Olipa kerran henkilö, joka luuli jo tehneensä miltei kaikkensa työelämän eteen. Oli tullut lunastettua lupaukset siitä, että laittaa peliin kaiken osaamisensa ja kehittyy sekä kehittää työtään. Intohimo näkyy ammatillisena kasvuna. Kun sitä vaan kertyy, se huomataan ilman, että itse sen kummemmin asiasta meuhkaa. Sana kiirii ja huomaat, että yllättävilläkin tahoilla työsi tunnetaan. Vaikka onkin puhunut aina itsestään monikossa tai passiivissa: meillä on kehitetty, ollaan rakennettu - näin se ainakin minun kohdalla menee. Mietin, olisiko pitänyt puhua vaan minä tein, minä kehitin, minä ideoin. Ehkä suurin osa niin puhuukin ajattelematta asiaa kummemmin edes silloin, kun kehittämässä on ollut muitakin kuin itse. Tällaisia juttuja on paljon lehdissä nykypäivänä. Halutaan olla yksilöitä vaikka olisi oltava osa yhteisöä.
Asiantuntija-ammateissa osaaville työntekijöille on luonnollista olla kiinnostunut kaikesta ympäröivästä. Silloin huomaa asioita, jotka liittyvät omaan substanssiin. Ja on helppo päivittää vaikkapa opetusmateriaaleja, kun seuraa aikaansa. Kenellä on vastuu yhteisestä kehittämisestä? Esimiehelläkö? Kollegalla? Asenteella? Oman ajan priorisoinnilla, sillä mitä pitää tärkeänä tehdä ensisijaisesti? Vai sillä, että ajattelee, että ”joku muu”, vastuullisempi, tyhmempi, helposti hyväksikäytettävä, hoitaa muiden puolesta asian kuntoon? Luin aiheesta artikkelin viime kuussa, taisi olla peräti Hesarissa.
Tästä asiasta väännetään siis peistä monilla työpaikoilla ja kaikkien väärinkäsitysten ja harmitusten välttämiseksi sanonkin, että kirjoitan nyt asiasta yleisellä tasolla. Uhrautuuko joku työpaikalla muiden puolesta yhteisen maineen vuoksi ja mikä on työn ja vapaa-ajan raja? Onko vapaa-ajalla osaamistaan kehittävä työkaveri uhka kaikille vai hölmö, joka ei osaa asettaa rajoja työn ja vapaa-ajan välille? Milloin olisi viisasta pitää osaamisensa visusti kannen alla ja antaa muidenkin oppia asiat kantapään kautta tai olla vaan oppimatta, mitäs se minulle kuuluu jos toinen tekee asian vaikemman kautta, hitaammin ja työläästi?
Olen sitä mieltä, että työssä ei voi kehittyä vain työaikana, 8-16 välillä. Tai voi, mutta silloin on täysin oman työnantajan varassa siinä, pääseekö ylipäätään koulutuksiin. Ja voi toki kehittyä, jos on supernopea oppija ja oppii jonkin laajan ja monimutkaisen asian kerralla lyhyessä ajassa. No siinäpä tulee heti pieni ristiriita, kun yleensä uuden oppiminen vaatii toistoja eli Repetitio mater studiorum est, kuten me eläkkeelle 10 kuukauden kuluttua pääsevät vanhat latinistit tapaamme sanoa. Ja tätä mantraahan me toistamme muille, joten oletus on, että se koskee myös meitä itseämme. Minua ainakin - tarvitsen toistoja, tarvitsen aikaa, tarvisen reflektiota, jotta opin uutta. Ja ennen kaikkea, tarvitsen palon kehittyä ja kasvaa ammatillisesti, ihan omasta halusta! Kun työ motivoi, siinä haluaa myös kehittyä.
Ja näin sitä päästiin varsinaiseen aiheeseen, eli nyt mulle tuli seinä vastaan. Se on korkea, mutta se olisi ylitettävä vielä viimeisillä voimilla ennen eläkkeelle pääsyä. Esimiehen määräyksestä. Kieltäydyin, mutta se ei johtanut mihinkään ja niinpä edessä on valtava haaste, vain muutamaa kuukautta ennen eläkettä. Kun oikein tarkkoja ollaan, minulla on noin 200 työpäivää jäljellä.
Nyt olisi rakennettava taas jotain aivan uutta. Haaste on siinä, että en ole itse sisäistänyt asiaa ja koen olevani yksin sen kanssa. Mietin, että työurallani olen kieltäytynyt kaksi kertaa työstä. Toisella kerralla se johti osittaiseen vastuutehtävään ja toisella, tähän. Ja nyt siis ajattelen, näin lähellä eläkeikää, miksi minun on lähdettävä tähän? Miksi en olisi voinut jo ottaa vähän rennommin, kuten yleenä eläkkeelle jäävät kollegat ovat voineet ottaa? Olisi ollut niin kiva vaan joka aamu ajatella, että eläke lähestyy. Nyt ajattelen joka aamu, että deathline lähestyy. Silmukka kiristyy. Ahdistaa enemmän ja enemmän. Ainut oljenkorsi on se, että löydän tähänkin asiaan sen palon, jota olen tähän saakka kokenut työssä. Ja alan paiskimaan hommia. Jos sitä ei löydy, niin löydän ensi keväänä itseni sairaalasta, kuten 41/2 vuotta sitten, työperäisen stressin aiheuttaman sydänkohtauksen saaneena. Tätä pelkään.
Kryptistä on teksti, pahoittelen, oi kaksi armasta ja uskollista seuraajaani, jotka olette voineet huokaista helpotuksesta kun en ole kirjoitellut blogiani aikapäiviin. Jospa se tästä.
