Reippahasti käypi askeleet

Nimittäin kohti Joulua, taas kerran. Ja jälleen kerran olen vannonut, että en todellakaan aio valmistautua sen kummemmin. Mitä nyt virittelin jouluvalot (kausivalot nykynimeltään) heti syysloman jälkeen, ostan kynttilöitä jokaisella kauppareissulla, asettelen pikku hiljaa huoneisiin erilaisia joulukoristeita, paistan parituhatta piirakkaa suitsait sukkelaan, katselen keskimääräistä kiinnostuneempana lehdistä reseptejä otsikolla "erittäin helpot ja vaivattomista vaivattomimmat ohjeet" kohti suht täydellistä joulua. Ja tämän lisäksi olen neu-lo-nut.

Joku ei ilahdu...

Lisäksi olen katsellut porkkanasoseen, lanttusoseen ja bataattisoseen kilohintoja. Olen myös yrittänyt muistella, mitkä jälkiruuat ovat saavuttaneet suursuosion (puolukkajäädyke) ja mitkä vastaavasti vajonneet alahaiseen kategoriaan (kaikkia luumua sisästävät sekä appelsiiniriisi). Olen myös miettinyt, että jospa minä tällä(kin) kertaa edes yrittäisin olla vaan tekemättä sen kummemmin mitään. Olisiko se mahdollista? Mitä on tehtävä itse ja mitä voi ostaa? Mitä muut voivat tehdä? Kuka tekisi ja mitä?

No, pakolliset: jonkinasteinen hieman parempi viikkosiivous (että ei tukehduta pölyyn) liinojen silittäminen (että lasit eivät kaadu pöydällä), piirakoiden paistaminen (omat on parhaat!), joulupyhien ruokien suunnittelu (että ei osteta liikaa eikä liian vähän), aaton paistiruuan valmistaminen etukäteen (en todellakaan aio alkaa paistamaan mitään enä aattona), jälkkärin teko etukäteen (kerkiää jäätyä hyvin), kaupassa käynti (koska jonkun sekin on tehtävä - massimiesten yleensä). Ei-pakolliset: pipareiden paistaminen, pullan leipominen, kakun leipominen, torttujen paistaminen, juureslaatikoiden teko. Itse asiassa, se, miten paljon viitsii valmistella etukäteen, näkyy suoraan omassa vapaa-ajassa varsinaisten pyhien aikana. 

Sniif, hyvästi!

Nyt olen melko varma seuraavista asioista: en teekään perinteistä karjalanpaistia, vaan hieman erilaisen pataruuan, en paistakaan porkkana- ja lanttulaatikkoa, vaan pelkästään bataattilaatikon, en paistakaan yhtään piparia, vaan Nelonen saa tehdä ne tai jättää tekemättä, en teekään itse jälkiruokaa, vaan jätän sen tekemättä (en ehkä uskalla).

Huhhuh, kuullostaa aika hurjalta! Joulu, jos mikä, on ollut aina täynnä perinteitä. Ne alkoivat murentua, kun Äitikin nukkui pois. Ehkä hurjin muutos oli se, että Joulupäivänä en aamusta asti ollutkaan näteissä vaatteissa (kyllä - on minulla muutama kaunis vaate), vaan tsäppäilin uudessa flanelli-yöpuvussa ainakin puolillepäivään. Tänä Jouluna muutokset ovat entistä suurempia, mutta ne eivät ole olleet minun päätettävissäni. 

Sniif!

Suurin muutos on se, että emme enää tee Nelosen kanssa perinteistä Pielisen ympäriajoa aatonaattona. Se varmistui juuri äsken. Nimittäin, Nurmeksessa ei tänä Jouluna nähdä Immanuel-Joulukuvaelmaa yleisön edessä. Siihen osallistuminen (siis yleisönä) on ollut Nelosen ja minun ikioma Joulujuttu noin 20 vuoden ajan. Ja nyt siihen tulee muutos, sillä tuo kuvaelma esitetään vain netissä. Sen sijaan käymme haudoilla Lieksassa (jos uskallamme istua samassa autossa) ja ehkä kälyn luona pikaisella visiitillä ovenraossa tai mahdollisesti ulkona.

 

Toinen iso muutos on se, että Joulukirkkoa ei ole Utran kirkossa aattona. Se on ollut myös meille tärkeä hetki hiljentyä ennen aaton viettoa. Ei kaikille, mutta osalle meistä. Ehkä tänä vuonna menen joulusaunaan sen sijaan? Pahimmassa tapauksessa voin istua saunassa koko Joulun, kun kukaan ei pääse tulemaan Joulunviettoon tämän pandemian takia. 

No, ehkä kuitenkin, kaiken varalta voin tehdä hieman valmisteluja. Jouluvalot on, joulukoristeet on, piirakat on, hedelmäkakku (josta en edes tykkää) on, alustava ruokalista on. Piparit hoitanee Nelonen, jälkkärin saatan tehdä sittenkin itse (appelsiiniriisiä - namnam!), paisti uuniin hoituu... ja niin edelleen. 

City-enkeli

Helppo villakauluri

Kolmonen sanoi, että kurkkua ei suinkaan kuiva, vaan pikemminkin kylmää. Tästä innostuneena heitin villasukkaneulokseni nurkkaan (lopetettuani ensin Ykkösen Pikku-Kakkoselle tekemäni noin viidennen sukkaparin) ja kiiruhdin maski viuhuen kauppaan. Ajattelin, että neulomistalenttiani voisi reilusti nostaa seuraavalle levelille ja päätin ottaa haasteen vastaan. Valitsin mieluisan värin  (toivottavasti) ja aloin googlettamaan: kauluri, villakauluri, helppo villakauluri, vieläkin helpompi villakauluri, neulottu kauluri, helppo neulottu villakauluri jne. Lopulta silmiin osui metsalaisten elamaa -blogi. Siellä rouva metsäläinen vakuutti, että jos osaa neuloa nurin ja oikein, niin kaulurin teko onnistuu suit sait sukkelaan. 

Tämä kuullosti minusta mainiolta lupaukselta, sillä oikean ja nurjan lisäksi osaan myös tehdä ketjusilmukan. Minulta puuttui kuitenkin pyöröpuikot. Kävin ostamassa ne ja innokkaana loin silmukat puikolle. Noin viiden minuutin päästä ymmärsin ostaneeni liian pitkät pyöröpuikot. En saanut millään neulottua 196 silmukkaa tasaisesti, vaan minun olisi pitänyt venyttää silmukoita, jotta ne olisivat kulkeneet hyvin puikoilla suljetussa neuleessa (huom ammattitermi). Soitin vielä hätäpuhelun kälylle, joka hallitsee kaikki neulomisen niksit vaikka silmät kiinni ja kysyin muutaman tarkentavan kysymyksen. Tämän jälkeen  tunnistin erheeni ja kävin ostamassa noin kolmen päivän päästä lyhyemmät puikot. Innostukseni ei, yllätys kyllä, laskenut tuona aikana yhtään.

 Sitten vaan neulomaan! Siis oli helppoa, neuloin vaan kaksi oikein ja kaksi nurin, kunnes alkoi levennyskerrokset. Sitten lisäilin silmukoita orjallisesti metsäläisen ohjetta noudattaen. Oli hyvä ohje!!! Kiitos!!!

Ja kauluri valmistui vauhdilla. Itse asiassa lankaa meni kauluriin saman verran kuin kaksiin villasukkiin. Mutta neulominen oli nopeampaa; ei tarvinnut takuta kantapääkavennuksen kanssa vaan sai lasketella helppoa oikeaa ja nurjaa (kuvaannollisesti). Kun Kolmonen vielä antoi palautetta, saatuaan kaulurin kaulaansa, olin tosi iloinen. Ja päätin tehdä toisenkin kaulurin, ja kolmannen, ja neljännen. 

Sitten tulin järkiini. Ja tein taas yhdet villasukat, tällä kertaa Kakkosen Ykköselle, joka ei ollut aivan tyytyväinen valitsemaani sukkien väriin. Tämän jälkeen tein vielä yhden sukkaparin eräälle, joka saa ne joululahjaksi.

Pupu, joka on ollut vähän Vilin korvikkeena (todella vähän), alkoi valittamaan kylmyyttä ja tekaisin sille sitten pipon jämälangoista. Sen jälkeen se alkoi valittamaan, että se olisi halunnut villakoltun eikä mitään pipoa. Ehkä en kuitenkaan jatka aiheesta enempää... ja kyllä, tunnen itseni ihan terveeksi. Ja ei, ei ole liian yksinäistä...

Piirakka-Akatemian paluu!

Piirakka-Akatemian hektinen vaihe on taas käynnistynyt. Kurssille oli sellainen tungos, että tulijamäärää oli rajoitettava vallitsevan tilanteen takia. Oli hienoa, että Piirakka-Akatemian maine korkealaatuisena oppimiskeskuksena oli levinnyt laajalle (noin 12 km päähän) ja samalla pystyimme nostamaan myös hakukriteerejä. Tänä vuonna teemana oli monimuotoisuus (etenkin piirakan kokoon ja ulkonäköön suhteutettuna) ja hakijat valikoitiin sen perusteella.

Sekavatko?

Piirakka-Akatemian yksi pysyvistä haasteista on olleet suhdeluvut. Niin tänäkin vuonna. Kun tarkastelee edellisten vuosien kurssimuistiinpanoja, niin eipä se näyttäisi olevan mikään ihme. Puurotäytteen ja kuoritaikinan sopivan suhteen löytyminen haastaa Akatemian materiaalivastaavat joka vuosi. Hukkaan ei pitäisi jäädä kumpaakaan. Välillä Piirakka-Akatemia päätyy ratkaisuihin, jotka stressaavat kurssilaisia. Kuten lisäpuuron keittäminen kesken kuoritaikinan ajelua tai lisäkuoritaikinan tekeminen kesken puuronlevitystä.

Tällä kertaa, huolellisten esivalmistelujen vuoksi, päädyttiin ratkaisuun, jossa mahdollinen ylijäämäpuuro jaetaan kurssilaisten lounaslautasille. Tämä päätös tuntui erittäin mielekkäältä etenkin nuorempien kurssilaisten keskuudessa. Siihen liittyen,  Piirakka-Akatemiassa iloittiin myös siitä, että kurssilaisten keski-ikä laski tänä vuonna edellisiin vuosiin verrattuna, ollen nyt 17,3 vuotta, kun se edellisenä vuonna oli 28.

Tästä alkaa...

Korkean laadun takaamiseksi (ja henkilökunnan hermojen säästämiseksi)  Piirakka-Akatemia huolehti edellisenä päivänä riisitäytteen kypsyttämisestä. Niinpä aamulla, heti kurssin alettua, pääsimme tekemään kuoritaikinaa. Osa kurssilaista oli tässä vaiheessa vielä muissa puuhissa (onneksi), joten taikinasta pystyttiin tekemään juuri haluttu määrä piirakka-aihioita, eli kuoripohjia. 

Tälläkin kertaa käytettiin apuna mittanauhaa, sillä myös kurssilaisella oli pysyvä taittovirhe silmissään. Mittanauhan käyttämistä on usein kritisoitu ja pidetty jopa todella, todella, sanoisinko jopa, käsittämättömänä (lievensin ilmaisua). Piirakka-Akatemia on kuitenkin nimensä veroinen. Se tekee paljon tutkimusta ja haluaa perustaa osaamisensa tieteen, ei sattuman varaan. Että miettikääpäs sitä, kritisoijat.

Tämän jälkeen alkoi ns. lettaroiden ajelu, täytteen laittaminen ja piirakoiden rypytys. Siinä sivussa lämmitettiin puu-uunia, joka taitaa vedellä viimeisiään, mikä asiaa tarkastelee paistotehon kannalta.

Ahkerat kurssilaiset

 No ahkerien ja todella nopeasti kehittyvien kurssilaisten kanssa oppitunnit sujuivat nopeasti, eikä lakisääteisiä taukoja kukaan halunnut viettää. Tämä toki nopeutti kokonaisprosessia ja kun viimeiset piirakat vedettiin uunista ulos, saatoimme tyytyväisenä todeta, että olimme päässeet erittäin hyvin tavoitteeseemme. 

Monimuotiset piirakat

Tässä paistopellillä monimuotoiset piirakat odottavat pääsyä puu-uuniin. Valitettavasti uuni ei ns. pannut parastaa ja paistoaika oli melko pitkä. Onko näin, että seuraavalla kerralla Piirakka-Akatemia joutuu tekemään monimutkaisia laskelmia sähkönkulutuksen ja puunkäytön välillä. Kumpi kuormittaa vähemmän ja mitä (energiaa, ympäristöä, kurssilaisten hermoja)?
 

Saimme siis paistettua piirakat nopeasti, laadukkaasti ja ilman pienempien kurssilaisten motivaation lopahdusta, jota etenkin itse olin hieman huolissani pohtinut. Päin vastoin, yritin yhdessä vaiheessa ehdottaa kurssilaisille (nuoremmille) siirtymistä varsinaisesta action-vaiheesta (rypyttäminen) vaikkapa reflektoimaan oppimistaan piirämällä prosessista värikuvan, mutta turhaan. Kurssilaiset halusivat ehdottomasti rypyttää.

Summa summarum, kuten me entiset latinistit sanomme, saimme tehtyä 76 piirakkaa suunnittelemamme 80 sijasta. Kaikki olivat tyytyväisiä. Piirakka-Akatemia pystyy loppulausunnossaa tyytyväisenä toteamaan, että oppi meni hyvin perille ja seuraavat sukupolvet jatkavat varmasti tätä hienoa artesaani-taitoa!

Namnam!

Ulkotuli peltipurkkiin!

 Taas tein ite - säästin! Nimittäin, haasteeksi oli tullut se, että pienet ulkotulet eivät pala kovin näyttävästi etenkään tuulisina iltoina. Isot ulkotulet kyllä näkyvät kauas, mutta ovat mielestäni kalliita ja isältäni perityn "Tarkan talo tarvihtee" -asenteen takia on haaskausta ostaa kallis tuli joka palaa silloikin, kun itse jo vetelee sikeitä. 

No olin toki keksinyt ratkaisun tuohon tuskaan ja olen käynyt sammuttamassa isot ulkoroihut joko puhaltamalla tai tukahduttamalla. Tämä on herättänyt säälinsekaista hilpeyttä muissa paikallaolijoissa, joskin seuraavana iltana, kun olen sytyttänyt roihut uudelleen, ymmärtämättöminkin on hoksannut asian järkevyyden. Etenkin silloi, kun kaapista ei ole löytynytkään enää uusia roihuja.

No nyt päätin hieman kehittää ajatusta ja keksin, että voin itse tehdä hienosti palavia ulkotuolia hyödyntämällä peltipurkkeja. Noin puolen vuoden odottelun jälkeen sainkin käsiini muutaman purkin. Ei muuta kuin pora käteen ja reikiä poraamaan! Se sujui suisait, olenhan melko taitava noissa porankäsittelyhommissa.

Ja niinpä nyt minulla on edullinen, alle 1 euroa maksanut ulkotuli isossa reiällisessä peltipurkissa. Tuli palaa n. 6 tuntia eli juuri siihen saakka kun kömmin nukkumaan. Ja mikä parasta, se loistaa todella kauniisti! Olin tyytyväinen!

Someloukussa

 Huomasin, että en ole kirjoittanut blogille pitkiin aikoihin. Siihen on kaksi syytä ja toinen on se, että minun on pitänyt opetella somettamaan työni puolesta! Se on ollut todella haastavaa, sillä olen perusluonteeltani enemmän intro- kuin ekstrovertti enkä ole hirvittävän kiinnostunut muitten jutuista. En siis jaksa selata iltaisin somepäivityksiä, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, ettäkö en välittäisi muista! Ei missään nimessä. 

No Ykkösen, Kakkosen, Kolmosen ja Nelosen jutut toki kiinnostavat aivan erityisesti, mutta olen joutunut toteamaan, että 1-2 kohdalla säästyisin paljolta mielipahalta kun en olisikaan heistä kiinnostunut. Mutta haluan olla, olenhan heidän äitinsä! Omia juttujani kirjoitan blogille sen takia, että harrastan kirjoittamista ja näin kaikenlaiset asiat pysyvät myös paremmin mielessä. Siitä voi olla hyötyä erityisesti silloin, kun mietitään kuka on työvelkaa ja kenelle.

Ja nyt siis! Olen kahden instagram-tilin loukussa, vaikka en osaa käyttää oikein kumpaakaan. Minulla on oma henkilökohtainen tili, jossa on muutama seuraaja, varmaan säälistä. Ja sitten minulla työtili, jonka seuraajamäärä ei todellakaan kerro siitä, miten hyvin olen verkostoitunut vaan siitä, että en osaa käyttää instaa kovinkaan hyvin. Ehkä T2 arvioinnilla, jos silläkään.

On hankalaa olla somessa kommentoimatta, tykkäämättä, postaamatta, päivittämättä, seuraamatta ja muuten vaan maksimaalisesti passivoituneena. Voi että! Kyllä harmittaa! Minun pitäisi ehkä käyttää enempi aikaa facebookissa, instagramissa ja jossain, mistä en edes tiedä mitään.

Yritän toki. Laitan koti-instaan kuvia ja kryptisiä viestejä. Työinstaan laitan myös kuvia mutta yritän olla selkokielisempi. Onneksi voin harjoitella sen käyttöä työaikana. Olenkohan liian vanha? Olenko liian introvertti? Olenko liian itsekeskeinen? Olenkohan jopa huonotapainen kun en osaa some-käytöstapoja?! 

Naapurin Kissa

Minulla on naapuri, joka omistaa kissan. Naapuri ei välitä pätkääkään siitä, että kissa käy kakkimassa ja pissimässä minun pihamaalleni.  Ja kaikkien muidenkin lähinaapureiden pihoille. Sen lisäksi tuo röyhkeä katti nukkuu vastapäisen naapurini kuistilla ja naapuri joutuu harjaamaan karvoja irti harva se päivä puutarhatuoleistaan.

Yksi naapureista on onnistunut heittämään sankollisen vettä kissan päälle. Toinen on lähettänyt kissa-naapurin postilaatikkoon kriittisen viestin irtijuoksentelevista kissoista ja vaatinut niiden kiinnipitämistä. Kolmas kiristelee hampaitaan ja kiroilee kissanomistajan välinpitämättömyyttä ja asennetta. 

Mutta vain aniharva, eli minä, on henkilökohtaisesti pyytänyt tätä terroristinaapuria pitämään kissansa kiinni. Korostan, aivan ystävällisesti ja rauhallisesti ja järjestyssääntöön vedoten. Lopputulos: naapuri loukkantui. Hän ei tervehtinyt pitkään aikaan ja alkoi soittamaan todella kovaa musiikkia aina kun olin omalla pihallani. Kissan suhteen hän ei sen sijaan tehnyt mitään. Katinrääpäle jatkoi tihutöitään. 

Mietin, että ovatko ns. Kissaihmiset jotenkin luonteeltaan poikkeavia. Ja kaikenlaisten väärinkäsitysten ja harmitusten välttämiseksi korostan, että tarkoitan nyt sellaisia, jotka taajamassa jättävät kissansa heitteille. Heitteillejättö tarkoittaa sitä, että kissa pistetään valvomatta irti ulos. Riskinä on, että se jää auton alle, tappaa pikkulintuja, tekee tuhoja naapureiden pihoissa ja kuten eräs, yrittää kylmällä säällä mennä nukkumaan lastenvaunuun, missä Nelonen olisi voinut vaikka tukehtua ison kissan alle jäätyään, täysin puolustuskyvyttömänä vauvana.

 Onko heillä jonkinlaista haastetta luetun ymmärtämisessä. Tai osaavatko he edes lukea?! Sehän olisi todella surullista, jos sellainen tärkeä taito olisi jäänyt oppimatta. Sekin on hankalaa, jos ei oikein ymmärä puhetta. Vikaa voi olla kuulossa. Kun naapuri pyytää ystävällisesti laittamaan kissan kiinni, huonokuuloinen naapuri voi kuulla, että missä on viini ja lähtee etsimään sitä  kotoaan. Kun pullo löytyy, hän huonomuistisena alkaa juoda viiniä ja unohtaa koko keskustelun. Tai voihan olla niinkin, että naapurin taloudellinen tilanne on ajautumassa katastrofiin yksittäispakattujen kissanruoka-annosten takia. Hänellä ole enää varaa ostaa kissalle juoksuhihnaa, sillä kaikki rahat menevät nirson katin ruoka-annoksiin. Esimerkkinä voinen mainita, että erään suositun kissanruokamerkin hinta on yli 40 euroa / kilo. Kaikilla ei luonnollisestikaan ole oikein varaa pitää kissaa ja ostella kallista ruokaa. Ja kun naapureille ei haluaisi paljastaa todellista tilannetta, on kissa laitettava itse pyydystämään ruokansa, eli pihapiirissä hyppiviä pikkulintuja.

Olen jo tehnyt 100 euroa maksaneen aidan kasvimaan ympärille. Nyt ostin laitteen, joka lähettää ikävänkuuloista, erityisesti kissoille tarkoitettua ääntä noin 15 metrin säteellä, jos esimerkiksi naapurin kissa sattuu hökötyksen lähettyville. Odotan innolla tuloksia. Lisäksi olen jo alkanut harrastamaan erästä lajia, joka vaatii vakaata kättä. Siitä tuonnempana.

Kesästä toipuneena syksyn haasteisiin

Kesä meni menojaan, oli kaikkea puuuhaa. Remontoin yhden yksiön, keräsin lakkoja Kuusamossa muutaman ämpärillisen, kaaduin työmatkalla ja linkkasin tikit jalassa 3 viikkoa. Sitten tietysti hoidin kasvimaata, leikkasin nurmikkoa ja tein kaikenlaista muutakin tarpeetonta.

Tänään lähdin Pupulaan, sillä tiedossa oli kiva retki ja mukavat päiväkahvit ihanassa luonnon helmassa. Sen jälkeen, kun olisi kärrätty vaivaiset viisi kottikärrillistä sepeliä sokkelin vierustalle. Mikäs sen kivempaa! Mutta kuten yleensä, elämä on täynnä yllätyksiä.

Niinpä sepeliurakan jälkeen huomasin olevani keskellä kattolistaremppaa, joka näytti ryöstäytyneen käsistä ihan totaalisesti. Ystäväni, tuo ristimittojen ja vatupassien ainutlaatuinen asiantuntija, intoutui tekemään noin kahdeksan vuotta suunnittelulistalla olleen hommelin. Ja kuinkas ollakaan, tarvittavat listat sattuivat lojumaan keskelllä eteisen lattiaa. Ei muuta kuin hommiin!

Päätin toimia tällä kertaa hanslankarina,sillä olimme liikkeellä yhdellä autolla, joka ei ollut minun... Niinpä vaivaisen kolmen tunnin uurastuksen jälkeen olimme saaneet asennettua kattolistat noin 13 neliömetrin kokoiseen kammariin! Lopputulos, hämärässä valossa tarkasteltuna, näytti mahtavalta! Suorastaan ainutlaatuiselta!!! Opin pari uutta asiaakin: yläpohjassa oleva hiekkaeriste tupruaa silmille, ellei käytä suojalaseja. Ja noin viisi senttimetriä leveä lista halkeaa, jos poraa liian kovaa.