Se on pienestä kiinni!

Olinpa tässä viikonloppuna viettämässä laatuaikaa patikoimalla huippuseurassa! Tavoitteena oli sekä fyysinen että psyykkinen sparraus ja sehän onnistui siten, että patikoimme helteisessä säässä mahtavissa maisemissa ja olimme vuokranneet viiden tähden mökin elpymistä varten. Heti aamupäivästä lähdimme luontoon; paistoimme makkaraa ja keittelimme pakkikahvit nuotiolla, ihailimme upeita maisemia ja nautimme mahtavasta kevät(kesä)säästä.

Fyysisen suorituksen jälkeen sitten mökille juttelemaan, pohtimaan asioita, vaihtamaan mielipiteitä ja nauttimaan yksinkertaisesta, mutta hyvästä ruuasta. Saunomista rantasaunassa, talviturkki järveen. Näinhän se menee.

Muttamutta, aamulla ennen kuin lähdimme patikoimaan huomasimme, että jaahas, vessapaperi on loppu. Tämä huomattiin tietty sen jälkeen, kun viimeinen oli juuri kohtsillään poistumassa wc-tilasta...grrr..! No, omatoimisina matkailijoina ajattelimme, että eiköhän osteta sitä veskipaperia, eihän sitä nyt viitsi isäntäväkeä näin vähäisellä asialla vaivata, etenkään tämmöisen viiden tähdin mökin isäntäväkeä.

Siitä tuli hieman mielipide-eroja, että onko kohtuullista, että vessapaperi vetelee viimeisiä jo ½ vuorokauden mökissäviettämisajan jälkeen, ja kuuluuko se mökin varustukseen yleensäkään. Näiden ristiriitaisten ajatusten saattelemana suuntasimme patikkareissun jälkeen vessapaperiostoksille, ihan vaan kaiken varalta.

Yksi meistä halusi kuitenkin oikeutta ja rohkeana soitti isäntäväen kännykkään, että mitenkä menetellään, kun täältä on nyt veskipaperi loppu? Niin silloinpa emäntä valisti, että EIHÄN SE KUULUKAAN mökin varustukseen! Ajatelkaas nyt, jos he ostavat sinne vaikka kollin paperia, niin varmasti mökkiläisten mukaan lähtee paperit ja sitä saa olla jatkuvasti sinne ostamassa!

No, ajattelimmehan me toki. Olemme siis potentiaalisia varkaita?! Ihanko totta!

Emäntä kuitenkin sanoi, että kyllä hän voi teille sitä paperia tuoda (eikä ota eri maksua!!!). Hieman nyrpeänä, mutta kuitenkin. Kun hän sitten lopulta tuli, niin tämä rohkelikkommme meni rupattelemaan ja selvisi sekin, etä meidän pitää panna vielä laudeliinat pesukoneeseen lähtiessämme, sen lisäksi tietty, että siivoamme koko mökin kuten asiaan kuuluikin. Olimme varautuneet vastaiskuun ja ystävämme esitteli edellisen vuokraajan jättämän homehtuneen kahvinsuodatinpussin, jonka löysimme kahvinkeittimestä. Toivottavasti hän mainitsi myös siitä, että paikallinen kennel oli ilmeisesti majoittunut sänkyjen alle. Minä en nimittäin kuullut mitään, sillä en uskaltanut edes naamaani näyttää, kun tuntui niin kurjalta antaa huonoa palautetta...

Kun emäntä oli pyyhältänyt kotiinsa, luimme vielä kunnolla vuokrasopimuksen pienen präntin; meidän olisi myös pitänyt älytä ottaa astianpesuaine mukaan (tiskikone / käsinpesu), mutta onneksemme sitä oli jäänyt edelliseltä vuokralaiselta. Kun lopulta sunnuntaina olimme lähdössä, totesimme, etä taisimme tehdä tähän mökkiin kunnollisen kevätsiivouksen! Nimittäin, miten olisimme todistaneet, että edellinen asukas oli jättänyt varmaan imuroimatta, ja ehkä sitäkin edellinen... Nyt kun olimme vielä antaneet itse palautetta satunnaisista asioista, emäntä varmaan tarkastaisi MEIDÄN siivouksemme laadun suurennuslasilla. Tai sitten ei.

Mietimme myös sitä, miten pienestä se palvelu on kiinni, miten herkässä ärsytyskynnys ja harmiintuminen. Toki ymmärrämme, että viikon vuokralaisilla menee veskipaperia ihan eri tahtiin kuin tämmöisissä lyhyissä viikonloppusessioissa. Viikonloppuvuokralainen ei välttämättä suunnittele kauppareissua heti ensimmäisen yön jälkeen, mutta viikoksi harva varaa koko ruoka-arsenaalia ja vessapaperinkin osto sujuisi ihan siinä sivussa muiden ostosten lomassa. Harmi, että emme huomanneet ottaa omia rullia mukaan. Olisiko syytä, että ensi kerralla lukisimme vuokrasopimuksen säännöt tarkemmin?

Vai olisiko se palvelua, että mökissä olisi vaikkapa kahden-kolmen päivän varustus valmiina. Että ei ihan ensimmäisenä aamuna tarvitsisi lähteä sitä varten kauppaan. Kun jotenkin tuntuu, että tuollaiset 8 rullaa maksaa alla 6 euroa, niin se on kuitenkin suhteessa aika pieni prosentti siitä vuokrasummasta. Ja toisi hyvän mielen asiakkaalle; kun ihan kaikkea ei tule ajatelleeksi mökkilomaa suunnitellessa. Mutta opimmepa tämänkin: tilaisuus tekee varkaan ja mökkiläisille kelpaakuulemma ihan mikä tahansa. Hei, peruuttakaa varovasti nyt se peräkärri, että se nahkasohva ei tipahda sieltä...

Ahkeruus on ilomme!

Olin tuossa viime lauvvantainna Riäkkylässä, kävin kaapassa. Kun oli tietenniin syöty kaikki ruuvat helatorsttaina. Niin mökiltä sitten pärräytin sinne Riäkkylän ässään, kun ei siellä ennee muita kauppoja ookkaan. No se ei tietenkkään ollunna se piäasssii. Eikä sekkään, että enerkiansiästön kunniaks olin ekana tahkonnut polokupyörällä Joensuusta sinne meijän mökille, semmoset viiskymmentä kilssoo...

Vaan siinä kun latjasin kärriin kaikkee mahollista ja aattelin, että on hinnat kohillaan kun Riäkkyyllään asti pittää isolla autolla tuuva näitä tavaroita, niin samalla jouvvin kuuntelemmaan, kun kolome ihan eläkkeellä olevan näköstä immeistä jutteli keskennään. Ja siitä tämä murre jäi mulle niinkun vähän piälle, mutta kyllä tämä hävijjää, kuhan aikansa malttaa ootella.

No kaksi näistä eläkeläisistä oli naisimmeisiin ja kolomas sitten ei. Siinä toinen mummo niin ilosena tervehti toista, että "Jo se meille kesän lykkäsi!" Toinen ei siihen hirvveesti ottanna kanttoo, vaan sano, että suapihan tuon nähä (siinä vaihheessa oli ulukona lämppöö varjossa jottain 25 astetta lussan puolella, mutta tämä mummo olihi varustautunna oikkeen toppatakilla). No juttu jatku, että tämä kessään uskova mummo uteli, että joko oot muuten mattojen pessuu alotellut.

Niin silloin mie jo aattelin, että ei voi olla totta, että jos nämä eläkeläiset jo toukokuun puolivälliin männessä on pesseet mattosa, niin mitä ihmettä ne sitten loppukesän tekköö! Niin eikös vaan tämä toppatakkimummo siihen vasttoo, että kuule, mie oon pessyt jo kaikki matot! Toinen ihmettelemmään, että ihanko järvessä oot pessynnä, että eikö lie ollut vähän kylymä.

Niin tämän jäläkkeen mie tajusin, että oon kyllä tipahtanut ihan lopullisesti kärryiltä ja ihan turhhaan oon siälitellyt, että mitenkä ne kaikki eläkkeellä olevat ikäimmeiset pärjevväät. Sillä toppatakkimummo uhosi, että enhän minä nyt järvessä, hulluko oot. Minähän oon pessyt ne PAINEPESURILLA! Ja tämä iänetön kolomas immeinen, joka oli mitä todennäkösemmin ja vuatetuksestä piätellen toppatakkimummon avijomies, myhhäili tyytyväisenä taustalla. Että painepesurillapa hyviinniin!

Että semmosta sattu mulle Riäkkylässä. Pittää vielä tarkenttoo, että nämä eläkeläiset ei olleet sitten niitä, jotka väittää olevasa Eläkeläisiä, vaikka ovattii paljon nuoremppiin ja vaikka ovattii Riäkkylästä nekkii, tai ainakkiin osa.

Huono omatunto

Juttelin tänään kollegan kanssa siitä, miten me pupakot tunnemme itsemme jollain tavalla riittämättömiksi, vaikka olemme äärettömän ahkeria, tunnollisia, tehokkaita, suunnitelmallisia, joustavia ja ammattilaisia yleensä kaikessa, mitä sitten teemmekin. Mutta tällä riittämisen saralla meillä on kehitettävää. Meiltä puuttuu rajat oikean korvan vasemmalta ja vasemman korvan oikealta puolelta. Ja nythän puhun vain itsestäni, mikä tässä vaiheessa jo kannattaa tarkentaa.

Heräsin tänään 04.55 ja rivakoitten aamutoimien jälkeen olin valmis starttaamaan klo 05.25 kohti työpaikkaa, missä siivoustyö on hektisintä aamu kuudesta alkaen noin neljän tunnin rupeaman. Kaikki parhaat jutut näkee tuohon aikaan. Sinne on pakko päästä!

Mitä sanoo työsopimuksemme, eli jos lähden maakuntaan suoraan kotoa, niin alkaako työaika jo silloin vai alkaako se vasta sitten, kun olen päässyt perille? Muistaakseni se alkaa samalla, kun starttaan autoni. Mutta huih! lähdinkin ajamaan omalla autolla enkä tilannut vuokra-autoa (omiakaan ei ollut saatavilla), joten onkos tämä sitten työmatkaa olenkaan! Tällä kertaa kukaan kollegoista ei suunnannut samaan aikaan pohjoiseen, etelään, itään eikä länteen minun lisäkseni (itse menin siis koilliseen), joten jouduin viihdyttämään itseäni kuunnellen cd:tä.

Siis oikeastiko minulle maksetaan palkkaa musan kuuntelusta? Niinpä valitsin opettavaisen levyn, jossa Lauri Tähkä laulaa "Hätäästä elämää". Se on minun mielestäni meidän tiimin tunnari; "kun kroppa viimeistä viheltää etkä jaksa enää tahtias tihentää / pitääkö mun vielä tämääkin tehrä, korvaamaton se kyselöö / jaksa jaksa, paina paina, ota aikaa" jne. nyt en muista enempää, mutta kun ekan kerran tämän biisin kuulin, niin näin meidän tiimiläiset yksissä tuumin viipottamassa kuka minnekin hirvittävällä tahdilla painattaen...

Ajelin kuitenkin rennosti, ihailin kaunista maisemaa ja ajattelin, että toisaalta on nautinto lähteä niin aikaisin, kun sitten voi lopettaa työtkin suhteessa "aikaisemmin", siis alkuiltapäivällä. Siis oikeasti, voinko lopettaa jo 13.30, kun en kerkiä pitää kuitenkaan ruokatuntia? Ihan pitää sormilla laskea, montako tuntia tulee 05.30 (huom! plussaa 5 min talolle) - 13.30 välille. Siis voin lopettaa, olen aloittanut niin aikaiseen, että suurin osa muiden tiimien kollegoista on kääntänyt vasta kylkeään tuolloin, kun olen lähtenyt jo liikenteeseen! Vai voinko, onhan se ihan kamalan aikaista, muut pakertaa jonnekin 16.00 asti, vähintään. En voi, voin, en voi, voin - olisipa minulla päivänkakkara!

Ja sitten meikä vaan törkeesti pisti pillit pussiit klo 13.45 (huom! plussaa 15 min talolle) ja VAPAUS! Vai pitäisikö vielä lukaista sähköpostit? Tai huomisen arviointeihin olisi vielä tehtävä muutama lisäkysymys. Jaa kollega yritti soittaa aamulla, mutta en voinut vastata, pitäisikö vielä soittaa perään, ainakin tekstari pitää laittaa... No, onneksi näin sentäs työpaikkaunta yöllä, lasketaanko se mukaan tähän vähän kuin olevinaan työajaksi (kollega halusi tietää, oliko se painajainen...). No nyt mie lopetan!!!

Missä on vesilasini? Haluan vielä työntää sormeni sinne...

Asennetta!

Välillä tuntuu siltä, että ei oikein jaksa hehkuttaa mitään, etenkin kun hehkulampuistakin jo aletaan pikkuhiljaa luopua. Siinä muuten kannattaa miettiä, mikä on kohtuullista ja mitä hyötyä ja haittaa todellisuudesta hehku- ja energialamppujen vaihtamisesta sitten on. Pidän huonona esimerkkinä sitä, että hehkulamppujen tuoman energian avulla on voitu tavallaan kompensoida kiinteistön lämmitykseen käytetyn energian määrää. Nyt, kun hehkulamput poistuvat, joudutaan käyttämään massiiviset määrät lisäenergiaa tuon vajauksen tuottamiseen. Siksihän onkin siis tärkeää, että Suomi saa lisää ydinvoimaloita, vai mitä itse ajattelet? Uskotko?

Olen vaihtanut hehkulamput pienloistelamppuihin sitä mukaa, kun uudistamisen tarve on tullut ajankohtaiseksi. En ole kuitenkaan joutunut nostamaan yhdessäkään huoneessa lämpötilaa pattereissa sen takia, että pienloistelamppu ei kehitäkään lämpöenergiaa vaan käyttää kaiken tehonsa valaisemiseen. En ole huomannut mitään eroa siinä, että lämpötila olisi siis jotenkin radikaalisti laskenut. Olisiko minun pitänyt huomata? Vai kuluttavatko sähköpatterini vain salakavalasti hieman enemmän energiaa huomaamattani? Koska en ollut varma, laskin kaikista huoneista lämpötilaa 2 astetta pienemmälle kuin mitä se on ollut normaalisti. Motivan mukaan jopa 1 asteen lämpötilan alentaminen vähentää lämmityskustannuksia jopa 5%! Jihuu, sen lisäksi, että omalla toiminnnallani en lisää enenrgiankulutusta, säästän myös euroissa.

Miten tämä sitten liittyy alaamme? Erittäin tärkeästi, jos minulta kysytään ja jos ei, niin vastaan kuitenkin! Edelleen meidän alallamme on töissä monta "tynnyrissä kasvanutta tyttöä", jotka eivät ole perillä Suomen jätehuollosta ja sen tulevaisuuden muutoksista. Pitäisikö? Pitää! Nimenomaan meidän on nyt hieno hehkuttaa ympäristön puolesta! Me voimme olla ympäristöagentteja, jotka omassa työssää voivat lisätä asiakkaiden tietoa ympäristöasioista ja blogata asennetta positiiviseen suuntaan

Tiedän senkin, miten moni laitoshuoltaja suruissaan sanoo, että asiakkaat ovat välinpitämättömiä eivätkä erota muovia paperista, valkoista toimistopaperia sanomalehdistä, lasia metallista. Tuntuu turhauttavalta, kun lajitteluun suhtaudutaan välinpitämättömästi. Tämä on totta, mutta uskoakseni nimenomaan asenteesta riippuen. Kyllä asiakkaaat osaavat lukea! Meidän mahdollisuutemme on nimenomaan ja ainoastaan asenteen puolella!!

Vertailuja

Edellisessä tekstissä pohdin ammattilaisen olemusta ja jokin aika sitten tärähti aika mielenkiintoinen juttu mieleen kentällä käydessä. Nimittäin, millä tasolla asioita olisi sitten hallittava erottuakseen edukseen muista alan työntekijöistä, jotta se ammattilaisen viitta jotenkin näkyisi?! Siis muillekin kuin meille ammatti-ihmisille.

Verrataanpa meidän työssä olevaa laitoshuoltajaa jonkin toisen ammatin vastaavaan edustajaan. Voiko esimerkiksi ravintokeskuksessa työskentelevä ammattilainen hallita asiat sellaisella tasolla, mikä monesti riittää meidän ammattilaisellemme? Otetaan esimerkki. Tyyppi on leipomassa myyntiin pullaa ja homma etenee tähän malliin:

"Ohoh pitäs alkaa leipomaan pullaa, mutta mitähän tekis. Voisin tehä vaikka rahkapullaa, vaikka onkin just vappu. En viiti tehdä tippaleipiä, koska niitten teko on niin hankalaa. Ei ole aikaakaan semmoseen näpräämiseen. Missäs on jauhoja, mitäs siihen nyt tulikaan. Teen vaikka 50 pullaa, kyllä ne menee. Vai pitäskö tehdä vähemmän, kai se nyt riittää, en tässä nyt kerkiä kaikkia ohjeita tarkistamaan, että montako minäkin päivänä tehtävä.

Eikun aineet kulhoon ja vatkaamaan. Ai mittaanko? Kuule, tässä on jo oltu niin kauan alalla, että kyllä lähtee näppituntumalla eri ainesuhteet ihan puolen litran taikinasta 10 litran taikinaan!! Ja minähän en mitään yleiskoneita käytä, tää menee ihan hyvin käsin tässä ja on mennyt viimeiset 20 vuotta muutenkin. Ei tässä mitään koneita aleta opettelemaan, kohta eläkkeelle pääsen (12 vuotta, toim. huom.). Hyvä, kun on tälleen näppituntuma tähän suolankäyttöönkin säilynyt, ei tässä ole aikaa ruveta pelleilemään ja jollain mitalla mittailemaan. Uups, vähän meni liikaa, mutta kyllä se sinne sekottuu. Onhan tää vähän erilaista tää nykyajan suola, mutta hyvin on pullat kaupaksi menneet. Jaa tulikohan vetoiseen paikkaan tuo taikina, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kohoaa, miepä tempasen vaikka kahvit sillä aikaa.

Ohoh, ei tainnut tulla ihan kaikista pullista samankokoisia, mikä on että ei nää nykyajan jauhot enää ole samanlaisia kuin ennen; tuokin pulla tursottaa kun mikäkin, mutta pannaan siihen vähän tomusokeria päälle. No huh, vai ei meikäläinen muka keksi uusia innovaatioita, justkin keksin peitellä vähän tuota näköä tomusokerilla. Ai mitä rouva, eikö teille kelpaa nämä pullat; mitä se nyt haittaa, vaikka onkin vähän erikokoisia, samaan mahaanhan ne menevät HAHAHH! Kuulkaa ei tässä mitää alennusta voi antaa pienemmistä pullista, samaa taikinaa se sekin on; tässä on kustannukset saatava pysymään kurissa kun on kaikenlaista menoa muutenkin; kurssilla koko ajan juostava, on tää niin vaativa ammatti..". Vai vielä olisi taikina pitänyt mitata, jotta saisi tasakokoisia; kuule aina voi ostaa muualta jos ei tämä kelpaa!

Voisiko mennä näin? Voi mennä.

"Kauneus on katoavaista"

Tämä vanha sanonta on tullut mieleeni, ei suinkaan sen takia, että olisin saanut hankittua uudet silmälasit ja näin päässyt tarkastelemaan profiiliani teräpiirtoisempien lasien takaa, vaan sen takia, että olen hengannut työpaikoilla ja kuunnellut tarkasti ihmisten puhetta ja palautetta. Omasta roolistani ajatellen, palaute ei aina ole ollut pelkästään mairittelevaa.

Minulle on ihmetelty, että miten jotkut meiltä valmistuneet ja tutkinnon suorittaneet ovat tuntuneet unohtaneen kaikki oppimansa ammattitaitoalueet hetkessä työelämään siirryttyään. Osa hulauttelee puhdistusaineita miten sattuu, osa ei piittaa suojautumisesta, osa ei tunnista edes alkeellisimpia pintamateriaaleja. Korostan, että kyse on siis yksittäisitä tapauksista, mutta silti! Hienoa, että asioista halutaan puhua! Arvostan sitä, että meille kouluttajille halutaan kertoa huoli siitä, minne ammattitaito katoaa. Onko siis oppimme kaatanut osan ex-opiskelijoistamme ojaan?!

Mitäpä vastaan? Mitä Sinä vastaisit?

Olen miettinyt asioita monelta eri taholta, katsonut peiliin ja yrittänyt löytää perusteluja moiselle käytökselle kaikista eri osapuolista. Ihan helpoin selitys lienee se, että harva autolla inssiajoa ajaessaan ottaa riskin ja ajaa "vanhoilla vihreillä". Voisiko yksi syy siis olla se, että tutkintotilaisuuksiin sparrataan ja panostetaan, mutta asiat eivät olekaan sisäistyneet ja ne unohtuvat sitten työelämään siirryttyä?

Voisiko yksi syy olla se, että työelämässä kaikki työkaverit eivät pidä tärkeinä annosteluja, vähättelevät eri kosteusasteiden tuntemusta ja pitävät esimerkiksi työvauhtia tärkeimpänä ammattitaitovaatimuksena? Sitten sitä vaan lähtee sutimaan mukaan, sen kummemmin ajattelematta työn laatua vaikkapa pitkässä juoksussa.

Voisiko yksi syy olla se, että henkilön sitoutuminen ei ole niin syvää, kuin alan ammattilaiselta edellytetään? Kun ei kiinnosta, ei pidä asioita tärkeinä ja sitten vaan luisuu tekemään asioita siten, kuin ne helpoimmalta sillä hetkellä itselle tuntuvat.

Voisiko yksi syy olla se, että meillä opiskelija pääsee / joutuu kohtaamaan valtavan tietomäärän ja soveltamaan teoriaa käytäntöön suhteellisen lyhyessä ajassa, ilman että automatisoitumista kuitenkaan kerkiää tapahtumaan? Ehkä tämä johtaa siihen, että yksin työtä tehdessään sitä vaan mennä painattaa ajattelematta sen kummemmin, mitä tekee ja miksi.

Olemme nyt sopineet, että aina kun meidän exämme tulee vastaan ja toimii vastoin ammattilaisen periaatteita, niin työelämäihmiset ja me kouluttajat kannustamme häntä löytämään oman sisäisen ammatti-ihmisensä. Yritämme saada hänet arvostamaan tutkintoa, minkä hän on suorittanut! Senhän pitäisi näkyä jollain tavalla, ammattilaisella olisi oltava jonkinlainen karma ympärillään. Korostan, että ammattilainen voi olla myös, ilman tutkinnon suorittamista. Miten se sitten näkyy?

Minä näin upean tyypin ihan vasta. Hänestä hehkui into ja motivaatio työhön. Hän keskusteli ammattimaisesti, kyseenalaisti, pohti ja sovelsi. Hän tiesi paljon teoria-asioista ja mikä tärkeintä, osasi soveltaa tietoaa käytäntöön. Aattelin, että WAU! Tämmöisiä tyyppejä me kaipaamme alalle! Haluatko sinä olla tällainen?

Sisäpiirin juttu

Meillä pupakoilla on hyvä itsetunto ja siksi osaamme nauraa myös itsellemme. Hyvä itsetunto on senkin takia tarpeen, että huumorimme saattaa toisten korvissa kuullostaa aika alkeelliselta. Mutta tärkeintä toki on, että kohdejoukko, eli me itse ja opiskelijamme ymmärtävät pointin.

Tilannekomiikka on yksi tyypillinen piristyskeinomme arkipäiviin. Keksimme huumoria kaikesta mahdollisesta ja mielestäni myös tiimin mimiikka on kehittynyt valtavasti. Saattaisimme päästä jonkinasteisella stand up- klubilla ainakin takahuoneeseen saakka, ellemme olisi menneet kipsiin ennen sitä. kahvipöydässä saattaa olla muitten tiimien jäsenillä kestämistä, koska kaikki jutut eivät taatusti aukene heille..

Tässä yksi melko pitkälle verbaliikaltaan kehittynyt pupakkovitsi: Meille tuli kerran opiskelijaksi kondiittori, joka oli leipääntynyt ammattiinsa. Niinpä hän aloitti meillä laitoshuoltajakoulutuksen ja alkoi harjaantua ammattiin. Pian hänelle kuitenkin alkoi muodostua pinttyneitä tapoja työmenetelmiin... HAHHAHHAHHAAA! Ai ei naurattanut?