Someloukussa

 Meikäläinen oli vetämässä aivan mahtavaa hanketta tässä viimeiset kaksi ja puoli vuotta! Ihan mieletöntä aikaa, sai kerrankin ideoida ja kehittää ja tehdä asioita, jotka tuntui merkityksellisiltä. Ja rahoittaja oli tyytyväinen - ei ollut turha hanke. Nimittäin Puhtausala kiinnostavaksi eli PUHKI -hanke! Www.puhki.fi

Ohjausryhmän Saana antoi kerrn palautetta, että ottakaapa some haltuun. Palaute oli aiheellinen, kehittämistä oli sillä saralla. No sitten pitihän minun ensin opetella itekin, eli Nelonen neuvoi perustamaan instagram-tilin. Sillä on hurjat 25 seuraajaa ja itse en seuraa oikestaan ketään. Lähinnä tulevat perilliset seuraavat mamman liikehdintää viikonloppupostausten (huomasitte varmaan ammattisanan) myötä. Mutta huomasin, että instatilin myötä blogi on miltei unohtunut. Se on harmi! Lähinnä itselleni.

Kun olin hieman harjaantunut tuossa sometuksessa (kuten meidän alalla on tyypillistä - harjaantuminen siis), perustin työ-instagramin! Hankeaikana tykittelin sinne hankkeen kuulumisia ja nyt, kun olen palannut takaisin tiimiin, kirjoittelen jotain pieniä juttuja työnpäivän tapahtumista. Huomaan, että kyllä siihen menee muutama minsa aikaa, kun ottaa sen kuvan ja kirjoittaa tarinan kylkeen. Ja ne hästägit! Minulle on hankalaa tajuta vieläkään, mitä ne oikein ovat. Mutta yritän kovasti. Onhan tässä vielä reilu 9 kuukautta aikaa! Ei sentäs synnytykseen, vaan ELÄKKEELLE!

Virkkuukoukku puusta

 Tuli tarvista virkkuukoukulle. Harvoin tarvitsen sellaista, enkä löytänyt enää  ompelutarvelaatikosta metallista enkä muovista. Ajattelin, että voisiko sellaisen tehdä itse?! Tuumasta toimeen!

Sain kesällä lahjaksi Kolmoselta aivan mahtavan veistokirveen! Ruotsalainen Julia Kalthoff osaa tehdä sellaisia kirveitä, että oksat pois, Ihan kirjaimellisesti! Kirves oli niin terävä, että sain jo tehtyä viillon sen nahkasuojaan kun otin kirveen ekan kerran esille. Tuli tunne, että nyt on oltava tarkkana. Olen miettinyt, mitä kaikkea sillä voisin tehdä. Tein sitten ovikiiloja mökille ja veistelin muuta aika yksinkertaista, mutta en oikein uskaltanut lähteä tekemään isompaa. Mutta nytpä kirveelle tuli tarvetta! 

 Ei muuta kuin sopiva koivuklapi esille ja veistelemään. Minulla oli apuna koivupölkky, minkä  olin sahannut muutama vuosi sitten kuivumaan jotain tarkoitusta varten. Nytpä tuli sillekin käyttöä. Kirves oli todella terävä ja erittäin kevyt kädessä. Sain aika nopeasti hahmotettua virkkuukoukun muodon esiin. Piti olla tarkkana, että en veistä liikaa. 

Kyllä ihan maallikonankin huomasin, että kirveillä on eroa. Jos olisin tavallisella halontakirveellä lähtenyt hommaan, niin käsi olisi väsynyt hetkessä ja puusta olisi saattanut lähteä isompikin siivu kerralla. Nyt oli kunnon vehkeet!

Varsinaisen koukun työstäminen vaati tarkkuutta ja olisin itse asiassa voinut tehdä siitä hieman syvemmän. Minulla ei ollut oikein käsitystä minkä kokoisen koukun teen enkä sitä osannut oikein hahmottaa. Tsuumailin vähän villalangan paksuutta ja sen mukaan koukkua veistelin.

Ite tein - säästin!

 Lopussa veistin koukun puukolla ja hioin koko komeuden hiomapaperilla. Mielestäni ensikertalaiselta oikein kelpo suoritus! Mietin, olisiko koukkku lakattava, mutta en olisi malttanut odottaa puikon kuivumista. Pupun villahuivi odotti jo tekijää.

Sitten tuli mieleen, teinkö koukun oikein ja löytyisikö ohjetta netistä. Joku Molla Mills, joka vaikutti olevan todella ammattilainen virkkuusaralla, oli tehnyt ohjeet puisen virkkukoukun tekoon. Hän oli kyllä käyttänyt apuna myös sahaa, mutta ei kirvestä. Huomasin, että aikalailla samantyyppisesti itekin tuon koukun tein. 

Osa virkkaajista oli kirjoittanut, että kunnon ammattilainen tekee omat virkkukoukkunsa! Siinä tulee ero sellaisen puolivillaisen harrastelijan ja kunnon koukuttelijan välillä. No mikäpäs siinä! Voipihan sitä niinkin ajatella. Ite kyllä tein vaan tarpeeseen. Nelonen ei  meinannut uskoa, että olin onnistunut väsäämään virkkuukoukun ihan itse. ja kyllähän se aika hienolta näyttääkin, kun tuossa sitä kuvasta ihailee. 

Että taas tuli yksi talentti! Hyvä se on osata kaikenlaista; ei jää ihan avuttomaksi, jos lankaa on mutta ei välineitä.

Lumikengät

 Onpa pitkästä aikaa ollut taas kiva talvi, nimittäin lunta riittää sekä omiksi, että naapurin tarpeiksi. Ainakin jos vertaa sitä lumipenkkojen kokoon, jotka täyttävät sekä oman että naapurin pihan. Lumesta on ollut todella paljon iloa; suurin on se, että naapurin kissaa ei ole näkynyt meikäläisen pihalla aikoihin. Vaikka kissojen älykkyysosamäärä on todella pieni, ehkä samaa luokkaa kuin strutseilla, ne ymmärtävät, että paksussa lumihangessa eteneminen on huomattavasti hankalampaa kuin tiellä, mikä on aurattu. 

Tammikuu 2020

Toinen ilo lumesta on ollut se, että pääsee taas lumikenkäilemään. Olen käynyt viimeisten neljän päivän aikana neljällä reissulla, mikä on mielestäni aika hienosti. Eli olen siis lomalla! Tykkään kovasti lumikenkäilystä ja tänä talvena on yllättänyt se, että hankeen ei uppoakaan, vaikka nimenomaan näin lumisena talvena voisi helposti käydä niin. Olenko laihtunut? En ole! Syy lienee nuoskasäissä, kohvassa sekä kovissa tuulissa, mikä on tiivistnyt lumen pintaa. 

Lumikengät on kestävä hankinta ympäristöihmiselle. Voin lähteä kotoa suoraan metsään enkä tarvitse aurattuja latuja. Hiihtäjille pitää olla nykyisin leveät baanat; latu-uran lisäksi on oltava leveä luisteluväylä. Ja nykysuksille (ja niiden omistajille) ei riitäkään mikä tahansa ura, vaan hiihtoreitit näyttävät laadukkaammilta kuin uusi asfaltti Pilkon sittarin kohdalla. Ei ole ihme, että koronarokotteen sijaan voi saada piikin pyllyyn ohihiihtävältä sulksijalta, jota ottaa pattiin lumikenkäilijän pieni vaivainen askel ladun poikki mennessä.

Tammikuu 2021

 En ole hiihtämistä harkinnut sen jälkeen, kun ostin lumikengät! Ei ole lipsunut sen jälkeen kertaakaan! Mietin kyllä, olisiko kokeiltava muotiin tulleita liukulumikenkiä, pitää harkita vielä. En tiedä, olisiko liukulumikengistä vastaavaa hyötyä vai olisiko kyseessä peräti turhamainen ostos.Tulisiko liikaa valintoja, kun olisi päätettävä kummat ottaa alleen?!

No sitä pohtiessa, odottelen pakkasen lauhtumista. Aamulla oli rapiat -30 astetta mutta puolilta päivin on jo ihanteellinen keli, eli noin -10 astetta. Aurinko lämmittää tähän vuodenaikaan niin reippaasti! Ei muuta kuin termariin kuumaa mehua ja eväspalaset reppuun. Ja sitten kenkäilemään!

Some-loukussa

Kylläpä on pitkä aika edellisestä jutusta! Joulu kerkisi mennä ilman sen kummempia postauksia ja kohta on jo pääsiäinen. Minusta on yleensä tosi kiva kirjoittaa, mutta nyt on pari syytä, miksi tämä tökkii.

Eka on se, että tämä bloggerin sisällön tuottamis-työkalu on muuttunut. Välillä tänne sai kirjoitettua ja ladattua kuvia tosi helposti puhelimella. Ei tullut kirjoitettua liian pitkästi, kun tihrusti kännykän ruutua ja yritti saada liian pulskat sormet osumaan oikeille näppäimille (yleensä valitettaasti viereisille). Tykkäsin kovasti! Mutta sitten tänne tuli joku päivitys ja jostain syystä en vaan saa tätä enää hallintaan. Tekstin kirjoittaminen oli yhtä tuskaa - teknisesti siis - ja ajattelin, että pitkää tunkkinne. Ja siis ketkä ne? Blogger vai te kaksi uskollista ja armoitettua lukijaani? Nytkin olen etsinyt koko ajan, mistä hemmetistä tämä ainutlaatuinen teksti tallennetaan - ilmeisesti sekin on jo automaatiolla. En saa myöskään katoamaan punaista kirjoitit väärin -viivaa jokaisen sanan alta. Vaikka sana onkin oikein. Koko teksti on tässä kirjoitusvaiheessa ihan punaisena. Tuollaiset asiat ärsyttää; etenkin kun en löydä niihin ratkaisua vaikka yritän.

On myös toinenkin syy ja se on instagram! Todella noloa! Siis minä, kaikenlaisten facebookkien ja muitten somepäivitysten minimalistinen käyttäjä, hankin instagram-tilin. "Hankin instagram-tilin" kertoo jo kaiken, millä tasolla senkään suhteen olen. Eli tunnustan, Nelosen avustuksella loin tunnukset ja olen sitten yrittänyt tehdä sinne päivityksiä ihan vaan huvikseni, koska en jaksa takuta tämän blogin kanssa.

Sama harrastus

No tuo tilihän on tietenkin ei-julkinen. Sinne on harva eksynyt ja varmaan osa heistäkin toivoo, että ei olisi koskaan löytänyt. Viikonloppuisin laitan sinne muutaman kuvan tästä vaudikkaasta ja tapahtumarikkaasta hissuttelusta, jota myös elämäksi kutsutaan. Mietin, miksi. Ehkä siksi, että Kolmonen ja Nelonen seuraavat sitä. He saavat sitten tietää, missä äitimuori mennä viipottaa. 

Instagramissakin on haastetta! En nimittäin osaa tykätä siellä oikein. Tai en seuraa kaikkia heitä, jotka seuraavat minua (siis ehkä yli 10 henkilöä). Ilmeisesti minun pitäisi olla kohtelias ja laittaa seuraamispyyntö heti, kun joku pyytää saada seurata minua?! Etiketti on hukassa melko selkeästi. 

Mutta olenhan minä käynyt myös tiktokissa! Seuraan siellä aurikatariinaa, joka tuo todella mahtavalla tavalla esille puhtausalaa! Ja laittelen whatsapp-viestejä. Facebookissa käyn ehkä kerran vuodessa. Ehkä minun olisi ryhdistäydyttävä ja aloitettava taas kirjoittaminen.

 

Reippahasti käypi askeleet

Nimittäin kohti Joulua, taas kerran. Ja jälleen kerran olen vannonut, että en todellakaan aio valmistautua sen kummemmin. Mitä nyt virittelin jouluvalot (kausivalot nykynimeltään) heti syysloman jälkeen, ostan kynttilöitä jokaisella kauppareissulla, asettelen pikku hiljaa huoneisiin erilaisia joulukoristeita, paistan parituhatta piirakkaa suitsait sukkelaan, katselen keskimääräistä kiinnostuneempana lehdistä reseptejä otsikolla "erittäin helpot ja vaivattomista vaivattomimmat ohjeet" kohti suht täydellistä joulua. Ja tämän lisäksi olen neu-lo-nut.

Joku ei ilahdu...

Lisäksi olen katsellut porkkanasoseen, lanttusoseen ja bataattisoseen kilohintoja. Olen myös yrittänyt muistella, mitkä jälkiruuat ovat saavuttaneet suursuosion (puolukkajäädyke) ja mitkä vastaavasti vajonneet alahaiseen kategoriaan (kaikkia luumua sisästävät sekä appelsiiniriisi). Olen myös miettinyt, että jospa minä tällä(kin) kertaa edes yrittäisin olla vaan tekemättä sen kummemmin mitään. Olisiko se mahdollista? Mitä on tehtävä itse ja mitä voi ostaa? Mitä muut voivat tehdä? Kuka tekisi ja mitä?

No, pakolliset: jonkinasteinen hieman parempi viikkosiivous (että ei tukehduta pölyyn) liinojen silittäminen (että lasit eivät kaadu pöydällä), piirakoiden paistaminen (omat on parhaat!), joulupyhien ruokien suunnittelu (että ei osteta liikaa eikä liian vähän), aaton paistiruuan valmistaminen etukäteen (en todellakaan aio alkaa paistamaan mitään enä aattona), jälkkärin teko etukäteen (kerkiää jäätyä hyvin), kaupassa käynti (koska jonkun sekin on tehtävä - massimiesten yleensä). Ei-pakolliset: pipareiden paistaminen, pullan leipominen, kakun leipominen, torttujen paistaminen, juureslaatikoiden teko. Itse asiassa, se, miten paljon viitsii valmistella etukäteen, näkyy suoraan omassa vapaa-ajassa varsinaisten pyhien aikana. 

Sniif, hyvästi!

Nyt olen melko varma seuraavista asioista: en teekään perinteistä karjalanpaistia, vaan hieman erilaisen pataruuan, en paistakaan porkkana- ja lanttulaatikkoa, vaan pelkästään bataattilaatikon, en paistakaan yhtään piparia, vaan Nelonen saa tehdä ne tai jättää tekemättä, en teekään itse jälkiruokaa, vaan jätän sen tekemättä (en ehkä uskalla).

Huhhuh, kuullostaa aika hurjalta! Joulu, jos mikä, on ollut aina täynnä perinteitä. Ne alkoivat murentua, kun Äitikin nukkui pois. Ehkä hurjin muutos oli se, että Joulupäivänä en aamusta asti ollutkaan näteissä vaatteissa (kyllä - on minulla muutama kaunis vaate), vaan tsäppäilin uudessa flanelli-yöpuvussa ainakin puolillepäivään. Tänä Jouluna muutokset ovat entistä suurempia, mutta ne eivät ole olleet minun päätettävissäni. 

Sniif!

Suurin muutos on se, että emme enää tee Nelosen kanssa perinteistä Pielisen ympäriajoa aatonaattona. Se varmistui juuri äsken. Nimittäin, Nurmeksessa ei tänä Jouluna nähdä Immanuel-Joulukuvaelmaa yleisön edessä. Siihen osallistuminen (siis yleisönä) on ollut Nelosen ja minun ikioma Joulujuttu noin 20 vuoden ajan. Ja nyt siihen tulee muutos, sillä tuo kuvaelma esitetään vain netissä. Sen sijaan käymme haudoilla Lieksassa (jos uskallamme istua samassa autossa) ja ehkä kälyn luona pikaisella visiitillä ovenraossa tai mahdollisesti ulkona.

 

Toinen iso muutos on se, että Joulukirkkoa ei ole Utran kirkossa aattona. Se on ollut myös meille tärkeä hetki hiljentyä ennen aaton viettoa. Ei kaikille, mutta osalle meistä. Ehkä tänä vuonna menen joulusaunaan sen sijaan? Pahimmassa tapauksessa voin istua saunassa koko Joulun, kun kukaan ei pääse tulemaan Joulunviettoon tämän pandemian takia. 

No, ehkä kuitenkin, kaiken varalta voin tehdä hieman valmisteluja. Jouluvalot on, joulukoristeet on, piirakat on, hedelmäkakku (josta en edes tykkää) on, alustava ruokalista on. Piparit hoitanee Nelonen, jälkkärin saatan tehdä sittenkin itse (appelsiiniriisiä - namnam!), paisti uuniin hoituu... ja niin edelleen. 

City-enkeli

Helppo villakauluri

Kolmonen sanoi, että kurkkua ei suinkaan kuiva, vaan pikemminkin kylmää. Tästä innostuneena heitin villasukkaneulokseni nurkkaan (lopetettuani ensin Ykkösen Pikku-Kakkoselle tekemäni noin viidennen sukkaparin) ja kiiruhdin maski viuhuen kauppaan. Ajattelin, että neulomistalenttiani voisi reilusti nostaa seuraavalle levelille ja päätin ottaa haasteen vastaan. Valitsin mieluisan värin  (toivottavasti) ja aloin googlettamaan: kauluri, villakauluri, helppo villakauluri, vieläkin helpompi villakauluri, neulottu kauluri, helppo neulottu villakauluri jne. Lopulta silmiin osui metsalaisten elamaa -blogi. Siellä rouva metsäläinen vakuutti, että jos osaa neuloa nurin ja oikein, niin kaulurin teko onnistuu suit sait sukkelaan. 

Tämä kuullosti minusta mainiolta lupaukselta, sillä oikean ja nurjan lisäksi osaan myös tehdä ketjusilmukan. Minulta puuttui kuitenkin pyöröpuikot. Kävin ostamassa ne ja innokkaana loin silmukat puikolle. Noin viiden minuutin päästä ymmärsin ostaneeni liian pitkät pyöröpuikot. En saanut millään neulottua 196 silmukkaa tasaisesti, vaan minun olisi pitänyt venyttää silmukoita, jotta ne olisivat kulkeneet hyvin puikoilla suljetussa neuleessa (huom ammattitermi). Soitin vielä hätäpuhelun kälylle, joka hallitsee kaikki neulomisen niksit vaikka silmät kiinni ja kysyin muutaman tarkentavan kysymyksen. Tämän jälkeen  tunnistin erheeni ja kävin ostamassa noin kolmen päivän päästä lyhyemmät puikot. Innostukseni ei, yllätys kyllä, laskenut tuona aikana yhtään.

 Sitten vaan neulomaan! Siis oli helppoa, neuloin vaan kaksi oikein ja kaksi nurin, kunnes alkoi levennyskerrokset. Sitten lisäilin silmukoita orjallisesti metsäläisen ohjetta noudattaen. Oli hyvä ohje!!! Kiitos!!!

Ja kauluri valmistui vauhdilla. Itse asiassa lankaa meni kauluriin saman verran kuin kaksiin villasukkiin. Mutta neulominen oli nopeampaa; ei tarvinnut takuta kantapääkavennuksen kanssa vaan sai lasketella helppoa oikeaa ja nurjaa (kuvaannollisesti). Kun Kolmonen vielä antoi palautetta, saatuaan kaulurin kaulaansa, olin tosi iloinen. Ja päätin tehdä toisenkin kaulurin, ja kolmannen, ja neljännen. 

Sitten tulin järkiini. Ja tein taas yhdet villasukat, tällä kertaa Kakkosen Ykköselle, joka ei ollut aivan tyytyväinen valitsemaani sukkien väriin. Tämän jälkeen tein vielä yhden sukkaparin eräälle, joka saa ne joululahjaksi.

Pupu, joka on ollut vähän Vilin korvikkeena (todella vähän), alkoi valittamaan kylmyyttä ja tekaisin sille sitten pipon jämälangoista. Sen jälkeen se alkoi valittamaan, että se olisi halunnut villakoltun eikä mitään pipoa. Ehkä en kuitenkaan jatka aiheesta enempää... ja kyllä, tunnen itseni ihan terveeksi. Ja ei, ei ole liian yksinäistä...

Piirakka-Akatemian paluu!

Piirakka-Akatemian hektinen vaihe on taas käynnistynyt. Kurssille oli sellainen tungos, että tulijamäärää oli rajoitettava vallitsevan tilanteen takia. Oli hienoa, että Piirakka-Akatemian maine korkealaatuisena oppimiskeskuksena oli levinnyt laajalle (noin 12 km päähän) ja samalla pystyimme nostamaan myös hakukriteerejä. Tänä vuonna teemana oli monimuotoisuus (etenkin piirakan kokoon ja ulkonäköön suhteutettuna) ja hakijat valikoitiin sen perusteella.

Sekavatko?

Piirakka-Akatemian yksi pysyvistä haasteista on olleet suhdeluvut. Niin tänäkin vuonna. Kun tarkastelee edellisten vuosien kurssimuistiinpanoja, niin eipä se näyttäisi olevan mikään ihme. Puurotäytteen ja kuoritaikinan sopivan suhteen löytyminen haastaa Akatemian materiaalivastaavat joka vuosi. Hukkaan ei pitäisi jäädä kumpaakaan. Välillä Piirakka-Akatemia päätyy ratkaisuihin, jotka stressaavat kurssilaisia. Kuten lisäpuuron keittäminen kesken kuoritaikinan ajelua tai lisäkuoritaikinan tekeminen kesken puuronlevitystä.

Tällä kertaa, huolellisten esivalmistelujen vuoksi, päädyttiin ratkaisuun, jossa mahdollinen ylijäämäpuuro jaetaan kurssilaisten lounaslautasille. Tämä päätös tuntui erittäin mielekkäältä etenkin nuorempien kurssilaisten keskuudessa. Siihen liittyen,  Piirakka-Akatemiassa iloittiin myös siitä, että kurssilaisten keski-ikä laski tänä vuonna edellisiin vuosiin verrattuna, ollen nyt 17,3 vuotta, kun se edellisenä vuonna oli 28.

Tästä alkaa...

Korkean laadun takaamiseksi (ja henkilökunnan hermojen säästämiseksi)  Piirakka-Akatemia huolehti edellisenä päivänä riisitäytteen kypsyttämisestä. Niinpä aamulla, heti kurssin alettua, pääsimme tekemään kuoritaikinaa. Osa kurssilaista oli tässä vaiheessa vielä muissa puuhissa (onneksi), joten taikinasta pystyttiin tekemään juuri haluttu määrä piirakka-aihioita, eli kuoripohjia. 

Tälläkin kertaa käytettiin apuna mittanauhaa, sillä myös kurssilaisella oli pysyvä taittovirhe silmissään. Mittanauhan käyttämistä on usein kritisoitu ja pidetty jopa todella, todella, sanoisinko jopa, käsittämättömänä (lievensin ilmaisua). Piirakka-Akatemia on kuitenkin nimensä veroinen. Se tekee paljon tutkimusta ja haluaa perustaa osaamisensa tieteen, ei sattuman varaan. Että miettikääpäs sitä, kritisoijat.

Tämän jälkeen alkoi ns. lettaroiden ajelu, täytteen laittaminen ja piirakoiden rypytys. Siinä sivussa lämmitettiin puu-uunia, joka taitaa vedellä viimeisiään, mikä asiaa tarkastelee paistotehon kannalta.

Ahkerat kurssilaiset

 No ahkerien ja todella nopeasti kehittyvien kurssilaisten kanssa oppitunnit sujuivat nopeasti, eikä lakisääteisiä taukoja kukaan halunnut viettää. Tämä toki nopeutti kokonaisprosessia ja kun viimeiset piirakat vedettiin uunista ulos, saatoimme tyytyväisenä todeta, että olimme päässeet erittäin hyvin tavoitteeseemme. 

Monimuotiset piirakat

Tässä paistopellillä monimuotoiset piirakat odottavat pääsyä puu-uuniin. Valitettavasti uuni ei ns. pannut parastaa ja paistoaika oli melko pitkä. Onko näin, että seuraavalla kerralla Piirakka-Akatemia joutuu tekemään monimutkaisia laskelmia sähkönkulutuksen ja puunkäytön välillä. Kumpi kuormittaa vähemmän ja mitä (energiaa, ympäristöä, kurssilaisten hermoja)?
 

Saimme siis paistettua piirakat nopeasti, laadukkaasti ja ilman pienempien kurssilaisten motivaation lopahdusta, jota etenkin itse olin hieman huolissani pohtinut. Päin vastoin, yritin yhdessä vaiheessa ehdottaa kurssilaisille (nuoremmille) siirtymistä varsinaisesta action-vaiheesta (rypyttäminen) vaikkapa reflektoimaan oppimistaan piirämällä prosessista värikuvan, mutta turhaan. Kurssilaiset halusivat ehdottomasti rypyttää.

Summa summarum, kuten me entiset latinistit sanomme, saimme tehtyä 76 piirakkaa suunnittelemamme 80 sijasta. Kaikki olivat tyytyväisiä. Piirakka-Akatemia pystyy loppulausunnossaa tyytyväisenä toteamaan, että oppi meni hyvin perille ja seuraavat sukupolvet jatkavat varmasti tätä hienoa artesaani-taitoa!

Namnam!