Hyödyllinen härveli

Ympäristöihmisenä olen joutunut monta kertaa kölin ali vedetyksi. Mutta otan sen osittain sovituksena pahoista teoistani; ajanhan itse autolla töihin ja parhaina päivinä vielä Pielisen ympärikin ohjauskäynneille. Ei ole siis puhdas ympäristöomatunto, ei.

Niinpä en hämmästynyt, kun eräänä päivänä sain kuulla, että suvussa on nyt uusi härveli; moottorikelkka. Se kuuluu sarjaan Pakko saada!, kun miessukupuolen edustajat pääsevät tiettyyn ikään. Miesparalla ei ollut edes omaa mopoa pienenä, vaan hän joutui lainaamaan äitinsä mopoa. Ymmärsin siis yskän. No mitä sillä sitten tehdään? Ajetaan tietenkin pilkille. Ai siihen 200 metrin päähän rannasta, vai? Voi minua onnetonta, en tietenkään ollut ymmärtänyt, että nythän voimme päräyttää ne kaksi kertaa talvessa pilkille jopa kolmen kilometrin päähän mökkirannasta. Sillä edellytyksellä, että syväväylää ei ole ehditty aukaista.

Putputput!

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili, joka välillä viis veisaa ympäristöasioista, hyppäsi innoissaan kelkan kyytiin. Mikäs sen mukavampaa, kuin istuksia kelkan kyydissä sen sijaan, että kahlaisi umpihangessa mökkipolkua pitkin. Vilin mielestä hankinta oli mitä oivallisin...

No aivan toimettomaksi moottorikelkka ei joutunut, vaan se osoittautui itse asiassa erittäin hyväksi työkoneeksi ja sen ympäristökuorma keveni silmissäni huomattavasti. Nimittäin, mökkitontilta on kaadettu muutama puu hyvässä yhteisymmärryksessä ja yksi puu jäätävän tunnelman vallitessa (enkä puhu nyt pakkasesta). Yleensä vedän aina pitemmän tikun, mutta tällä kertaa jouduin altavastaajaksi ja minun oli annettava periksi puunkaatopuuhassa.

Tontilla huojui aivan mielettömän upea mäntyhonkapetäjä. Ikää sille oli kertynyt varmaan parituhatta vuotta ja mielestäni se antoi tontille hienon profiilin, ainakin jos souti järvelle ja katsoi tonttia sieltä käsin. Toki pöhkökin tajuaa, että puussa on oksia ja neulasia, lehtipuissa lehtiä.No sitten kesällä sai kuulla kitinää, että puu varjostaa. No haloo! Nimenomaan se on yksi sen tarkoitus, kun itsellä ei ole sen vertaa älliä, että ymmärtäisi suojautua auringon UV-säteilyltä. Aurinko ruskettaa myös varjossa, missä erityisesti viisaiden on tiedetty istuksivan. Ehkä juuri sen takia minusta on ollut ihan ok, että mänty on tuonut yläpihalle oman suojansa polttavalta paahteelta.  Mutta meikäläisen lähipiirille auringonottotuolin siirtäminen on muodostunut kynnyskysymykseksi. Erityisesti mies on kokenut tuolin siirtämisen pari kertaa päivässä puun varjosta takaisin aurinkoon suorastaan ylivoimaiseksi tehtäväksi - mission impossible.

Mänty R.I.P.

Olemme keskustelleet asiasta muutaman vuoden ajan. Keskustelu on ollut hyvin asemasotamaista sisältäen vain kaksi vastakkaista lausetta: puu kaatuu - puu ei kaadu! Mökillä on myös todella vanha koivu, mikä syö mökkiviirin muutaman kerran kesässä. Lisäksi se on kasvattanut runkoonsa kauniin paksun latvuksen pienestä lehdestä, joka oli ilmestynyt koivunrunkoon samana kesänä, kun Pirkko-rouvan tytär kuoli. Koska olin valmis kahlitsemaan itseni myös tuohon koivuun, jouduin katalan juonen uhriksi. Jouduin valitsemaan kahden välillä, joko koivu tai mänty lähtee. Enhän voinut olla mökin ainut ekoterroristi, joka ottaa vastuulle sen, että puu joko kaatuu mökin päälle myrskyssä tai porukoille tulee rusketusraidat mäntyparan oksista.

Niinpä annoin periksi. Samassa rytäkässä kaadettiin sitten muutama pienempikin puu, kun kerran sahassa sattui olemaan löpöä. Ja nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, eli onpas ollut aika mukavaa kuskata moottorikelkalla niitä halottuja klapeja alapihalta liiterin kupeeseen kuivumaan.

Luulen, että olisi pitänyt hakea saikkua, jos kaikki halot olisi raahattu pikkuisella pulkalla. Nyt homma sujui nopeasti muutamassa tunnissa. Itse en päässyt ajamaan kuin kerran moottorikelkkaa, enkä niin hirvittävästi halunnutkaan.

Eikö tää kulje kovempaa?!

Mutta Vili pääsi. Siis kyytiin. Ihmettelin, miten sillä oli aina kiire päästä istuksimaan takapenkille. Olisikohan Vilille hankittava pikkuinen kypärä?