Muuton kourissa

Nuorimmainen on etsinyt asuntoa jo muutaman viikon ajan; on niin kova kyty päästä asumaan vuokralle. Ehdotin, etä hän voisi maksaa vuokraa minulle ja samalla toteuttaa toiveensa, mutta idea oli kuulemma huono. Ei minusta! Olisin saanut jotain 150 euroa joka kuukausi tilille rahaa ja lisäksi olisin voinut vedota aina vuokrasopimuksemme pienellä präntättyyn tekstiin, kun minulla olisi ollut jotain valittamista.

No, totta puhuakseni olisin kyllä kokenut jonkinlaista lievää epäonnistumista kasvattajana, jos täysi-ikäiset lapset vielä pyörivät aikamiespoikina ja-tyttöinä kotinurkissa. Kyllä ihmisen on päästävä itsenäistymään ja meillä täällä länsimaisessa kulttuurissa ja etenkin Suomessa se on hyvin helppoa. Koulutusjärjestelmä takaa jokaiselle suomalaiselle tietynlaisen sivistystason ja sen jälkeen on mahdollisuus vielä opiskella ammattiin huomattavasti halvemmalla, kuin moneessa muussa Euroopan maassa.

Pari päivää sitten kävin auttelemassa hieman asunnon siivouksessa. Edellinen asukas oli pessyt lattian mopilla ja yliannostellut pesuainetta reilusti; sen huomasi jo siitä, että lattia oli nahkean tuntuinen. Kaksi kertaa piti tehdä märkäpyyhintä ja lattiakuivaimella likavettä kootessaan tyttökin ällistyi, miten mustaa voi lika olla. Nytpä on sitten kiva aloittaa uusi oma elämä niin sanonotusti puhtaalta lattialta. Parempi niin, koska puhtaalta pöydältäkään sitä ei voinut aloittaa, sillä pöytää ei vielä huusshollissa ollut.

Keittokomeroa siivotessa huomattiin, miten ystävällinen edellinen asukas oli ollut; hän oli jättänyt vähän tomaatinliiskeitä leikkuulaudalle. Eihän sitä koskaa tiedä, miten nälkiintynyt seuraava vuokralainen sattuu olemaan. No, olimme juuri syöneet, joten pesimme leikkuulaudat puhtaiksi ja keskityimme etsimään uunista kadonnutta peltiä ja jääkaapista puuttuvaa hyllyä. Koska asunto on pieni ja siinä vaiheessa vielä tyhjä, siihen ei tuhraantunut pitkään aikaa ja tytön puutelista vuokraisännälle sai pari utta merkintää.

Loppuhuipennuksena siivottiin kylppäri. Siellä olikin Parman kylpyhuone-elementtiseinät. Kuullosti hienolta, ei ollut sitä. Seinät ja katto ovat siis teräslevyä elikkäs peltiä. Siihen onkin melko mielenkiintoista sitten kiinnittää hyllyjä ja naulakkokoukkuja. Tämän olivat todenneet myös edelliset asukkaat, jotka eivät olleet kiinnittäneet seinille mitään. Paitsi suihkutangon, mikä sekin oli tipahtanut alas...

Mutta tilaa on! Kokoisekseen asunto on todellinen tilaihme; siellä on jopa vaatekaappikin. Kyllä nyt passaa tytön levitellä kaikki vaattensa pitkin poikin, ja vielä jäänee suhteellisen leveä kulkuväylä eteisestä olohuoneeseen. Ellei hän sitten muuta tapojaan ja ala ajattelemaan tavalla, jolla olen yrittänyt manipuloida häntä viimeiset 19½ vuotta. Tarkennan sen vielä, koska tiedä, että tyttö lukee blogiani: laita vaatteet viikattuna siististi vaatekaappiin ja paikoilleen aina käytön jälkeen tai vie ne suoraan pyykkikoriin siten, että napit ovat auki ja vetoketjut kiinni (oletuksella, että em. varusteet löytyvät tekstiilistä).

Siitä se oma elämä lähtee, pienistä elämänhallinnan asioista!

laittelen tähän pikapuoliin kuva siitä, mitä kaikkea edellinen asukas oli piilottanut lattiakaivoon...

Pakkasta!

Tässä pakkauskaudessa on jännittävintä se, milloin Karjalaisen Mielipide-tekstiviesteihin tupsahtaa ensimmäinen tyyliin: "Vai muka ilmastonmuutos! Ei ole ilmastonmuutos totta, johan sen tajuaa kun katsoo vaan ikkunasta ulos!" Itse asiassa ihmettelen, että sellaista ei ole vielä kukaan kirjoittanut, vaikka pakkaskausi on jo jatkunut huimat neljä päivää. Johtuisiko se osittain omasta tekstaristani, jonka laitoin liian kuumana käydessäni tyylillä "Syklisyyttä noudattaen olemme menossa kohti uutta jääkautta, ellei ilmaston lämpeneminen vesitä sitäkin kokonaan." Todennäköisesti sillä ei ole ollut vaikutusta, koska sitä ei koskaan julkaistu.

Mietin eilen, että meillä suomalaisilla pyyhkii todella hyvin. Ulkona on pakkasta -32 astetta. Sisällä uskoakseni suurin osa kansalaisista tepastelee T-paita (varmaan tuotettu Intian jostain hikipajasta) päällään ja katsoo telkkaria, pitää valoja ja touhuaa muutenkin samaa mitä normaalina talvi-iltana nyt touhutaan. Koska tänään on keskiviikko, niin suuri osa käy saunassa; eihän hygieniasta voi luopua edes pakkasilla.

Meillä ei siis ole mitään hätää, vaikka ulkona paukkuu pakkanen. Niin pitkään, kun meillä on varaa nostaa patterin termostaatin lukemaa sen sijaan, että vetäisimme päälle villapaidan ja laittaisimme jalkaan sisälläkin kunnon villasukat, emme mielestäni voi valittaa. Olemme etuoikeutettuja! Meillä on sähköä, sitä ei säännöstellä ja sitä riittää kaikille (toki suomalaisissakin on pieni joukko täysin asunnottomia, mutta emme taida yltää lähellekään muiden maiden asunnottomien määrää edes prosentuaalisesti). Meidän ei tarvitse tinkiä mistään sen takia, että kovillakin pakkasilla saadaan asunto lämpimäksi. Ja ylipäätään saamme asunnot lämpimiksi, vaikka ulkona paukkuisi pakkanen lähellä 40 astetta!

Minä vedän päälleni ylimääräisen villapaidan (luit oikein: ylimääräisen, koska päällä on jo yksi sellainen normaalistikin). Kierrän sammuttamassa sähkövaloja niistä huoneista, missä ei olla. Kävin tunkemassa saunan tuuletusaukkoon pyyheliinan jo aikoja sitten. Lämmitän uunia ja ajattelen, että meille siitä pienestä jääkaudesta ei olisi niin suurta haittaa kuin keskieuroopplaisilla, joilla ei ole eristettyjä taloja eikä tuplaikkunoita, kuten meillä pohjoismaissa asuvilla. Ehkä voisin ommella vielä vuorilliset verhot?

Ja sitten asiaan. On selvää, että ilmastonmuutos voi aiheuttaa ja lisätä ääriolosuhteita. Monella on kuitenkin sellainen käsitys, että ilmastonmuutos tarkoittaa vaan joka puolella lämpötilan nousua eikä siinä sitten muuta olisikaan. Sehän olisikin kiva köllötellä pelkässä auringonpaisteessa täällä Suomessa, kun talvi olisi selätetty kokonaan! Valitettavasti ilmastonmuutos on paljon muuta. Se kuivattaa jo entisestään kuivuudessa kärsiviä aluita, lisää myrskyjä meriveden lämpenemisen myötä, sulattaa ikiroutaa (metaanin vapautuminen) ja ikijäätä (makean veden sekoittuminen meriveteen), epävakaistaa sääolosuhteita yleensäkin. Ei jaksa alkaa taas paasaamaan. Kun nyt lopetan, niin en hiilly liikaa, minkä ansiosta toisaalta voisin pienentää patteria huoneessani vähintään asteella... Joka tapauksessa, ihmetyttää, miten ison hälyn saa aikaan näinkin lyhyet pakkasjaksot.

Suomalaiset ovat vieraantuneet erä-elämästä emmekä ole varautuneet muutoksiin ja siksi joulunaikaiset sähkökatkot saivat aikaan lievää paniikia. Olemme tottuneet siihen, että sähköä tulee 24/7 nyt, aina ja ikuisesti. Ihmiset eivät muista / tiedä, että trangia-keittimellä voi keittää vettä kaupunkioloissa huomattavasti kätevämmin kuin nuotiolla.

Jos viitsimme edes hieman, meillä olisi pari vesikanisteria (vettähän meillä riittää) jemmassa, reppuun olisimme laittaneet tulentekovälineet, muonaa muutaman päivän varalle, taskulampun, paristoja, varavaateet yms. hyödyllisiä tavaroita, joita voisi kuvitella tarvitsevansa jos jotain yllättävää sattuisi. Mutta mikäs meidät voisi yllättää omassa pienessä turvallisessa lintukodossamme. Ei ainakaan myrsky tai tykkylumi. Tai ei ainakaan tulvavesi. Maanjäristykset ne ainakin ovat aivan täysin mahdottomia Suomessa! Mitään ydinonnettomuutta täällä nyt ei ainakaan tapahdu! Saatikka, että joku onneton terroristi eksyisi palelluttamaan itseään tänne paukkupakkasiin; eihän siinä edes nalli syttyisi tuleen. Se nyt on selvää, että mikään tehdas ei meillä voi räjähtää; on ne niin hyvin rakennettu (tässä ei tietenkään nyt ajatella uutta uljasta ydinvoimalaamme, missä hitsaillaan varmaan vieläkin tiivisteitä hitsaussaumoihin...).

Juu turvassa ollaan. Googlasin tuossa huvikseni Suomen katastrofit, niin yksi sinne listatuista oli vuonna 1919 alkanut kieltolaki. Että siihen malliin kun elämä on meitä kohdellut, niin ymmärtäähän sen, että ennemmin nyt suurelta osalta suomalaisia varmaan löytyy joku viina- tai kaljapullo varastoituna pahan päivän varalle, kuin vaikkapa vesikanisteri sähkökatkoksen turvaksi!

Lumikenkäretkellä

Kyllä suomalainen talvi on upea!



Olin viikonloppuna lumikenkäretkellä Pusojärvellä ja se oli samalla ensimmäinen kerta tänä talvena lumikenkäilemässä. Minulla on todella hyvät Tubbs-lumikengät ja voin suositella samaa mallia kaikille! On kunnon piikit ja kaikki! Lumikengissä on paljon eroja ja kannattaa miettiä, millaisilla reissuilla käy. Jos aikoo tepastella vain tasaisella jäällä keväthankien aikaan, ei kengällekään ole paljon vaatimuksia. Jos maastossa on nousuja ja laskuja, kannattaa valita lumikengät, missä on keinuva side sekä kunnon piikit ja silloin löytyy kunnon pitoja ylämäessäkin.

Lumikenkäily on oiva keino kunnon kohottamisessa. Lumikenkäily on n. 60% tehokkaampaa kuin tavallinen kävely. Kävely on hidasta, mutta samalla erittäin tehokasta treeniä reisi- ja pakaralihaksille. Lumikenkäillessä ei mitata kilometrejä, vaan käytettyä aikaa. Maaston profiili, lumen syvyys ja tiiviys vaikuttavat myös, kun kokonaiskuormitusta arvoidaan. Syke nousee varmasti ja sen saa pidettyä helposti tasaisena aerobisena sykkeenä. Lumikengillä kävely on myös helppoa; siinä on toki oma tekniikkansa, mutta se löytyy nopeasti kun vähän malttaa vaan harjoitella.

Parasta lumikenkäilyssä on mielestäni se, että samalla ehtii tarkkailemaan luontoa ihan eri tahtiin kuin hiihtäessä. Muista en tiedä, mutta itse ainakin suihkin suksilla aikoinaan sellaisella vauhdilla (!), että eipä paljon kerinnyt maisemaa ihailemaan. Lumikenkäily on myös vapaata, voit kulkea missä huvittaa. Et ole sidottu kiertämään jotain pakkotahtista latua (ellet harrasta umpihankihiihtoa), vaan voit kulkea melkein missä tahansa. Upeaa! Luontoa löytyy Suomessa joka nurkan takaa ja kenkäilemään pääsee ilman, että pitää ajaa ensin autolla kymmenen kilometrin päähän hiihtoladulle. Näin ajatellen lumikenkäily on jopa ympäristöystävällisempää kuin hiihto, koska se ei vaadi latukoneita, valaistuja latuja eikä siis autoa paikasta toiseen siirtymisessä.

Nyt kaikki ulos ja liikkumaan lumikengillä, suksilla tai vaikka potkurilla!

Tanskalaisruåtsalainen pihakoiramme Vili auttaa puunkannossa, koska se on kasvatukseltaan hyväluonteinen ja auttavainen.

Minulla on uusi ystävä!

Hänen nimensä on Wilma, vai oliko se Thelma. Voisi luulla, että tässä iässä uuden ystävän saaminen olisi mitä suurin ilo, mutta ei tässä tapauksessa. Ystävyyssuhteemme alkoi nimittäin aika yksipuolisesti ja se sisälsi törkeän välirikon pitkäaikaisen ystävänäni kanssa, jonka tilalle tämä Wilma tai siis Thelma vai oliko se sittenkin Wilma, siis kiilasi.

Ennen tuota kohtalokasta hetkeä olimme juuri kerinneet tutustua toisiimme nykyisen ex-ystäväni kanssa. Olin löytänyt hänestä todella paljon hienoja ominaisuuksia ja upeita asioita. Ystävyytemme oli hioutumassa entistä syvemmäksi ja tunsin, miten paljon meillä olisi toisillemme annettavaa. Kolme vuotta oli hionut särmiä minustakin enkä vaatinut ystävältäni enää niin pikkutarkkoja asioita, kuin alussa. Osasin jo varautua siihen, että hän ei aina pitänyt lupauksiaan. Aloin ymmärtää, että kaikki johtuikin siitä, että hän HALUSI kyllä tehdä kaikki parhain päin, mutta hänellä ei ollut MAHDOLLISUUKSIA siihen. Aloin ymmärtää, että oli olemassa vielä joku ystävääni ylempi, joka ohjasi ja määräsi hänen toimintaansa. Kyseessä oli varmaan kaikkitietävä TTTH.

Juuri kun olin kuullut, että ystäväni oli lähdössä kehittymään ja hänestä olisi tulossa entistä parempi ja monipuolisempi kaikissa toimissaan, sain jäitä hattuun. Minulle kerrottiin (tai itse asiassa luin sen vaan eräästä sähköpostista), että minun on erottava ystävästäni ja tilalle tulee toinen, entistä parempi ja entistä monipuolisempi. Tämä Wilma vai oliko se siis Thelma?! Mitään mahdollisuuksia ystävyytemme jatkolle ei ollut. Olinko ollut yksi harvoista, joille hän merkitsi edes jotain? Kuinka muut, aivan minulle vieraat ihmiset voivat tehdä näin yksipuolisesti päätöksen, että minun päivittäinen ja tärkeä ystäväni korvataan toiselle? Sellaisella, josta olimme kuulleet vain huhupuheita eivätkä ne todellakaan mairitelleet uutta tulokasta!

Tuli siis ero. Tuosta noin vaan. Suruajaksi oli säädetty 1½ viikkoa ja suurimman osan siitäkin ajasta olin lomalla. Kun seuraavan kerran tarvitsin ystävän kättä, siihen tarttuikin Wilma eli Thelma. Ja millä tavalla?! Hänhän ei ollut varautunut mitenkään siihen, että minä olenkin erilainen kuin hänen aiemmat ystävänsä. Minulla on vaatimuksia hänelle, minä haluan saada jotain ystävyytemme vastapainoksi. Ja se, että on jo jonkun toisen ystävänä toiminut tietyllä tavalla, ei todellakaan takaa sitä, että samalla mallilla voi jatkaa uuden kanssa! Tämä oli Wilma-Thelmalle aivan uutta. Hän oli ajatellut, että elämä jatkuu samalla mallilla eikä nimenomaan HÄNEN tarvitse tehdä mitään sen eteen, että ystävyydestämme tulisi täydellinen ja pääsisimme sisäiseen yhteisymmärrykseen mahdollisimman nopeasti.

Ensisilmäys on todella tärkeää, kun kohtaa toisen ensimmäistä kertaa. Siihen kannattaisi siis panostaa. Mutta Wilma elikkä Thelma tai whoever, tuo itserakas ja jopa pöyhkeä uusi ystäväni, piupaut piittasi siitä. Hän ei ollut valmistautunut kovin kummoisesti, ei ensitapaamiseen eikä seuraavaankaan. Eikä vielä senkään jälkeen. Mietin, että miksi minun piti saada jo kypsempään ikään ehtineen ystäväni tilalle tämä lapsenkengissä taapertava uhmakas WilmaThelma, jolla ei ollut käsitystä minun maailmastani, mutta silti paljon neuvoja ja toimintatapoja - jotka eivät vaan valitettavasti toimineet.

Lopulta WilmaThelma sai avustajan, joka alkoi hiomaan hänen särmiään ja selvittämään hänelle, miten tällaisen aikuisen ystävän kanssa toimitaan. Piti ihan aloittaa alusta, siitä mitä tapahtuu, kun lupaa jotain. Että onko lupaus pidettävä vai voiko toimia niin, että jo kirjoitettua asiaa ei löydykään koskaan sieltä, minne se on sovittu laitettavaksi. Tai niin, että päättääkin itse, mitä tietoja on muistettava ja tallennettava, eikä yhtään ajattele, kenen etuja tässä ollaan ajamassa ja kenen hyväksi toimimassa!

Olemme nyt tunteneet WilmaThelman kanssa kuukauden ajan. Elämä on ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Kun pohtii noita sanontoja perinteisessä mielessä, niin molemmat ovat todellakin hänen kanssan tuntuneet yhtä vastoinkäymisiltä. Ja se aika, minkä itse olen uhrannut siihen, että hänestä saataisiin edes jonkun tolkun ystävä, on ollut aivan liikaa. Olin toivonut sitä, että jos minut erotetaan ystävästäni, niin tilalle olisi tullut edes hieman älykkäämpi, vähän luotettavampi, vähän vähemmän oikukas ja vähän helpommin käsiteltävä.

Mutta elämä jatkuu.Jokainen aamu on uusi, jokainen päivä on seikkailu uuden ystäväni kanssa. Sujuvista rutiineista on tullut yllättäen haasteita, joita on pohdittava ja tehtävä korjaavia toimenpiteitä. Niinpä ajattelinkin, että taidan hylätä uuden ystäväni hetkeksi, vaikkapa kahdeksi kuukaudeksi. En piittaa pätkääkään, mitä hän touhuaa. Onhan hänellä muitakin ystäviä, joiden kanssa WilmaThelma voi rauhassa mellastaa. Au revoir!

Loppusanat: Tämä tarinan tuntui jotenkin omituiselta, ihan kuin olisin kirjoittanut tätä jossain transsissa. Tai varmaankaan en ole itse tätä kirjoittanut, vaan joku, joka on kaapannut salasanani; sehän on nykyisin täysin mahdollista. Jos se olen minä, olen kirjoittanut ilmeisesti automaattikirjoituksella (tiedäthän sen...), jolloin en ole ihan varma, mikä on faktaa ja mikä fiktiota... Onkohan tuo edellä kuvattu totta ollenkaan?? Olenko minä olemassa? Pehmensikö viikonloppuinen lumikenkäkävely muistini ja huomenna minua odottaa reipas ja ehtoisa Wilma-Thelma, jonka kaikki toiminnot ovat loppuu hiottuja ja täydellisiä. Vain minussa voi olla vikaa, ihan pikkuisen vaan. Vaikka kirjoitan salasanani väärin. Enkä pääse ollenkaan verkkoon!

Paljonko on paljon?

Vastaan itse: se on joskus liikaakin. Nimittäin nyt puhutaan kävelystä.

Meikäläisillä on pieni kisa työpaikalla siitä, kuka saa kilot kuriin kevääseen mennessä. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään kertakäyttökisa, vaan kunnon ympäristöihmisinä sitä käydään vuodesta toiseen, uudestaan ja uudestaan. Tässä nimenomaisessa tapauksessa olisi kyllä todella paljon järkevämpää, että kerran painon tiputettuaan se pysyisi siinä, ikuisesti.

No, yksi kollegoista jouduttiin diskaamaan kisasta heti kättelyssä, koska tyyppi on liian laiha. Ärsyttää, kun sitten pitää vielä vinkua joka kahvitauolla, että voikunnminunhousutkiristävättaasniinpaljon. No HALOO!!! Mieti vähän, että sentäs sopii ne housut jalkaan eikä käy niinkuin meikäläiselle, jonka on pidettävä joka päivä samoja housuja, koska sisu ei anna periksi ostaa suurempia.

Toinen kollega puolestaan on myrtsinä ja vinguttaa, että miksi hän ei pääse kisaan mukaan, koska hänen pitää pudottaa peräti 2 kiloa! Siis kaksi/två/two/deux/due ja hollaniksi vielä twee kiloa?! Sehän on normaaliheitto meikäläisellä päivässä, tai ainakin viikossa. Mitä pudottamista sellaisessa on???!

No,mietin kuitenkin, että kisojahan on yleensä useassa sarjassa, joten voisimme toki laajentaa omaammekin. Me kaksi ikuista onnetonta olemme tietty sarjassa "MasterLosers". Tässä on heti tarkennettava, että tuo loser ei todellakaan viittaa mihinkään häviäjäluuseriin, vaan tietty niihin kiloihin, mitkä karistelemme kannoiltamme kevään aikana!!! Innokkaat kilpasiskomme kisaavat sarjassa "MediumBeginners". Sana viittaa bikineihin, mihin he solahtavat huomattavasti paremmin kuin meikäläinen.

Otsikkoon palatakseni sellaiset 10 000 askelta päivässä olisi hyvä saavutus jokaiselle, koska jo tuo määrä vaikuttaa positiivisesti terveyteen. Siinä verenpaine laskee kohisten ja kolesteroliarvot pysyvät kohtuudessa, vaikka söisikin niitä kananmunia... Kun askeleet nousevat 12 000:een, sillä on vaikutusta jo painon pudottamisessa. Eikä mikä tahansa kävely riitä, vaan vähintään 10 minuuttia yhtäjaksoista reipasta kävelyä vie sen ns. aerobiselle (ei kuitenkaan aerobic-) tasolle, jolloin alkaa kiinteytyminen. Kaiken kukkuraksi kävelyä kannattaa harrastaa kahden päivän välein, että saavutettu hyöty on pysyvää.

Mutta nyt tullaankin varsinaiseen aiheeseen. Ostin 5 eurolla askelmittarin, koska edellinen oli kävelyn tuoksinassa ilmeisesti tipahtanut lenkkipolulle. Olen nyt hieman mittailut työpäivien askeleita. Jos minulla on ns. toimistopäivä, niin askeleita saa juuri ja juuri 4000 kasaan. Mitä enemmän kopiokone reistailee ja mitä useammin unohtaa napauttaa viimeisen koodin koneelta lähtiessä, sitä enemmän tulee askeleita.

Vapaa-ajalla olisi vielä liikuttava vähintään 6000 askeleen verran! Mistä aika? Mistä motivaatio? Kävin testiksi 5 km:n lenkillä töitten jälkeen. Mukana testerinä oli myös tanskalais-ruåtsalainen pihakoiramme Vili, jota tyttö ei ole opettanut kävelemään sivistyneesti kuin hetkellisesti. Välillä se kiskoi hulluna, välillä minä kiskoin sitä hulluna, välillä tuli joku toinenkin räyhärakki vastaan ja välillä päätin, että ei koskaan enää Vilin kanssa aerobiselle lenkille...

Saldo oli 9043 askelta. Ei siis riittänyt sekään!

Niinpä ajattelin kävellä sisällä ja ensitöikseni kiersin työpöytäni kolme kertaa ympäri; pää meni sekaisin mutta mittariin oli tullut vain kolme (3) askelta lisää?! Tajusin, että toimiakseen mittari vaatii kunnon tömähdyksen, eikä se reagoi minun vapaa-ajan tassutteluuni. Kiersin pöydän uudestaan reippaasti askeltamalla, ja askelmäärä nousi heti.

Minulla on siis vielä loppuilta aikaa kävellä kodissa ristiinrastiin. 10000 on saatava täyteen, koska kollega panostaa laihdutusprojektiin niin paljon, että on ottanut ihan töistä vapaata saadakseen homman lapaseen!

Lunta!

Lopultakin saimme lunta sen verran, että sitä riitti liukumäkeen ja sen lisäksi muutamaan lumiukkoonkin. Lumisen talven aika on lyhentynyt; se on vaan tosiasia. Harmitus senkin takia, että lumikenkäilemään pääsee entistä myöhempään, koska lumikenkien piikit tarvitsevat edes jonkin verran jäätä tai lunta alleen, jotta niillä voi kunnolla kävellä. Muuten tilanne on vähän sama, kuin yrittäisi hiihtää hiekkatiellä.

Loppaista vietettiin kuitenkin hienossa talvikelissä. Lapsenlapsi innostui tekemään isoja lumipalloja, joista tykkää myös tanskalais-ruåtsalainen pihakoiramme Vili.



Lumipalloista tulikin oikein komea ukko. Lasten talvileikkeihin on tainnut kautta aikojen kuulua lumiukkojen tekeminen. Ja mukavahan niitä on tehdäkin! Tässä poseerataan ukon vieressä, hetkeä ennen kuin Vili päättää tuhota moisen luomuksen.





Voih! Pihakoirat eivät oikein ymmärrä lumiukkojen päälle...

Amsterdam -here we come!!!

Jesjesjes!!! Saatiin jokainen anomamme apuraha Otsakorpi-säätiöltä, eli ei muuta kuin messumatkaa suunnittelemaan. Tosi hienoa!!! Tämä myös tiedoksi joulukuisen opintomatkamme ehtoisille emännillemme sinne pohjoisen suuntaan...siis sinnikkäästi vaan jostain apurahakanavia hakemaan!

Nyt tulee isosta haaveesta totta, eli kun on kolunnut vuosikymmenet siivousalan messuilla Suomessa, on jo aika siirtyä tasolle 2! Aivan mahtavaa!

Meillä on melkoiset tavoitteetkin, sillä aiomme pitää reaaliaikaisen oppitunnin paikan päältä. Opiskelijat voivat sitten seurata messuja kuin olisivat itse paikalla. Pitää vielä miettiä järkevin yhteys, mutta uskon, että se onnistuu. Jos ei muuten, niin yksi kollegoista saa raahata oman Ipodinsa mukaan...

Amsterdamissa varastetaan n. 400 polkupyörää joka päivä, joten johonkinhan se on jätettävä turvalliseen parkkiin...




Muuten käy näin!
Me varaudumme tietty kaiken varalle ja suunnittelen meille kivat reitit ja tutustumiskohteet messujen lisäksi. Kävellä siellä kyllä saa, eli lenkkarit kannattaa ottaa ehdottomasti mukaan.

Koska olemme kuitenkin liikkeellä tiukalla budjetilla ja pitää keritä mahdollisimman paljon, niin on meidän kävelyn lisäksi myös fillaroitava! Amsterdam on pyöräilijän unelmakaupunki. Voimme vuokrata tällaisen alla olevan mallin, niin tulee säästöä kun minä kovakuntoisena poljen ja kollegat istuvat peesissä mukana.

Nyt siis treenaamaan englanninkielentaitoa ja odottamaan kielikylpyä; se pidetään kollegan paljussa...

Sitä ennen, opetusvideo polkupyörällä ajamisesta Amsterdamissa - huomaa ergonominen ajoasento!