein ylsin mamman napaan asti kun pomppasin lattialta. Niin mamma oli keksinyt uuden leikin kun se oli ollut jossain sairaalassa. Se piti tyynyä mahan päällä ja kiljui kun yritin pmppia sen massulle. Se oli kivaa. Mutta iso-mamma sanoi, että nyt häivytään!

Niin minä pääsin metsään! Juoksin joka paikassa kun oli paljon lunta. Oli tosi kivaa! Iso-mamma huusi minun nimeä ja kun juoksin sen luo, niin sain namin! Mammalla ei ole ikinä olut niin paljon nameja. Iso-mamma on tosi ihana rrrrrakastan sitä tosi paljon (ja sen nameja).

Sitten paistettiin makkaraa. Tai se oli kuulemma makkara. En tiedä mikä on makkara, koska iso-mamma sanoi, että sitä ei saa antaa pikkuisille tyttökoirille! Niin minä uskon iso-mammaa! Se on niin viisaskin!

Nyt minun pitää lopettaa. Heippa! Missä on ukki? Ukki miksi sinun silmänvalkuaiset muljahtelee ja miksi sinulla on niin iso  ja suuri suu?

Vaarallinen makkara!

Mamma on niin onnellinen!

Tänään illalla kotiin tultuani kohtasin sellaisen yllätyksen, että se on varmaan yksi elämäni suurimmista! Ensin tuntui savun hajua. Tarkemmin nuuhkaistuna palaneen käryä. Erittäin voimakasta käryä. Ajattelin, että nyt on joku harrastanut ruuanlaittoa ja homma on kapsahtanut karille pahemman kerran.

Ei näkynyt ketään mahdollista syyllistä, joten etenin varovasti keittiöön. Pöydällä oli lappu, lapun vieressä oli lautanen. Lautasella oli piirakka. Se näytti ihan omatekoiselta.

Pienet armaat lapsoseni, nuo silmäteräni, joille ikää on kertynyt molemmille yli 20 vuotta, olivat leiponeet karjalanpiirakoita joulua varten!!!!! 70 kappaletta! Tähän pystyvät vain mamman omat kullannuput! Mikä yllätys! Mikä riemu! Mikä mieletön idea ilahduttaa nääntynyttä mammaparkaa! Aivan upeaa, sanon minä! Ja mikä maku!!! Kyllä, piirakanpaistamisen geenit ovat takuuvarmasti periytyneet minulta lapsosilleni.

Sain pari iltaa aiemmin tekstarin, missä kysyttiin joululahjatoivetta. Toivoin, että kukaan ei arvostelisi jouluruokiani aattoiltana (ei ainkaan jälkkäriä, joka perinteisesti epäonnistuu - aina). Sitten minulta kyseltiin, milloin paistan piirakoita. Kysymys ei herättänyt minussa epäluuloja. Hieman mietin seuraavaa tekstaria, missä haluttiin tietää, kuinka monta piirakkaa aion paistaa. Mutta ajattelin, että ehkä vaan haluttiin varmistaa, riittääkö piirakoita kaikille.

Olipa täydellinen joululahja! Piirakathan saa syödä vasta aattona... Arvostan todella paljon tätä panostusta! Olen yhä niin iloinen, että melkein naurattaa yhä!

Ai niin se palaneen käry. No ensimmäinen puurosatsi oli hieman palanut kattilaan...

Kun katsoo tuota kuvaa, niin oikeasti ei ollut mitään väliä, että pestiin yli viikko puurokattilaa...

Sniif!

Valivali...

Hohhoijaa, voinen sanoa, että kiirettä on pitänyt viimeaikoina. Jopa niin paljon, että kaikki energia on mennyt perustoimien tekemiseen. Kuten töissä käynnin lisäksi omaan ammatilliseen kehittämiseen (iltaisin erilaisten tutkimusten lukeminen), kotimökkeröisessä jonkinasteisen puhtaustason ylläpitämiseen (tavoitteena pelkästään toimivuus ja taloudellisuus) ja oman mamman kanssa puuhasteluun (etänä iltaisin puhelimessa). Voin vahvistaa, että henkinen stressi kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin fyysinen, jopa enemmän.

Valitettavasti se ei näy kohdallani fyysisenä muutoksena kapeampaan suuntaan, vaan päin vastoin, alan kohta muistuttaa seitsemän leivän leivinuunia. Meikäläinen ei todellakaan ole mikään Cissi Vähähiilari vaan Seija Supersokeri. Onneksi käytökselleni löytyy tutkimusta! Nimittäin pimeään aikaan (ei kuitenkaan vain öisin) elimistö kaipaa makeaa, jotta se saisi tuotettua serotoniinia. Serotoniini puolestaan kohentaa mielialaa ja säätelee unen laatua. Kyseessä on  siis mitä suurimmassa määrin kaamosväsymys.

Olen vikkelä kaikissa toimissani ja sen takia epäonnekseni olen tietenkin luonteenomaisesti valinnut nopeat sokerituotteet tuohon serotoniin tuottotyöhön. Minun pitäisi tajuta, että niiden vaikutus on lyhytkestoinen ja niinpä joudunkin nappailemaan jatkuvasti jotain pientä, että verensokeri pysyisi tasaisena. Ja tämäkin asia kuuluu tietty niihin, että eka kertaan varmaan kuulin...

Nyt on tehtävä taas ryhtiliike. Olen pompauttanut painojojoni aivan uusille leveleille ja sieltä on vain yksi tie; nimittäin syöksykierre alas päin. Siis tiedoksi teille, oi kaikki uskolliset lukijani, järkeistän ruokailuni seuraavasti: lisää marjoja ja hedelmiä, lisää vähärasvaisia maitovalmisteita (ei kuitenkaan jätskiä), useammin kalaa, harkitusti pähkinöitä (ei hunajapaahdettuja...). Lihaakin voin syödä, mutta onneksi jo ympäristöasenteeni vaikuttaa siihen, että pääpaino on naudan sijasta kanatuotteissa.

Kyllä tympii! Miten voin olla niin tyhmä, että syön (ahmin) lohturuokaa ja napostelen (mätän) suuhuni välipaloja. Ja sitten mopo karkaa käsistä ja huomaan, että taas on käytössä maxikoon housut, jotka olin  kuitenkin kaukoviisaana laittanut jemmaan pahan päivän varalle. Katsoin eilen peiliin, kokovartalopeiliin. Ei voinut sanoa enää, että ihan kiva!

Triplamummi!

Tänä syksynä meikäläistä on vedetty kölin alta tosi tiuhaa tahtia, mutta välillä on ollut isoja ilon aiheita. Kuten se, että meitsi on nyt jo kolmannen lapsenlapsen mummi! Tai ei siis kolmannen lapsen lapsen mummi, niinkuin syntymäjärjestyksessä, vaan lapsenlapsista kolmannen tuore mummi. Tosi ihanaa! Ilo on suuri!!!

Kun tämä kolmas pikkuneiti pääsee ripille, olen vasta 71-vuotias. No huhhuh, ei ehkä kannata visioda noin pitkälle...

Tervetuloa maailmaan uusi pikku-Ikonen!