Täällä tänään, osa I

Olen monesti miettinyt, mikä saa minut jaksamaan töissä. Jaksamisella en tarkoita tässä fyysistä jaksamista vaan sellaista, että on kiva lähteä, olla, tehdä ja oppia. Joka päivä!

Joka kerta olen saanut pähkäiltyä saman vastauksen, se kuuluu näin:

Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä sellaista työtä, mistä oikeasti pidän ja arvostan mielettömästi! Minulla on työkaverit, joista saan eri tavalla virtaa omaan energiakenttääni (huom! tällä tarkoitan henkistä energiaani). Minulla on opiskelijat, joilla on aivan mielettömän hyviä tarinoita työelämästä ja jotka OIKEASTI haluavat kehittyä ja kehittää sekä itseään että työyhteisöään. VAU!!! Lisäksi "oikeassa työelämässä" olevat esimiehet ja työntekijät ovat mieletön voimavara minulle. Kontakteja riittää, saan helposti varmistettua asioita ja kysyttyä neuvoa, jos tunnen epävarmuutta jossain ammattiasioissa. Ja sitten toki, minulla on oma pikkuinen ja ihastuttava työhuone, jonka jaan oman lähikollegani kanssa.

Tärkein jäi viimeiseksi: työn ilo! Ilo siitä, että saa olla joka päivä tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Ilo siitä, että oma osaamiseni, tiimin osaaminen, koko yhteisömme ja verkostomme osaaminen on kasvanut pysyvän tiedon ja taidon tuottamisesta uuden ja innovatiivisen tiedon ja taidon kasvuun ja kehittymiseen. Minä, vaikka jo melkoinen asiantuntija koen olevanikin, en missään nimessä ajattele, että yksittäisen yksilön osaaminen olisi merkityksellistä sellaisenaan, vaan pidän äärimmäisen tärkeänä tiimimme ja verkostomme yhteisöllistä osaamista. Voisiko jopa sanoa kollektiivista osaamista?

Puhutaan myös kompetenssista, siitä miten suurin osa kompetenssista syntyy vasta työelämässä. Kompetenssi ei siis ole pelkästään tietoja ja taitoja, vaan siihen luetaan myös oma motivaatio, jokaisen henkilökohtaiset ominaisuudet ja yksilön käsitys itsestään (hah - ei päivää ilman Liisa Keltikangas-Järvistä).

Olisi siis arvioitava, millainen on minun arvomaailmani ja motivaationi ja miten työyhteisöni kannustaa minua työssäni. Olisi arvoitava, miten suhtaudun saamaani palautteeseen ja millainen minäkuva minulla on. Olisi arvioitava, millainen asenne minulla on muutokseen ja kuinka paljon olen valmis panostamaan oman osaamiseni ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Olisi arvioitava millainen kyky minulla solmia sosiaalisia verkostoja ja toimia niissä.

Tämä on minusta hieno juttu; asiantuntijuuteen kasvetaan yhdessä!

Videota pukkaa...

Nyt sitten jysähti, nimittäin kohta on maailman ensi-ilta Pupakkolassa ja saamme julkaista oman opetusvideomme, mikä poikkeaa kaikista edellisistä omatekoisista opetusvideoistamme siinä, että nyt meillä oli oikein ammattitaitoinen kuvaaja takaamassa videon teknisen laadun. Mehän itse takasimme toiminnallisen laadun, joten siinä ei ole mitään valittamista...

Ajattelimme nimittäin jossain vaiheessa, että nostetaan kertaheitolla opetuksemme visuaalisen laadun tasoa ja niinpä tuossa loppukesästä laadimme kässärin (se on meidän filmi-ihmisten slangia ja tarkoittaa käsikirjoitusta) kolmeen siivouksen kulmakiveen ja tilatyyppiin; nimittäin wc:n, toimiston ja luokan siivoukseen. Toki meillä oli hyvät omat materiaalit jo muutenkin, mutta onhan se kiva, kun nyt ei tarvitse koko opetusvideon ajan kommentoida, että "kannattaa miettiä, onko tämä järkevin tapa ja työasentoa voisi keventää ja työjärjestystä toki voisi muuttaa ja ja ja..." kuten olemme joutuneet tekemään nykyisiä käytössäme olevia opetusvidoita näyttäessämme. Nyt siis on tulossa opetusvideo eli dvd, jossa kulminoituu koko pupakot-tiimin asiantuntijuus ja alan hallinta. Jokainen tiimiläinen pystyi vaikuttamaan videoon ja näin samalla näppärästi myös sitoutui sen opetussisältöön.

Tässä vaiheessa korostan, että opetusvideomme ei ole ainut tapa ja totuus tehdä em. tiloissa siivousta. Mutta se on muuten vaan paras. Toki voi soveltaa ja pitääkin osata soveltaa. Siksi siis ovelasti videolla tehdään vaikkapa lattian nihkeäpyyhintää ensin asiakkaan tuolilla istuen ja sitten vastaavasti vaan seisten (ei kuitenkaan tuolilla vaan lattialla). Siinä voi miettiä, että kumpi tapa kulloinkin olisi järkevin. Tällä haluamme kannustaa siihen, että on monta eri tapaa tehdä sama työ ja aina on osattava tehdä ratkaisu, mikä on juuri sillä hetkellä, siinä tilassa järkevin.

Emme siis opeta ehdottomia totuuksia. Aina on pystyttävä perustelemaan ja perustelun on oltava järkevä. Jos on valittava useita eri tapoja, kannattaa valita se, mikä on kevein, nopein ja laadukkain. Tähän Pupakko-opetusvideomme pyrkii. Auttamaan tekemään valintoja!

Eräästä etelän vastaavasta oppilaitoksesta oli meillä vierailulla kollegoita ja eikö jo kerrottu heille, että tämmöistä opetusmateriaalia täällä kurjassa Karjalassa puuhataan. Ja he, näkemättä koko vidota, lupautuivat jo ostamaan sen. Että siihen malliin, aikamoinen luottohan meillä näyttää olevan.

Mutta melkoinen prosessi oli mokoman videon tekeminen! Oli upeaa saada olla mukana koko prosessin ajan. Tässä oli tyyppiesimerkki siitä, että kun aikataulut painavat päälle ja oma osuutesi vaikuttaa toisen työhön, niin jokainen venyy parhaimpiinsa. Aivan mielettömän kivaa!!!

Ensin siis keksimme aiheen, laadimme kässärin ja pyysimme siihen kommentit. Sitten haalimme välineet, aineet ja oli menetelmien testaaminen, työergonomian hiominen. Aikataulujen sovittaminen oli erittäin ylivoimaiselta tuntuva urakka. Kässärin laatiminen sellaiseksi, että kuvaajamme sai jotain tolkkua, mitä oli tarkoitus kuvata (siis lopputulos), oli myös haastavaa. Sitten varsinaiset kuvaukset, joissa kuvattiin monta kertaa sama otos (me filmiväki käytämme tätä slangisanaa kun tarkoitamme varsinaista tekemisen kuvaamista) melko pieninä pätkinä. Tämä oli meille uutta, sillä olemme tottuneet kuvaamaan road-movie tapaan - kamera KÄY ja kaikki nauhoitetaan kerralla ja vain yhteen kertaan.

Valaistuksen balanssiin säätäminen jokaisen otoksen alussa vei aikaa ja vasta kun otoksia oli saatu useita samasta kohdasta, vaikkapa altaan pesusta, saatoimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Kuvauksiin olimme utopistisesti ja ilman mitään realismin tajua varanneet kokonaiset 1½ päivää... No huhhuh! Ehkä puolitoista viikkoa olisi ollut parempi.

Kun lopulta, RÄTTIväsyneinä (me filmi-ihmiset voimme käyttää tätä termiä, vaikka se onkin hyvin epä-ammattimaiselta kalskahtava termi muuten) lopetimme kuvaukset, niin siitähän se työ vasta alkoikin! Etenkin kuvaajallamme, mutta myös meillä. Materiaali piti editoida (me filmimaailmassa käytämme tätä sanaa, kun tarkoitamme että siitä valitaan sopivat otokset) ja siinä olikin puuhaa, kun huomasimme, että otoksia yhdistäessä siivouskäsineet olivat ensin kädessä ja sitten eivät ja sitten taas olivat jne... Huoh! Kun lopulta olimme saaneet asiallisen materiaalin kasaan, alkoi spiikkien (meillä elokuvatuotannossa käytetään tätä termiä kun tarkoitetaan puhetta) ideoiminen ja sovittaminen oikeisiin kohtiin, niin että kuva ja spiikki vastasi suurin piirtein toisiaan. Lopuksi piti vielä kurlata kurkkua, jotta nauhoitus sujui ilman takertelua.

Paljonkohan olisi tullut työtunteja meille, paljonko kuvaajalle?! Kun sitten miettii, miten paljon tästä on meille jatkossa hyötyä, niin olemme kyllä tehneet aivan upeaa työtä! HYVÄ ME!!!

Elämä on ihanaa!!!

Jesjesjes! Kyllä nyt meikäläistä lykästi! Pääsin nimittäin kouluttajien työelämäjaksolle ja on ollut aivan M-I-E-L-E-T-T-Ö-M-Ä-N kivaa! Siis työnteko, työelämässä.

Monesti kuulee fraasin, että oikea työelämä on jossain aivan muualla kuin meikäläisen tai monen muunkaan opettajan työpaikalla. Tietyllä tavalla väittämälle on myös perusteluita. sen takia on upeaa, että meillä on mahdollisuus hengata monta viikkoa oikeassa työelämässä ja kokeilla siellä niitä tietoja ja taitoja, joita opetamme päivittäin.

Tarkennan sen, että toki seuraamme työelämää hyvinkin tiiviisti. Onhan meillä työssä oppijat kentällä, mutta silloin tarkastelemme työntekoa heidän kauttaan. Minä olen onnekas, koska teen ihan oikeilla työpaikoilla kartoituksia ja niissä saan seurata ihan tyypillistä työn tekemistä ihan tavallisen työntekijän toimesta. Tämä on vapauttanut minut ja saanut aina vaan vakuuttumaan, että opettamani asiat ovat ok ja ne voidaan täysin toteuttaa ja soveltaa siellä "oikeassa työssä". Senkin kun monesti kuulee, että ei siellä kerkkii ja ei siellä pysty ja ei siellä kehttoo...

Mutta nyt siis, olen päässyt itse siivoamaan. Olen analysoinyt työtapaani, tarkastellut ergonomiaani, pohtinut aseptisen omantuntoni toimintaa. Voin vakuuttaa, että kyllä onnistuu!!! Työn suunnittelu, työjärjestykset, yllättäviin tilanteisin sopeutuminen ja ratkaisut, ergonomiset työasennot, työn eteneminen puhtaasta likaiseen - siinä muutama keskeinen asia työssä.

Olen iloinen seuraavista asioista: osaan oikeasti siivota edelleenkin, osaan kehittää työtä ja keksiä ihan toimivia pieniä ideoita, osaan olla iloinen ja kannustava! Minusta on kivaa katsoa asiakkaita silmiin ja tehdä työtä "rinta rottingilla", tervettä ammattiylpeyttä tuntien. Jihuu!!!

Ja kiitos: mukavat työntekijät, jotka osaavat jutella työstä ammattimaisesti ja jotka ovat kiinnostuneita siitä!!! Minusta tuntuu, että se on asenteesta kiinni!

Remppaa pukkaa

Vielä pitää jatkaa tuota aiemmin aloitettua kuvitteellista tarinaa remonttipuuhista. Että pitääkin olla ihmisellä hyvä mielikuvitus, kun keksii tämmöisenkin tarinan.

Olimme eläneet onnellisina uusitussa toimistoshuoneessamme kesästä saakka. Lattia kopisi kivasti kenkien alla, seinät oli maalattu, uudet kalusteet tuoksuivat vielä uusilta ja kollegat yrittivät tunkea tavaroitaan meidän osittain tyhjinä (vanhat roinat heitettiin menemään) ammottaviin kaappeihin. Kaikki oli siis hyvin. Koska olemme suomalaisia, meidän olisi pitänyt muistella vanhoja sanalaskuja tai ainakin varautua jollain tavalla tulevaan. Sillä johan sen tiesi vanha kansakin; "Itku pitkästä ilosta", "Arvonsa miäs ansaitsee, vaan ei ylistystä" ja "Mikä naurul aljeta, se itkul päätetä". Nämä viisaudet olimme juuri päntänneet Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Tunne itsesi, suomalainen. Mutta eipä ollut älyä päätellä, että meitä odotti uusi koettelemus eli nykykielellä ilmaistuna haaste.

Kuulimme huhun (mikä on tehokkain viestintätapa - ei suinkaan meidän organisaatiossamme, vaan yleensä), että toimistomme menee remonttiin, koska pattereidenpuoleinen seinä on purettava. Eli nyt olisi sitten just saatava se huone tyhjäksi, jotta voidaan aloittaa remppahommat. Meikäläiset eivät pystyneet organisoimaan omaa päätyötään vastaamaan täysin rakennuttajan, anteeksi vaan tämä täysin maallikon näkemys, ailahtelevaa remonttiaikataulua. Mutta huoneet olivat tyhjinä seuraavana maanantaina klo 9.00. Joten olkaa hyvä, olokkeepa hövelit ja silvuplee, sinne vaan sutimaan, jotta päästään takaisin keskittymään omaan päätyöhömme omassa työhuoneessamme.

Olimme siirtäneet osan tavaroistamme meille niin tutuksi tulleeseen ex-materiaalikeskukseen, jossa näytti jo majailevan itse rahastopäällikkömmekin. Olisiko hänenkin huoneensa joutunut tuplaremontiinn?! Osan tavaroista jätimme toki toimistoomme, koska meillä molemmilla on korkea riskienhallintakyky. Meille luvattiin, että pari (huomaa epätäsmällinen ilmaisu heti alkuun) viikkoa siinä vierähtää...

Kaverithan olivat ihan oikeassa! Nimittäin pari viikkoa vierähti siihen, ennen kuin ensimmäinen remontiin viittava toimenpide tapahtui huoneessamme; nimittäin lattialle oli käyty levittämässä suoja!!! Odottamisen tuskaa ei vähentänyt sekään, että muuttopojat, joilla yksi ammattitaitovaatimus oli varmaan reippaus, olivat ruuvimeisseleillään naarmuttaneet upouudet pöytämme melkoisen kurjan näköisiksi. Siispä reklamaatioita paukuttamaan ja uusia pöytälevyjä tilaamaan. Ne varmman tulevat ajoissa, ajattelimme, koska meillä on myös positiivinen elämänasenne.

No, meikäläinen lähtee nyt muihin maisemiin neljäksi viikoksi. Vierailen vain satunnaisesti toimistolla. Kun viimeisenä päivänä ennen lähtöäni kysäisin valkokypäräiseltä mieheltä, mikä mahtanee olla toimistomme arvioitu valmistusmisajankohta, hän vastasi, että jos neljän viikon päästä, niin olisi jo aika hyvä...

No MISSÄ MÄTTÄÄ, että aikataulut eivät päde? Niin selvisi semmoinenkin, että nurmikkoalueet oli pitänyt saada kuntoon määräpäivään. Koska rakennuttajan kaverit ovat tuhattaitureita, niin toimistomme seinäpurkamisen sijasta he välillä suihkivat haravan varressa ja istuttivat nurmikkoa takapihalla. Voiko ymmärtää? Ei voi.

No, nyt joku saattaa ajatella, että mitä valitat! On vaatteet päällä, puhdasta vettä juotavana, yleensä työpaikkakin ja elämä turvattu niiltä osin. Kyllä, pieniä ovat meidän murheet. Mutta se satuttaa, että me asiakkaat tunnumme olevan rakennuttajalle vain tyhjänpäiväisiä ja ilman mitään alkeellistakaan informaatioita tarvitsevia harmituksia. Olisihan se kiva, että ei itse tarvitsisi kysellä, että milloin pääsemme muuttamaan takaisin, kun se alkuperäinen suunnitelma ei tainnut pitääkään paikkaansa. Olisihan se kiva, että ei tarvisisi käydä huomauttamssa töiden jo alettua, että laittaisitteko ne muovisuojat, mitkä lupasitte laittaa kaappien oviin, että kaapeissa olevat tavarat eivät menisi kipsipölyyn.

Nämä asiat ovat kuitenkin meille tärkeitä, koska teemme töitä omille asiakkailleme täydellä teholla. Mikään ei saa olla laaduttomampaa eikä mikään meidän aikataulumme saa heittää sen takia, että elämme keskellä remonttia. Välillä siis kuulosuojaimet korvilla ja välillä sormet jäässä alhaisen lämpötilan takia. Onneksi meillä ei ole hengitystieoireita, vielä.

Ps. Kuulin juuri, että seinässämme onkin vesivahinko ja joku jo ihmetteli, että emmekö ole saaneet mitään oireita, kun seinä on ollut märkä jo pitemmän aikaa. Ei olla! Ainoat oireet ovat henkisellä tasolla, mutta koska tässäkin lykästää ja meillä on äärimmäisen korkea stressiensietokyky, niin mehän vaan odotellaan. Kiltit asiakkaat!

Kysyyköhän remontoija meiltä palautetta onnistumisestaan? Mehän olemme velvoitettuja siihen jo yhdenkin päivän yrityskoulutuksen päätyttyä!

Ei enää pelitä...

Seuraava tarina on fiktiota, eelei se ole sitten faktaa. Sinä päätät!

Tapahtui kerran, eräällä työpaikalla, kaukana kavalasta maailmasta.

Näytös 1
Henkilö A haluaa esittää eräässä julkisessa tapahtumassa kuulijoilleen erään dvd:lle poltetun, todella mielenkiintoisen, koneen toimintaperiaatteesta johtuvan työsuoritusta pahimmassa tapauksessa kuormittavan työmenetelmän. Wau! Muun muassa liikkuvien kuvien avulla tapahtumasta tulee sekä mielenkiintoinen että laadukas, keskustelua herättävä ja kuulijakuntaa aktivoiva.

Mutta voih, henkilö A:n älykkyysosamäärä ei korreloi hänen riskienottotapaansa, joten hän ei kokeile dvd:tä sillä tietokoneella, jota hän käyttää esityksessään. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän on kokeillut sitä toisella tietokoneella, mikä puolestaan jää jököttämään hänen työpöydälleen.

Niinpä tietokone, tykki (ilman panoksia), kannettava valkokangastaulu, opetusmateriaalit, mainoskynät, mainoskansiot, opetusmateriaali, tikku, dvd:t yms. yms. yms. mukanaan henkilö A lähtee toiveikkaana matkaan.

Näytös 2
Kuulijakunta kuuntelee esitystä mielenkiinnolla, ottaa aktiivisesti osaa keskusteluun, innostuu kyselemään ja peräämään perusteluita ja kaiken kukkuraksi, tässä vaiheessa, ei olla vielä esityksen siinä vaiheessa, että henkilö A räväyttänyt kuulijakunnan silmät pyöreiksi ihmetyksestä DVD:n avulla. Mutta hetki lähenee ja henkilö A lausahtaa maagiset sanat "Nytpä näytän teille todella mielenkiintoisen videopätkän aiheesta!" Kuulijakunta jähmettyy paikoilleen, kaikkien katseet kiinnittyvät kannettavaan valkokangastauluun ja seuraavat hengitystä pidätellen henkilö A:n vakaan hiirikäden klikkailua.

Muuta ei sitten tapahdukaan. DVD ei käynnisty, vaan näytölle ilmestyy tyly lause, josta jo vähemmänkin tietotekniikkaorientoitunut älyää, että DVD vaatii toimiakseen Media Real Plyerin -tai Whåtever! Henkilö A tsekkaa hämmästyttävää hermojenhallintaa vaativalla taidolla tietokoneen käynnistysvalikon kautta, että koneessa ON kyseinen ohjelma. On, on, on!

Mutta klik - klik - klik, "Ei enää pelitä, isäni vanhat neuvot, ei enää pelitä, äitini antamat ohjeet, voisin jopa luulla, että vika onkin minusssa..." Edellä mainittu biisi alkoi pyörimään henkilö A:n aivolohkossa ja ymmärtäessään biisin matalan laatutason, hän ymmärsi välittömästi ilmoittaa kuulikunnalleen, että jokin tässä nyt mättää, mutta katsotaan tämä pätkä sitten seuraavalla kerralla (jossain toisessa maassa, jossain toisessa ulottuvuudessa, tai jonkun toisen kouluttajan toimesta).

Näytös 3
Työpaikalle saavuttuaan henkilö A haluaa heti saada neuvon asiaan ja soittaa tietokonenörttiosaston koordinoijalle, jolla ei tietenkään ole nimeä, pelkkä Apupöytä vaan, moro! Se onkin ovela juoni, koska on vaikea antaa palautetta henkilölle, jonka kanssa et tiedä edes keskustelleesi. Selviää, että hyihyi, miksi on tullut otettua oma kotikone työkäyttöön, pitää olla työkone töissä. Kotikoneille ei nimittäin asenneta mitään mediaplayereita eikä muitakaan, ne pitää älytä asentaa itse, nimenomaan kotona.

Eikö voisi edes pikkuisen auttaa, kun ei kerkiä käydä kotona asentamassa. Mutta ei! Työpaikan verkkoon ei moista vaarallista viiruksia pullistelevaa rakkinetta saa kytkeä! Eikä auteta asentamisessakaan, em. syistä johtuen.

Loppusanat
Mitä opimme tästä tarinasta? Mitä sinä opit? Ehkä sen, että vain ääliö lähtee kouluttamaan tsekkaamatta kaikkien koneiden, tikkujenja DVD-levyjen yhteentoimivuutta. Ehkä sen, että kotikoneella saa tehdä töitä (ja se on jopa suotavaakin, koska kotikoneille sai ostettua alennuksella ohjelmia) erityisesti kotona, ei töissä. Ehkä sen, että kollegan koneen pölliminen on oikeutettua, jos itsellä ei ole kannettavaa TYÖtietokonetta. Ehkä sen, että pienen pientä palveluakaan ei voi saada, jos organisaatiossa ei olla oivallettu, kuka on asiakas. Sekö, joka mieluusti olisi halunnut nähdä koulutuksessa sen videopätkän, vai sekö, joka halusi sen niin kovasti esittää?

Vai ehkä sen, että ei kannattaisi edes yrittää kouluttaa muita, ellei plakkarissa ole vähintään ABCDEF-korttia tietotekniikassa?

Remontissa ryytyneet

Ihan tähän kärkeen kannattaa tarkentaa, että tässä jutussa kaikki asiat on keksitty omasta päästä ja sellaisilla keksinnöillähän ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eikä varsinkaan tällä. Eikä tämä juttu siis kerro meistä. Eikä ainakaan siitä, mitä meidän työpaikalla tapahtuu remontin keskellä. Ja vaikka kertoisikin, niin eihän sinun tarvitse tätä uskoa. Etenkään, kun tämä ei siis ollut edes totta.

Olemme eläneet remontin keskellä nyt reilusti yli 9 kuukautta. Siitä kun laskee loma-ajat pois, niin mitättömän pienen ajan. Jotenkin naisihmiselle tuttu luku tuo 9 kuukautta; sinä aika yhdelle jos toisellekin on saattanut sattua kaikenlaista elämän aikana. Ja jos niistä ajoista on selvinnyt, niin mitä nyt yksi pieni remontti siinä hetkauttaa. Nyt esimerkiksi kenelläkään ei ollut pahaa oloa aamuisin...

Itse asiassa meillä on ollut remppa-asiat melko hyvin, sillä kun toimistojamme remontoitiin, niin saimme aivan hulppeat tilat evakkotaipaleellemme. Meillä oli mielettömän lojakka maisemakonttori, kylläkin ilman maisemaa, mutta eipähän tuota olisi näkynyt muutenkaan, kun valot sammuivat toimistosta kesken työajan. Tai kesken ja kesken, mutta tuossa 17 jälkeen kuitenkin. Ne oli ohjelmoitu niin. Siinä vaiheessa viimeistään piintyneinkin työnarmomaani sai tarpeensa tyydytettyä ja älysi hilautua kotiin odottamaan seuraavaa aamua. Ei tietenkään aina. Kun sattui olemaan iltatunnit, niin kyllähän sitä aina käsikopelolla jo työpöydän nurkkansa löysi.

Lämpötila laski toimistossamme välillä alle sisätyötä tekevien suositusrajojen. Vastaavasti taas desibelitaso kohosi huomattavasti sallittua korkeammalle, joten näitten keskiarvoksi jäi plus miinus nolla. Tällä tavalla jos osaisimme ajatella positiivisesti kaikesta, niin eikös elämä olisi muutenkin suhteellisen balanssissa?

Tuli siinä samalla tutustuttua sitten muidenkin työntekijöidemme työhön, kun porukkaa lappasi mennen ja tullen toimistossamme. Osa etsi tusseja, osa auton avaimia. Osa oli muuten vaan eksynyt. Osa meistä oppi myös sen, että kun ovikello soi, niin kannattaa vähän aikaa pohtia, että soiko se siis OIKEESTI, vai kuullostiko vain siltä. Tätä pohdintaa kun vähän aikaa pyöritteli mielessään, niin jo joku superaktiivinen kollega olikin kiiruhtanut avaamaan ovea, sanoakseen vain, että "Ei, täällä ei todellakaan ole enää materiaalikeskus. Ei ole ollut itse asiassa enää viiteen kuukauteen, eikä tule ehkä koskaan olemaankaan."

Hei oikeesti, minä olisin avannut sen oven, jos joku muu ei olisi kerennyt...

Työpaikkaliikuntakin oli saatu kerralla kuntoon, sillä monistamo oli muuttanut myöskin väliaikaisiin tiloihin ja tulihan siinä kilometrejä juostua päivän aikana sitäkin väliä. Etenkin, kun laittoi itselle tärkeän paperin monistumaan, mutta monistuskone oli saikulla ja odotettiin sille huoltoa. Sitten pitikin kipaista laittamaan moniste tulemaan viereiselle koneelle, jolle joku oli juuri ohjelmoinut sillä aikaa omalta koneeltaan tulemaan 3000 kappaleen erän äärimmäisen tärkeitä ja kiireellisiä monisteita.

Pari kertaa koneella käytiin tiukkaa taistoa siitä, kenen monisteet ovat kiireellisimpiä; sisäisten vai ulkoisten asiakkaidemme! Ja aina voitti se, jolla oli vähemmän joustamis- ja sopeutumiskykyä.

Sekin oli ihan hyvä, että tuli testattua erilaisia kuulosuojaimia tuon evakkoretken aikana. Yksi malli oli todella hyvä; aamulla kun turautti nappulat korviin, niin eipä pahemmin kukaan häirinnyt puhelinsoitoillaan, vaan sai keskittyä ihan vaan konkreettiseen työntekoon...

No huoh! Kun lopulta päästiin omiin upeisiin tiloihin takaisin, niin olimme tosi iloisia. Tuli tyhjennettyä kaapeista kaikenlaista turhaa sälää, mitä sinne oli vuosien varrella kertynyt. Lisäksi saimme laitettua ensimmäistä kertaa koko työhistoriassa kansiot ja mapit lattialta ja kaappien päältä uusiin, tilaviin kaappeihin. Hienoa!!! Kyllä kannatti elää tämäkin jakso!!

Missä mättää

Taas kerran tuli todiste siitä, että missä ihmeessä on suomalaisen asiakaspalvelun ammattilaisten ammattiylpeys. Nimittäin, jotenkin sitä olettaa, että asiakaspalvelussa olevat ihmiset olisivat edes jossain määrin ekstrovertteja ja pystyisivät mongertamaan edes jonkinlaista yleissivistävää kohteliaisuutta,kuten vaikkapa hyvin päivän toivotusta.

Nimittäin tapahtui seuraavaa: Oltiin ystävän kanssa Kuusamossa Rukan eräässä kaupassa ja siinä kun latjattiin tavaroita tiskille, niin ystäväni kohteliaana ihmisenä sanoi kassahenkilölle (nainen, aikuinen - siis tämä kassahenkilö) "Päivää". Tähän tämä tyyppi ei sanonut mitään. Ei edes ilme värähtänyt. Oikeesti!! Oltiin sentäs kaupan kassalla.

No meikäläinen peruspositiivisena ei tietenkään uskonut, että joku tuollaisessa ammatissa oleva ei alentuisi vastaamaan asiakkaalle kohteliaaseen tervehdykseen. Että olisiko joku ymmärrysvirhe kyseessä, että olisko kuullut minun ystävän sanovan vaikka,että "Minä tapan sinut!": Siispä meikäläinen sanoi uudestaan,että "Päivää!". Ja eikö tää tyyppi uudestaan vaiennut meikäläisen suohon. Siis oikeesti, ei vastannut mitään! Miten voi olla mahdollista?!

Mutta Suomessa voi! Kyllä oli hilkulla, että olisin sanonut, että oikeestiko tyyppi on mykkä. Mutta meikäläisen kotikasvatus on sen verran tasokasta, että nielaisin ja katsoin , että olenko oikeesti Rukamarketissa vai jossain kolmannen asteen yhteysaluksella. Olin Rukamarketissa.

Ammattitaitovaatimuksiin kuuluu vain hintojen naputus ja hinnan ilmoittaminen jollain keinolla, mikä ei välttämättä ole puhuminen? Näinkö se menee? Vai olisiko pitänyt antaa tippiä, että saisi edes peruspalvelua? Miten suomalaiselle voi olla vaikeeta tervehtiä maksavaa asiakasta? Miksi suomalainen kassahenkilö kirjoittaa yleisönosatolla, että asiakkaat eivät "alennu" tervehtimään heitä? Miksi suomalainen kassahenkilö kyykyttää asiakasta! Miksi, miksi, miksi?

No, onneksi ilman lämpötila oli jotain +29, aurinko paistoi ja muutenkin oli mukavaa. Mutta silti tunsin oloni tosi tyhmäksi. Kumman kuuluisi olevan kohteliaampi, asiakkaan vai myyjän?! Mitä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu, jos tervehdit ja sinua katsotaan kuin tarjouksessa olevaa ruåtsalaista maitoa.