Koirastako kasvissyöjä?

Olen miettinyt jo pitkään, pitäisikö minun muuttaa ruokailutapojani ja lopettaa lihansyönti kokonaan. Ihan vaan ympäristösyistä.Pyrin kaikessa mahdollisessa ajattelemaan ympäristön kannalta ja minimoimaan yleistä kulutustani, ostamaan vain harkiten, vähentämään matkustamista, pienentämään energiakulutusta, tekemään järkeviä päätöksiä, kierrättämällä. Silti on alkanut tuntua, että jotain olisi syytä tehdä myös ruuan puolella. Tässä korostuu minun kohdallani myös eläinten tuotantotavat ja niiden eettisyys. Tällaisen hyvinvointivaltion edustajana ajatukset voivat tuntua hurskastelulta.  Ja mitäs lihan tilalle? Käsittääkseni lihasta saadaan valkuaisaineita eli proteiineja. Ilmeisesti perusjuttu olisi lisätä soijan ja muiden erilaisten papujen käyttöä.

Olen toki vähentänyt lihansyöntiä, niin paljon kuin se on ollut helposti mahdollista. Valitsen yleensä aina kalaruuan, olen vähentänyt tietoisesti liharuokien määrää viikossa ja suosin naudanlihan sijaan broileria. Tämä siitä syystä, että märehtijöiden kuormitus on huomattavasti suurempi, kuin muiden eläinten. Väitetään, että metaanintuotanto on 1/4 sioilla ja broilerilla, kun sitä vertaan nautojen metaanintuotantoon. Ruokintamuodolla on myös iso merkitys. Naudat pystyvät syömään ihmisille kelpaamatonta ruohoa, kun sioille ja broilereille syötetään pääasiassa rehua, mikä koostuu soijasta ja viljoista ja joiden kasvattamisessa käytetään enempi kemikaaleja. Rehu tuodaan myös pitkälti ulkomailta. Kotimainen nurmirehu puolestaan pakataan muovisiin paalehin ja kyllä naudoille on syötettävä myös kivennäisiä. Käsittääkseni naudat syövät myös soijaa, eivät kuitenkaan siinä määrin kuin siat ja kanat.

Kaloissa suosin aina lähialueen villikalaa, tai miksi sitä nyt voisi kutsua. Jossain vaiheessa Norjan kassilohikasvattamojen rehuna käytettiin jopa 1½ kertaa painokiloa kohti merestä pyydettyjä villikaloja, joiden määrä onkin rajusti vähentymässä ja kalaa löytyy entistä kauempaa rannikoilta. Aika älytöntä sekin! Viljellyn kalan ympäristökuormitus on iso. Halpojen merikuljetusten ja halpatyövoiman käytön takia lohi saattaa matkata tuhansia kilometrejä ensin fileoitavaksi ja sitten takaisin jatkokäsittelyyn. Evirakin antaa luvan pakastaa myyntiin tulevan kalan kahdesti, mutta kotona sitä ei saisi enää pakastaa. Hmmm. Kerran kysyin ruokalassa, että mistähän tämä kala on peräsin. Vastaus kuulu "Vedestä", joten ajattelin, että ei ainakaan meikäläisen peruskuppilassa paljonkaan taideta tuohon ruokatuotantoon kiinnittää huomiota.

Joidenkin tutkimusten mukaan kasvihuonekaasujen määrästä 1/5 osa on peräisin nimenomaan lihantuotannosta. Lihansyönti on kuitenkin kasvussa, meillä Suomessakin. Köyhissä maissa se mielletään pitkälti vaurauteen; köyhillä ihmisillä ei oikeasti olekaan varaa lihansyöntiin. Meillä rikkaissa maissa kasvaneilla ei ole samanlaista suhtautumista lihaan; melkein uskallan väittää, että jokainen suomalainen voi syödä lihaa halutessaan. Kun köyhien maiden ihmiset rikastuvat, he haluavat papujen tilalle proteiinipitoista lihaa. Rikkaissa maissa rikkaat haluvat trendikkäästi vaihtaa lihan köyhisä maissa tuotettuihin papuihin. Näin karkeasti sanottuna.

 Nyt olen siis jättänyt leikkeleiden käytön pois, pyrin suosimaan kalaa (milloin se on tullut lähialueelta), jos on "pakko" syödä lihaa, otan broileria (voi Ross 508-parkaa). Mutta eipä se juuston syöminenkään minua kummemmaksi tee; korkeintaan voitan tuotannon eettisyydessä. Voivoi! Jos ihminen voi kuitenkin pohtia tällaisia asioita, niin sekin on jo jotain se. Voimme miettiä, kumpi on kuormittavampaa, sekö että juon suomalaisella lähitilalla tuotetua maitoa, joka pyörähtää Jyväskylässä pastörtointikäsittelyssä vai sekö, että ostan soijamaitoa, joka tulee Suomeen jostain muualta. Mitä painotan? Sitäkö, että soijan kohdalla minun ei tarvitse ajatella eläinten kohtelua? Vai sitäkö, että kotimaisuusasteen korkeus on tärkeä asia nykytalouden ja maailman levottoman tilanteen takia.

Mutta entäs tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili sitten! Koirahan on lihansyöjä ja tuottaa päästöjä saman verran kuin citymaasturi. Mitäs minä sitten Vilille syötän, jos emme syö enää lihaa? Kas tässä ekologinen ja ympäristötietoinen (mainitsinko jo keskimääräistä älykkäämpi) tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili on keksinyt keinon tulevia aikoja ajatellen...

Ja tästä linkistä sitten katsomaan youtubeen, jos ei muuten näy.

Risu savotassa!

Kirjoitin tuon otsikon ihan tarkoituksella juuri noin, korostaakseni sitä, että meikäläisen puusavotat loppuivat melko lyhyeen. Nimittäin siihen edellisen reissun haavan kaatoon. Ja edellä mainitsemallani mökillä. Siellä, missä taitojani ei tunneta (todellakaan!), saatan päästä vielä kokeilemaan, josko se puu sittenkin kaatuisi suuntaan tai toiseen. Mielellään joka tapauksessa kaatuisi.

Tuossa risusavotassa kävi sitten niin, että ystävän mökille saapasteli sukulaismetsuri etuajassa (talvellahan sen piti vasta tulla!) ja aloitti hallitun puunkaatamisen. No, jokainen meistä ex-metsureistakin tietää, että kaatamisen jälkeen pitää karsia oksat. Oksia on hieman hankala poltella uunissa, joten yksi tapa on polttaa ne heti karsimisen jälkeen avotulella ja näin tuoda hetkittäistä lämpöä metsäneläinten kylmään ja karuun arkeen. Osa risuista tietenkin jätetään maatumaan ja samalla tuottamaan hyvää luontaista lannoitetta sekä kaikenlaista askaretta mahdollisille runkohaapsasille, joiden ei tietankään toivota näyttäytyvän haavikossa eikä muuallakaan.

Tontilla koitti aamulla talkoolaisille työnjako, enkä oikeastaan ällistynyt, että sain vastuulleni juuri em. risujen raahaamisen polttopaikalle. Sitä ihmettelin, että sain myös päävastuun risujen polttamisesta. Mietin, että johtuiko se siitä, että maassa oli jo lunta ja oletus oli, että meikäläinen ei saa edes syttymään nuotiota märistä risuista, joten hommaan ei varsinaiseti sisältynyt riskiä...

Homma hoidossa!

Mutta partiolaisena sain tietenkin tulen syttymään yhdellä tikulla. Tai kahdella, mutta vähemmällä kuitenkin kuin puntilla. Kaikki ihmettelivät, että ihanko totta märkä puu palaa: minullehan siinä ei nyt ollut mitään ihmettelemistä. On tullut poltettua ennenkin risuja puusavotan jälkeen...


Kun olin sitten raahannut tasan kuusi tuntia risuja ja huolehtinut samalla niiden poltosta, alkoi tuntua ihan siltä, että valetta on sekin väite, että raitis ulkoilma virkistää. Väsytti ihan himputista, mutta sisulla tein vielä puoli tuntia pitempään hommia kuin muut, ettei tulisi sanomista laiskottelusta.

Kun sitten sattui sekä moottorisaha että metsuri olemaan paikalla, niin pyysin, että hän sahaisi sen edellisellä kerralla kirveellä hakkaamani puunkannon siistimmäksi. En sitä varten, että minua se olisi hävettänyt. Mutta  sitä varten, että sain kuulla, että jos joku työmies käy mökillä arvioimassa vaikka urakkahintaa työlle (esim. kaivon poraamiselle), niin nähtyään jyrsimäni (!) kannon, hän laittaa hetkessä tuplahinnan urakalle. Miksi ihmeessä?! Siksi, että jos joku on niin pöhkö, että hakkaa nykyaikana puita kirveellä, niin kyllä sellainen maksaa tuplahinnankin ihan kyselemättä. Etenkin, kun kanto on niin järkyttävän näköinen, että ei kuulemma ihan tavan talliainenkaan sellaiseen kuntoon sitä saisi, vaikka samalla kirveellä olisikin puu kaatanut. Ymmärsin tästä hienovaraisesta vihjauksesta, että mökin budjetti olisi takiani vaarassa.

Kun Eino tuli kannon luo, hän kyllä näytti ällistyvän.Oletin sen johtuvan siitä, että olin sentäs saanut kaadettua niinkin ison puun, enkä suinkaan siitä, että työn jälki ei sitten ollut ihan yhtä siloista kuin moottorisahalla sahatessa. Otin kuvan kannosta sahauksen jälkeen. Mutta se hävisi?! Ihanpa totta! Siinä näkyi, että kirveellä hakkaamalla kannosta tuli pitempi ja jälki on todellakin hieman erilainen (sanoisinko luovempi) kuin moottorisahalla. Jos löydän kuvan, niin voitte todeta omin silmin. Nimittäin sen, että olipa kanto minkä näköinen tahansa, niin tärkeintä on aina ajatus! Ei tule aina mietittyä niin laajasti, kun rynnistää auttamaan, parhaansa mukaan!

No tässä kuva, joka puhuu kyllä puolestaan...valitettavasti.

Hieman hiomista...

Puu kaatuuuuu!!!

Meikäläisen työpaikalla sattuu ja tapahtuu, ainakin mitä Karjalaiseen on uskomista. Milloin ollaan saavutettu tulostavoitteet ja milloin ollaan taas totaalisessa taloudellisessa kurjimuksessa. No, siitähän selvitään sillä, että osa henkilöstöstä lamautetaan ja lopuille avataan kohteliaasi ulko-ovi. Koska kaikkeen on varauduttava, meikäläinekin on alkanut vakaasti laajentaa ammattitaitoaan.

Edellisen viikonlopun tulitikkujen tuunaamisesta ajattelin ottaa vähän järeämmät aseet käyttöön, sillä tajusin, että elanto ei tulisi pelkästään tulitikkuja myymällä. Siitä on jo todisteena Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö. Oli keksittävä jotain isompaa ja voin jo tässä vaiheessa itsekin todeta, että ei ehkä välkyin idea meikäläiseltä. Nimittäin, ajattelin harjoitella metsurin töitä. Ideaa edesauttoi se, että ystävä oli ostaa täräyttänyt kesämökin maalta - ihan suoraan sanoen, sillä tonttipahaisella ei ollut vettä missään muualla kuin kaupungista tuodussa kanisterissa. Sen sijaan sieltä löytyi kaikkea puuhaa talkoohengessä. Esimerkiksi siivoamista, tulien rikittelyä, navetan siivoamista, vanhojen esineiden luokittelemista kasoihin antiikki/romu, puiden oksimista, taas siivoamista, varastojen järjestelyä. Muutaman mainitakseni.


Hommahan eteni seuraavasti: Sunnuntaiaamu valkeni nukuttuani sitä ennen kuin tukki makuupussissa partioajoista unta nähden. Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili oli todella loukkaantunut vielä aamulla, sillä sen pieneen päähän ja laajaan sydämeen ei mahtunut, miksi se ei saanut nukkua minun kanssa samassa makuupussissa. Yleensä aamulla ihminen on virkeimmillään ja siinä saattaa tulla kristallinkirkkaita kuningasajatuksia mieleen hyvinkin helposti (paino sanalla: saattaa). Kun meikäläinen oli peseytynyt kahdella desillä vettä, syönyt aamupalan ja lähtenyt naulaamaan varaston seinästä irronneita lautoja, huomasin haavan, joka oli mielestäni ihan liian lähellä varastoa. Silloin syttyi lamppu; meitsi kaataa puun ja samalla selviää sekin, voisiko sitä jatkossa vaikka perustaa yrityksen mökkitalkkarin toiminimellä.

Ystävä esitti jotain vasta-argumentteja, kuten puu on liian iso, sinulla ei ole taitoa, metsuri tulee tontille talvella, kirves on tylsä. Olin kuitenkin niin innostunut kokeilemaan uutta ulottuvuutta, että sanat kaikuivat kuuroille korville. Näin jälkikäteen ajateltuna, harmi.
                                          
Koska olen ympäristöihminen, mitään moottorisahoja tarvita!!! Tuumasta toimeen siis.

Huomaa asiallinen vaatetus

 Liiteristä löytyi kirves, jonka vartta piti vähän teippailla. Sitten alkoi sälöt lentämään, kun  aloin hakkaamaan puuta kirveellä. Koska yleensä hakkaan vain halkoja, piti ihan miettiä, kummalta puolelta minun on aloitettava. Ilokseni huomasin, että pystyin pitämään varresta siten, että välillä oli vasen ja välillä oikea kämmen iskupuolella! Wau!

Noin varttitunnin päästä huomasin, että todellakin, saan kaataa puun ihan itse. Mietin, miten majava olisi toiminut vastaavassa tilanteessa. Tulin siihen tulokseen, että majava olisi antanut metsurin hoitaa homman. Puolen tunnin päästä tajusin, että idea ei ollut todellakaan mikään maximus sapiens (kuten me latinistit sanomme), vaan sijoittui TOP 10 parhaat listallani sijalle 999.

Melkein kuin majavan...

Yritin ajatella loogisesti, mihin kohtaan olisi järkevintä iskeä. Hieman pelotti, että puu kaatuu hallitsemattomasti. Yritin muistella, miten Kanadan metsurit hakkasivat puita AkuAnkassa. Tunnin päästä päätin, että tulipa kaadettua kaksi puuta kerralla, se ensimmäinen ja samalla viimeinen.

Kun lopulta haapa kaatui peltikaton reunaa viistäen (huh!), tajusin, että ei ole meikäläisestä ainakaan ihan heti mökkitalkkariksi. Ainakaan, jos hommaan sisältyy polttopuiden teko pystymetsästä. Mietin, että miksi pitikin keksiä moinen homma. Mutta sisullahan siitä selvittiin. Opin muutaman asia: 1. Olisi pitänyt miettiä sellaiset pari kuukautta, ennen kuin alkaa tuumasta toimeen. 2. On hyvä, että löytyy rohkeutta kaikenlaisiin kokeiluihin, mutta ehkä seuraavalla (?!) kerralla en ota niin massiivisia haasteita. 3. Rohkea saa olla, mutta ei tyhmä ja tietämätön vaaroista, mitä asia aiheuttaa. Nimittäin viisi minuuttia hakattuani tajusin, että en voi jättää hommaa sikseen ja aloin tiedostaa myös riskit. Mutta se oli liian myöhäistä.

Jos nyt kuitenkin sattuisi niin, että joudun joskus puunkaatohommiin, niin pitää opetella ns. suunnattu kaato. Hakkasin kyllä puuhun kaatoloven, mutta kun se varaston seinä oli vastassa, niin en sitten päässyt hakkaamaan puuta kaatoloven vastakkaiselta puolelta. Oli onni, että puu sattui kaatumaan katonreunaa viistoten, eikä esimerkiksi tärähtänyt katolle ja ponnahtanut sieltä nenääni.

Summa summarum: luulen, että puiden kaato ei ole minun vahvinta osaamistani. Vaikka saisin siihen harjoitusta.

Tulitikkuja tuunaamassa

Viikonloppuna on aina kiva puuhata jotain kivaa. Ajateltiin sitten tuunata tulitikkuaskeja. Nehän on aika tylsän näköisiä ja nolo viedä lahjaksi sellaista suoraan kaupasta ostettua laatikkoa. Mahtaisi siinä meikäläisenkin perillisillä naama vääntyä mutruun, kun ojentaisin vierailukäynnilla sellaisen Sampo-tulitikkuaskin lapaseen. Syksyn aikaan jokainen kaipailee tulitikkuja kynttilöitä sytytellessä, joten tuumasta toimeen siis.

Ensin leikataan ja liimataan!

Sattui meikäläisellä olemaan vielä lapsenlapsen nukkekodin rakennustyömaalta jäänyttä tapettia, joten leikattiin siitä suoraan sen kummemmin tsuumailematta sopivan kokoinen kaistale tapettia, siveltiin liimalla ja niinpä se oli tulitikkuaski noussut seuraavalle levelille lahja-asteikossa.


Sitten lähti homma taas lapasesta, eli  kun tuli ostettua puntti tikkuja ihan vaan tätä tarkoitusta varten, niin jokaiselle piti valita erilainen tapettisuikale. Lisäksi löytyi vielä huopaa, josta askarretiin vuodenaikaan sopiva syksyinen lehti. Kylläkin vihreästä huovasta.

Tosi söpöjä...

Loppuhuipennuksena liimasin vielä pariin askiin magneettinapin. Nimittäin ei tarvitse enää etsiä tulitikkuja kun askia voi näppärästi säilyttää jääkaapin ovessa.



Nyt lähden testaamaan, miten iloisia lapset ovat näistä oman mamman askartelemista askeista!

Koiranelämää

Tänään oli melko vauhdikas päivä töissä, milloinpa ei olisi. Ajattelin, millaista olisi koiranelämä. Olisin voinut ajatella, millaista olisi kissanelämä, mutta siitä minulla ei olisi riittävän realistista käsitystä. Koiranelämästä on kertynyt paljon tietoa, sillä olen tarkkaillut ahkerasti tanskalaisruotsalaista pihakoiraamme Viliä.

Olenko jo maininnut, että Vili on erittäin kiinnostunut ympäristöstä? Koska se on elänyt ympäristöihmisen kodissa, sitä kiinnostaa luonnollisesti kestävän kehityksen eri tasot. Vili on kiinnostunut erityisesti ekologisesta kestävästä kehityksestä. Vili on huolissaan siitä, että luonnon monimuotoisuus kapenee ja uusiutumattomien luonnonvarojen holtiton tuhlaaminen johtaa siihen, että luonnossa elävillä eläimillä ei ole enää elintilaa tai riittävästi luonnonmukaisia kasvuolosuhteita.

Mitä? Missä on lintu???

Kun olemme mökillä, Vili on kiinnostunut erityisesti linnuista. Se haluaisi selvittää, miten nopeasti linnut reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin (kuten haukkuminen) ja millaiset eliinjäämismahdollisuudet niillä on, jos joku yllättävä uhka (kuten joku vieras koira) yrittää hyökätä lintupoloisten kimppuun. Koska kenttätutkimukset ovat vielä aluissaan, Vili kartuttaa mahdollisimman laajaa materiaalia pystyäkseen tekemään oikeat johtopäätökset lintujen henkiinjäämistaidoista.

Pöh, olenkin sisällä!

Koiranelämässä minua kiinnostaa erityisesti se, että Vili osaa keskittyä olennaiseen ja priorisoida asiat. Se osaa myös maksimoida onnentunteen ja minimoida stressitekijät.

Vasen korva valvoo...

Koukussa!

Eräs kollega esitteli minulle yhteistyöpäivillämme uuden pelin, nimeltään Sanajahti. Jos joku nyt sattuisi ihmettelemään, että miten  työpaikan yhteistyöpäivillä tuollainen on mahdollista, niin saanen huomauttaa, että naisihmisenä meikäläiset osaavat kuunnella yhdellä korvalla luennoitsijaa, toisella korvalla vieressä istuvaa kollegaa, tekemään samalla wilmaan merkintöjä ja välillä näppäilemään tärkeitä tekstareita työelämäyhteistyökumppaneille. Itse asiassa, tällaisilla koulutuspäivillä saamme tehdyksi todella paljon asioita, joita ei normaalin työpäivän aikana ennätä tehdä.Yksi kollegoista naputteli tietokonetta niin kovaa, että kynnetkin lyhenivät pari milliä päivän aikana.

Päivän parasta antia oli siis tämä pelin esittely. Peliä ei pelata suinkaan hupimielessä, vaan terveydellisissä tarkoituksissa. Ideana on keksiä niin monta sanaa kuin vaan kerkiää 4x4 kirjainta käsittävästä ruudukosta. Aikaa tähän pohdintaan on huimat 1 minuutti  15 sekuntia, paitsi PRO-pelaajilla, jotka saavat pelata 10 sekuntia pitempään kuin me tavikset. Mitä pitemmän sanan keksii, sen enempi saa pisteitä; 8-kirjaimisesta sanasta saa eniten pisteitä ja 3-kirjaimiseta vähiten, tyyliin 1 piste/sana.  Pisteet vaihtelevat pelin mukaan; joskus maksimäärä voi olla 161, joskus yli 300.


Pelasin muutaman kerran. Ällistyin, koska sain yhdistettyä vain muutamia kolmikirjaimisia sanoja ja pistemääräni liikkuivat siinä 10 pisteen tienoissa maksimin ollessa miltei aina yli 200. Kirjaimia saa yhdistää miten tahansa, kunhan niiden reunat vaan koskettavat toisiaan ja kutakin kirjainta saa käyttää vain kerran. Huomasin, että pärjäisin paremmin, jos olisin kiinalainen. Nimittäin minun oli erittäin vaikea tajuta, että VOI-sanan voi kirjoittaa myös IOV ja sama ylösalaisin, kulmittain ja takaperin. Yhdistelmiä on siis mielettömästi ja esimerkkini koski  kaikkein yksinkertaisinta sanaa.

Kun olin pelannut muutamia kymmeniä kertoja, aloin huolestua. Sain keskimäärin kasaan 20 pistettä. Mietin, että minun on tilattava aika muistihoitajalle, Jaanalle, jonka sukunimeä en muistanut. Kun POMPPATOMPPA sai 1. sijan minun ollessa sijalla 684 kaikenkaikkiaan 1090 pelaajasta, alkoi ahdistaa. Niinpä sammutin härvelin ja aloin pohtimaan asiaa.

Enimmäisenä tajusin, että olin jäänyt armottomasti koukkuun. Edes se ei haitannut, että en pärjännyt. Toisaalta, minua ei ole ennenkään haitannut semmoinen asia. Sitten ajattelin, että tässä on hyvä oppimisprosessi käynnissä. Ehkä POMPPATOMPPA ja PALAKALA ovat pelanneet peliä jo vuoden, minä ensimmäisiä minuuttejani. Minun on oltava armollinen itselleni, annettava aikaa. Jotain pari vuotta... Kolmanneksi mietin, että miten minulla on niin hitaat hoksottimet, että en ymmärrä yhdistää kirjaimia, jos ne ovat minulle epätyypillisessä järjestyksessä. Ajattelin, että sen täytyy johtua kokemuksen puutteesta. Ei ole kertynyt riittävästi dataa asiasta. Kun on tottunut kirjoittamaan EPÄSOPIVA on vaikea hahmottaa, että sen voi kirjoittaa myös AVIPOSÄPE. Ja tämä oli siis helpoin muoto, oikealta vasemmalle. Aloin oivaltaa, että minun on kehitettävä avaruudellista hahmottamiskykyäni. Tai edes opetella ulkoa, miltä tietyt sanat näyttävät ollessaan koottuna epätyypillisinä kirjainjärjestyksinä.


Kun pelasin seuraavana päivänä, hoksasin ja kerkisin yhdistää kolmessa eri pelissä pisimmät sanat ja pääsin VIERAS 12345.. tunnuksella peräti 8 parhaan joukkoon!!! Jihuu!!! Tajusin, että minun kannattaa käyttää aikani pitkien sanojen keksimiseen, eikä yrittää saada pisteitä lyhyistä sanoista. Mikä oivallus!

Lisäksi päätin keksiä itselleni pelaajatunnuksen - NOLLAMAIJA. Hetkellinen kirjainten onnistunut yhdistely sain minut euforiaan, josta tipahdin äkkiä todellisuuteen, kun MILLAJEE rökitti pisteeni mennen tullen. Ehkä MILLAJEE on pelannut peliä jo ainakin viikon, minä vasta ensimmäiset kaksi tuntiani.

 Eilen ajattelin, että alan tekemään taulukkoa pistemääristäni. Laitoin siihen omat pisteeni/maksimipistemäärä ja oma sijoitukseni/pelaajien lukumäärä. Sarjat olivat seuraavia:
30/165-281/947
7/213 - 748/962
40/148 - 123/1031 !!!!! JEE!
42/245 - 466/1070

Kuten huomaat,ainoa lukijani joka jaksat vielä tätä pikkutarkkaa selontekoa tihrustaa, en keksinyt yhtään pitkää sanaa. Mielenkiintoista oli myös se, että samalla pistemäärällä sijoittui aivan eri sijalle, riippuen pelin vaikeusasteesta.

Kun PIRIJEPPE nappasi 1. sijan, suljin pelin ja menin nukkumaan.

Suihkussa koko yö!

Meikäläisen ympäristöintoilu ei tule varmaankaan kenellekään yllätyksenä, ei ainakaan teille neljälle uskolliselle lukijalleni. Siksi saatattekin ihmetellä otsikkoa, että olenko lopullisesti sumentunut, ovatko vihreät silmälasini sammaloituneet vai olenko lopulta menettänyt uskoni pienenpienessä ikiomassa maapallon pelastusoperaatiossani. Ilokseni voin vakuuttaa, että näin ei ole käynyt.

Nimittäin, ympäristöihmisenä minulle on tuskaa kuunnella, kun aiemmin oma jälkikasvuni ja nykyisin kollegani läträävät suihkussa. Jälkeläisiini en onnistunut istuttamaan pientä vihreää vesipihtaria, mutta kollegani olen saanut tuntemaan lievää syyllisyyttä moisesta tuhlailusta. Ei tietenkään ole tarkoitus, että kollegat minun seurassani eivät uskalla jättää valoja hotellihuoneeseen aamupalan ajaksi tai ilmestyvät koulutuksiin tukka pystyssä, kun eivät ole ilenneet liota suihkussa kuin 1/4 siitä ajasta, minkä kotonaan normaalisti viettävät. En haluaisi, että asiaan kiinnitetään huomiota vain silloin, kun minä olen lähistöllä vihreänä huutomerkkinä muistuttamassa asiasta.

Asia on kuitenkin mielestäni tärkeä, sillä suomalaisten vesijalanjälki on tällä hetkellä noin 4000 litraa/vuorokausi. Tämä ei tietenkään tarkoita suihkussa käyntiä, vaan niiden hyödykkeiden kuluttamaa vettä, mitä me suomalaiset ostamme ja mitkä on tuotettu ulkomailla, monesti vesipulasta kärsivillä alueilla. Kotitalouskäyttö on tuosta määrästä keskiverrosti 150 litraa, joten erittäin tärkeää olisi miettiä, mitä kaupasta kotiin ostaa. Lähes puolet kuluttamastamme vedestä tulee ulkomailta tuotteiden muodossa, vaikka olemmekin yksi maailman vesirikkaimmista maista. Tätä kannattaa pohtia!

Laskelmien mukaan (ei kuitenkaan omieni) 10 minuutin suihkussa käynti kuluttaa vettä 150 litraa. Siinä menikin se keskiverto päivittäinen vesimäärä. Paitsi, tarvitsemme vettä peseytymisen lisäksi wc:n vetämiseen, pyykkeihin ja ruuanlaittoon. Kun vesi tulee helposti kahvaa kääntämällä, sen kulutukseen ei kiinnitä huomiota. Kuinka pitkään uskoisit löträäväsi suihkussa, jos lähin kaivo olisi useiden kilometrien päässä, saisit kannettua vettä vain 20 litraa kerralla ja ennen käyttöä veden olisi annettava seistä, jotta edes osa liasta painuisi astian pohjalle. Ainoa vastaus on tietenkin, missä suihkussa?!

Viime reisulla sitten ratkesi sekin ongelma, miten tiukkapipoinen ympäristöihminen voi viettää suihkussa tuntikausia ilman mitään omantunnontuskaa ehtyvistä vesivaroista. Tai ajattelematta sitä, onko vesi piilo- eli virtuaalivettä, sinistä vettä, vihreää vettä vai peräti harmaata vettä. Sen enempää kollegoiden nukkumatapaa kommentoimatta, meikäläinen yritti etsiä korvatuppia tuossa aamuyön "hiljaisina" tunteina. Kun niitä ei löytynyt, päätin jatkaa uniani suihkun lattialla. Tuumasta toimeen siis!

Levitin keraamisen laatan päälle kaksi päiväpeittoa ja froteisen pyyheliinani. Kääriydyin paksuun täkkiini ja mietin, että kyllä tämä aina partioleirin voittaa. Nukkuma-alusta on herätessä kuiva eikä lillu vesilätäkössä rankkasateen jäljiltä, koko yön lämpötila on tasainen eikä siperia/päivätasaaja-asteikolla, kuten puolijoukkueteltassa talvella ja mikä parasta, sen lisäksi, että minulla ei ole kipinävuoroa, savu ei mene silmiin koko yönä!!! Sitten nukahdin.

Kun silmäni mä auki saan...