Hyödyllinen härveli

Ympäristöihmisenä olen joutunut monta kertaa kölin ali vedetyksi. Mutta otan sen osittain sovituksena pahoista teoistani; ajanhan itse autolla töihin ja parhaina päivinä vielä Pielisen ympärikin ohjauskäynneille. Ei ole siis puhdas ympäristöomatunto, ei.

Niinpä en hämmästynyt, kun eräänä päivänä sain kuulla, että suvussa on nyt uusi härveli; moottorikelkka. Se kuuluu sarjaan Pakko saada!, kun miessukupuolen edustajat pääsevät tiettyyn ikään. Miesparalla ei ollut edes omaa mopoa pienenä, vaan hän joutui lainaamaan äitinsä mopoa. Ymmärsin siis yskän. No mitä sillä sitten tehdään? Ajetaan tietenkin pilkille. Ai siihen 200 metrin päähän rannasta, vai? Voi minua onnetonta, en tietenkään ollut ymmärtänyt, että nythän voimme päräyttää ne kaksi kertaa talvessa pilkille jopa kolmen kilometrin päähän mökkirannasta. Sillä edellytyksellä, että syväväylää ei ole ehditty aukaista.

Putputput!

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili, joka välillä viis veisaa ympäristöasioista, hyppäsi innoissaan kelkan kyytiin. Mikäs sen mukavampaa, kuin istuksia kelkan kyydissä sen sijaan, että kahlaisi umpihangessa mökkipolkua pitkin. Vilin mielestä hankinta oli mitä oivallisin...

No aivan toimettomaksi moottorikelkka ei joutunut, vaan se osoittautui itse asiassa erittäin hyväksi työkoneeksi ja sen ympäristökuorma keveni silmissäni huomattavasti. Nimittäin, mökkitontilta on kaadettu muutama puu hyvässä yhteisymmärryksessä ja yksi puu jäätävän tunnelman vallitessa (enkä puhu nyt pakkasesta). Yleensä vedän aina pitemmän tikun, mutta tällä kertaa jouduin altavastaajaksi ja minun oli annettava periksi puunkaatopuuhassa.

Tontilla huojui aivan mielettömän upea mäntyhonkapetäjä. Ikää sille oli kertynyt varmaan parituhatta vuotta ja mielestäni se antoi tontille hienon profiilin, ainakin jos souti järvelle ja katsoi tonttia sieltä käsin. Toki pöhkökin tajuaa, että puussa on oksia ja neulasia, lehtipuissa lehtiä.No sitten kesällä sai kuulla kitinää, että puu varjostaa. No haloo! Nimenomaan se on yksi sen tarkoitus, kun itsellä ei ole sen vertaa älliä, että ymmärtäisi suojautua auringon UV-säteilyltä. Aurinko ruskettaa myös varjossa, missä erityisesti viisaiden on tiedetty istuksivan. Ehkä juuri sen takia minusta on ollut ihan ok, että mänty on tuonut yläpihalle oman suojansa polttavalta paahteelta.  Mutta meikäläisen lähipiirille auringonottotuolin siirtäminen on muodostunut kynnyskysymykseksi. Erityisesti mies on kokenut tuolin siirtämisen pari kertaa päivässä puun varjosta takaisin aurinkoon suorastaan ylivoimaiseksi tehtäväksi - mission impossible.

Mänty R.I.P.

Olemme keskustelleet asiasta muutaman vuoden ajan. Keskustelu on ollut hyvin asemasotamaista sisältäen vain kaksi vastakkaista lausetta: puu kaatuu - puu ei kaadu! Mökillä on myös todella vanha koivu, mikä syö mökkiviirin muutaman kerran kesässä. Lisäksi se on kasvattanut runkoonsa kauniin paksun latvuksen pienestä lehdestä, joka oli ilmestynyt koivunrunkoon samana kesänä, kun Pirkko-rouvan tytär kuoli. Koska olin valmis kahlitsemaan itseni myös tuohon koivuun, jouduin katalan juonen uhriksi. Jouduin valitsemaan kahden välillä, joko koivu tai mänty lähtee. Enhän voinut olla mökin ainut ekoterroristi, joka ottaa vastuulle sen, että puu joko kaatuu mökin päälle myrskyssä tai porukoille tulee rusketusraidat mäntyparan oksista.

Niinpä annoin periksi. Samassa rytäkässä kaadettiin sitten muutama pienempikin puu, kun kerran sahassa sattui olemaan löpöä. Ja nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, eli onpas ollut aika mukavaa kuskata moottorikelkalla niitä halottuja klapeja alapihalta liiterin kupeeseen kuivumaan.

Luulen, että olisi pitänyt hakea saikkua, jos kaikki halot olisi raahattu pikkuisella pulkalla. Nyt homma sujui nopeasti muutamassa tunnissa. Itse en päässyt ajamaan kuin kerran moottorikelkkaa, enkä niin hirvittävästi halunnutkaan.

Eikö tää kulje kovempaa?!

Mutta Vili pääsi. Siis kyytiin. Ihmettelin, miten sillä oli aina kiire päästä istuksimaan takapenkille. Olisikohan Vilille hankittava pikkuinen kypärä?

Pipo päässä pakkasella!

Olenko jo kertonut, miten älykkäitä tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ovat? Kasvuympäristö muokkaa myös koiran elämää ja sen toimintaa aikuisiässä. Ehkä. Vili on kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, että se on pystynyt omaksumaan hyvin monipuolisesti etenkin ympäristön tilaan ja eettisyyteen liittyviä asioita. Se on saanut hyvin vapaamuotoisen kasvatuksen, mikä koiran kohdalla ei ole ollut välttämättä parasta. Nimittäin, se käyttäytyy hyvin itsenäisesti (paino sanalla itsenäisesti, eikä suinkaan hyvin) ja siitä johtuu, että välillämme vallitsee joskus ristiriitaisia käsityksiä  käytöstavoista tai paremminkin niiden puutteesta. No tämähän osoittaa vain sen, että niin ihmislasten kuin koiranpentujenkin kasvattaminen on haasteellista puuhaa.

Vilillä on hyvä itsetunto. Se näkyy erityisesti siinä, että sitä ei haittaa mitä muut ajattelevat siitä. Toisaalta se voi johtua siitäkin, että Vili ei välttämättä tiedä, mitä muut siitä ajattelevat. Koska itse ilmaisen ajatukseni sille melko suoraan vaikkapa kävelylenkillä, niin sen suhteen Vilillä ei ole kyllä ollut koskaan epäselvyyttä. Jo äänenpainostani älykäs piskini tajuaa, menikö vieraan koiran ohittaminen hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti. Nyt, kun Vili on muuttanut tytön kotiin, ymmärrän Vilin arvon paremmin. Etenkin kylminä öinä, kun se ei enää tuota lisälämpöä makariin.

Mitä? Ei kuulu!

Tanskalais-ruotsalaisena pihakoirana Vili on tottunut hieman lämpimämpään ilmastoon kuin meillä täällä Joensuun seudulla on. Alusvillattomana koirana se tuntee pakkasen purevuuden herkemmin kuin joku arktinen rotu. Edes ilmastonmuutos ei ole tuonut sille lohtua, vielä. Suomi sijaitsee alueella, missä maapallon lämpeneminen on voimakkaampaa kuin keskimäärin maapallolla. Varmaan jo parin vuosikymmen päästä lumipeite vähenee selkeästi ja sateet tulevat enimmäkseen vetenä. Hiihtosuksien tilalle kannattaa hankkia vesisukset talveksi. Kumikenkien sijaan kannattaa käyttää lumikenkiä kesällä, sillä niiden avulla ei uppoa entistä vetesempään maahan metsissä samoillessa.

Vilille helpotusta ilmaston lämpeneminen tuo kuitenkin siinä asiassa, että sen ei tarvitse enää panna pipoa päähän talvella. Tämä tietenkin sillä oletuksella, että Golf-virran virtaama pysyy kutakuinkin ennallaan. Vili ei ole perehtynyt kovinkaan syvällisesti ilmastonmuutoksen perimmäisiin kysymyksiin. Sitä kiinnostaa lähinnä se, riittääkö viljelymaata tarpeeksi, että se saa jatkossakin syödä siankorvia ja naudanlihaa. Toki se on rajoittanut erityisesti naudanlihan syöntiä, etenkin sen jälkeen, kun sille valkeni, että paras kotieläin on sellainen, minkä voi lopuksi syödä. Noin niin kuin ympäristömielessä...


Käväisin Valion Maito ja Me- lehden sivuilla ja silmiini osui seuraava lausunto "Parhaiten maidontuotannon metaanikuormitusta voitaisiin vähentää pidentämällä lehmien käyttöikää." Käyttöikää? Hyvin, hyvin vaarallinen sanonta Valion omassa lehdessä. Tulipa sitten päästettyä sammakko suusta, eli Valionkin mielestä lehmät ovat pelkkiä tuotantoeläimiä, joita voidaan kohdella joko pidentämällä tai lyhentämällä niiden käyttöikää. Valiohan antaa itsestään hyvin erilaisen kuvan. Tiedäthän, että Valion lehmät osaavat kiikkua ja kirmata muutenkin ihan kaupunkimaisessa ympäristössä. Niillähän on jopa nimet! No, se joka uskoo joulupukkiin, on uskonut siihen, että Valion maitotiloilla jokaisella lehmällä on oikeasti nimi.

Olen oikeesti söpö!

Miten voisin pidentää Vilin käyttöikää?  Vilin painoarvo on sen sosiaalisessa merkityksessä. Sillä se kompensoi tuottamansa ympäristökuorman, vaikka sattuisi joskus syömään lihapullan tai parikin. Kannattaa miettiä sitä, että Suomessa eläimet saavat paljon vähemmän lisäaineita ruuassaan kuin ihmiset. Monesti koira, joka syö raakaruokaa, kuten lihaa ja kalaa, syö paljon terveellisemmin kuin kaikki ne vauvat ja pikkulapset, joille äiti tunkee suuhun teollisesti muunneltuja eineksiä ja täyssäilykkeitä. Kuinkahan ihmisen käyttöikää voisi pidentää? Lähtisikö se jo siitä ihan alusta, ruokavaliosta?!

Itseopiskelua

Meikäläisen työpaikalla on ainakin lehtitietojen mukaan kova kohina. Työpaikat katoavat alta, osa ohjataan eläkkeelle ja loput tekevät em. jääneet työt tahtia tiivistämällä. Melkoinen yhtälö! Tämä tieto on siis julkista; ei tarvitse pelätä, että on pallo jalassa vaikka omalla blogilla näistä kirjoittelenkin. Itse olen ollut onnekas ja jatkan töitä, kylläkin entistä kovempaan ja tiiviimpään tahtiin. Koska olen ympäristöihminen, kannatan kohtuullisuutta, myös tässä työasiassa, mutta siihen ei liene nykytahdissa mahdollisuutta.

Olen monesti miettinyt kahvitauolla, että osalla näyttää olevan todella paljon aikaa. Ihan yksinkertaisella matikalla olen pähkäillyt, että osa porukasta istuu niiden 2x12 min kahvitauon sijasta 2x25 minuuttia / työpäivä. Viikossa tämä tekee reilut 4 tuntia.  Keskimäärin kuukaudessa osa istuu siis 18 tuntia kahvilla, kun siellä saisi viettää aikaa hieman alle 9 tuntia. Nyt tietenkin on selvää, että he paiskivat hulluina töitä taukojen välillä, saadakseen tuon menetetyn ajan takaisin. Ohhoh, joulupukki käveli juuri ikkunan ohi.

Omassa tiimissäni ei ole aikaa istuksia kahvilla. Ruokataukokin vietetään monesti autossa kohteesta toiseen siirtyessä tai syödään 10 minuutissa lounas ja rynnätään jatkamaan töitä. Sen takia tuntuu ihmeelliseltä, miten jaksamme tehdä töitä niin, että laatu ei kersi emmekä itse sairastu.

Työtilanteen ollessa siis melko epävakaa,  mietin jälleen kerran, olisiko jotain muuta, mitä osaisin tehdä. Minullahan on sitä kokemusta kotitalkkarin työstä, joten päätin opiskella lisää ammattiin liittyviä asioita. Nimittäin, jos työn ohella saan opeteltua riittävän kompetenssin, minulla on mahdollista työllistää itseni tulevaisuudessa. Mikäli minulle osoitetaan ulko-ovea ja sitä ennen on pitänyt luovuttaa avain, voisin vaihtaa vaikka alaa.

Huomaa suojavarusteet

Päätin siis aloittaa opiskelun ja syksyisen kirves-episodin jälkeen (ekologista toimintaani ei arvostettu) ajattelin ottaa järeämmät aseet käyttöön. Ei muuta kuin saha laulamaan ja tuumasta toimeen. Kuten huomaat, ei mitään pikkurankoja ekallakaan kerralla tarvita, vaan suoraan tositoimiin.

Työergonomiassa kehittämistä

Kun olin laittanut tulet nuotioon, hakannut pari mottia halkoja, sahannut moottorisahalla kolme kuutiota pöllejä, niin tiputin vielä lumet mökin katolta. Eiköhän näillä taidoilla mökkitalkkarin paikka heltiä vaatimallekin asiakkaalle. Ainut haaste on siinä, että päivän työkeikan jälkeen saa saikkua vähintään viikon.

Mummina olemisen haasteet

Kyllä on maailma muuttunut. Ja paljon tapahtumia on ollut tässä alkuvuodesta. Ekanakin minusta tuli mummi, toistamiseen. Hienoa! Siis hienoa olla mummi, vaikka en olekaan mikään perinteinen mummi siinä mielessä, millaisia itse arvelen perinteisten mummien olevan. Perinteiset mummit neulovat koko ajan sukkia lapsenlapsilleen ja kun eivät neulo, niin paistavat pullaa, mielellään korvapuusteja ja kun korvapuustit on vedetty uunista, niin perinteiset mummit tunkevat sinne jo isoja lihapullia, joita tarjoilevat alinomaan lapsenlapsilleen. Kiisselin kera. Minulla ei ole ollut kylläkäään perinteisiä mummeja. Toinen antoi sulanutta jäätelöä, toinen puolestaa syötti piparminttupastilleja. Silti äidinäitini muisto on minulle rakas ja olen niin surullinen, että olin vasta 6 vuotias, kun hän kuoli.

Minäkin olen lapsenlapsilleni erilainen mummi, avia differentia (kuten me latinistit sanoisimme), mutta en kuitenkaan avia difficilis, mikä on tietenkin hyvä asia etenkin vauvan vanhempien kannalta. Ajattelen niin, että tarjoan apuani ja neuvojani (consilium) silloin, kun niitä kysytään. Hyvin paljon on nimittäin muuttunut lastenhoidossa siitä ajasta, kun minä loin uraani (ei uranium) äitinä. Tässä suurin muutos: vauvaa ei tarvitse röyhtäyttää. Ällistyin ensin tästä ohjeesta, sillä kaikki neljä (quattor) kakaraani on aina röyhtäytetty heti imetyksen jälkeen ja nimenomaan nevolan ohjeen mukaan.Sanoin kyllä heti, että eikö todellakaan ja näin ollen heitin epäilyn varjon uusille hoito-ohjeille, mutta sitten aloin pohtimaan asiaa tarkemmin.

Lapsen röyhtäyttäminen (mikä sana!) on tärkeää, sillä imetyksen aikana vatsaan joutuu ylimääräistä ilmaa ja tämä ylimääräinen ilma saadaa poistumaan nostamalla vauva olkapäälle heti syömisen jälkeen. No, jälkikasvustani kaksi röyhtäilee edelleen, vaikka kummallekin on kertynyt ikää jo niin paljon, että siihen ei löydy perustetta ainakaan perinteisestä röyhtäytysteoriasta. Samoin heidän ruokailutapansa ovat muuttuneet oleellisesti vauvaiästä. Niinpä päädyin siihen lopputulokseen, että olenko jollain tavoin osasyyllinen siihen, että röyhtäilystä on tullut heille päivittäistä toimintaa, jota muut (sisko, tyttöystävä, äiti - joka tapauksessa yleensä naispuoliset henkilöt) paheksuvat. Onko näissä kahdessa keskimmäisessä yksilössä maksimoitunut sanalaskuistakin tuttu hokema "Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa."? Onko heidän röyhtäyttämisensä poikennut jotenkin esikoisen ja kuopuksen tavoista?

Miksi siis esikoinen ja kuopus eivät ole säilyttäneet tätä jo nuorena opittua taitoa? Onko heillä ollut oppimivaikeuksia vauvaiässä?Tuskinpa. Ehkä he ovat vaan oppineet kulttuurisidonnaisesti paremmin sen asian, että aikuisiässä röyhtäily ei täällä Suomessa, edes äidin ruokapöydässä, ole suotavaa. Ja nämä kaksi muuta sitten eivät. Toinen kakaroista jopa vetosi siihen, että Kiinassa on kokille kunniaksi, että syöjä röyhtäisee ruokailun jälkeen. No, tiedän sen, että Japanissa keiton ryystäminen on merkki siitä, että se on maukasta. Olisiko minun pitänyt tehdä vastaisku ja vaatia, että jos minä sallin röyhtäilyn ja pidän sitä jopa osoituksena siitä, että olen keitellyt kunnon pöperöitä, niin sitten voimme ottaa minun toiveestani myös pari muuta tapaa, vaikkapa romanikulttuurista. Erityisesti sellainen tapa, että vanhempia ihmisiä ja heidän mielipiteitään kuunnellaan ja heidän läsnäollessa käyttäydytään asiallisesti. Luulen, että vaihtokauppoja ei olisi tullut.

Kaiken tuon pohtimisen jälkeen kuukkeloin netissä ja heti selvisi, että ainakin HUS:in ohjeissa  neuvotaan edelleen röyhtäyttämään vauvat imetyksen jälkeen. Eli se siitä ja ave!

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili näyttää, että selällään nukkuminen on turvallista, jos pitää hieman suuta auki. Näin ylimääräinen ilma pääsee poistumaan mahalaukusta suun kautta, eikä muualta...

Lumikenkäilemässä

Meikäläisestä tuli vakaa lumikenkäilyn harrastaja sen jälkeen, kun sukset lipsuivat ylämäessä ja pitivät alamäessä.Tätä ei tapahtunut vain kerran, vaan toistuvasti. Niinpä ostin lumikengät, joissa on kunnolliset lumipiikit eikä nousut sen paremmin kuin laskutkaan ole tuottaneet enää ongelmia.

Tällä kertaa olen vuoden ekalla reissulla jo tutuksi tulleella Puso-järvellä. Lunta on todella vähän ja se on ihan höttöä. Haaveilen siitä, mistä kertovat kaikki mainoskuvat; kivikova hanki loistaa upeassa auringonpaisteessa ja punaposkiset lumikenkäilijät viilettävät hangella naurusta puhkuen. Lumikengät eivät näytä uppoavan yhtään lumeen ja meno näyttää todella helpolta. Meikäläisen lumikenkäily on yleensä sellaista, että olen uponnut vähintään polveen asti höttöiseen lumeen, taivas on pilvessä ja lunta tupruttaa. Posket ovat minullakin punaiset ja oikeasti naurattaa ja on ihanaa. Silti; pääsisinpä joskus taivaltamaan kivikovalla hangella! Olisi se vähän helpompaa ja fyysisesti kevyempää. Ja nyt, arvoisa lukijan, kyse ei siis todellakaan ole siitä, että painaisin niin paljon, että uppoan lumeen jopa lumikengillä!

No tällä reissulla oli mukana myös eilinen Hesari. Siinä kerrottiin, että jos sairastuu kesken loman, niin voi hakea sairaslomaa ja saa lomalle jatkoa. Minä, joka olen ihan tavallinen palkkatyöläinen, pidän tätä kohtuuttomana etuutena. En voi ymmärtää, että jos vaikka sairastun ensimmäisellä viikolla tavalliseen flunssaan, niin voin mennä valittamaan asiasta työterveyslääkärille, joka määrää saikkua ja saan jatkettua lomaani vastaavalla päivien määrällä. Tähän asti tuo "omavastuu"sairastaminen on kestänyt 7 päivää ja sitten on voinut saada lomaan jatkoa.

Viime lomalla eli tuossa joulun seutuun selkä kipeytyi ensimmäisenä lomapäivänä niin kovasti, että jouduin makailemaan suurimman osan lomasta petissä ja loppuajan söin kavereilta pummimiani läääkkeitä, jotta sain kivun edes jotenkin kohtuulliseksi. Sitten vaan yritin parantua ja niinpä olinkin taas iskussa ensimmäisen työpäivän koittaessa. En tarkoita, että olisin toiminut oikein; minun olisi tietenkin pitänyt raahautua heti lääkärille ja pyytää tuplamäärä lääkkeitä. Minun pitää tilata tietenkin lääkäriaika, että saan maksettua pillerivelat takaisin.

Mutta jos oikeasti tämä tapahtuisi ensi huhtikuun jälkeen, niin mielestäni tilanne olisi katastrofi. Miten homma käytännössä järjestetään? Jatkuuko loma automaattisesti vai saako työnantaja mitenkään vaikuttaa ajankohtaan, minne nämä "pitämättömät" lomapäivät sitten siirretään? Ja tarkoitan siis tässä tavallisia flunssia ja nuhaa. Mietin, että kyllä tämä suomalainen yhteiskunta on rikas! Onko meillä todellakin varaa tällaiseen? Eikö yksilöllä ole enää mitään vastuuta elämästään? Luulen, että tätä etuoikeutta tulevat käyttämään tietyntyyppiset ihmiset, joilla sairaloman hakemisen raja on muutenkin ollut alhainen. Sitten on toisessa vaakakupissa meikäläisen tyyppiset ääliöt, jotka pyrkivät raahautumaan töihin siihen saakka, kun pää on pantava kainaloon. Voivoi. En tiedä, mutta jotain todella outoa tässä yhteiskunnassa kyllä mielestäni on.

Korostan väärinkäsitysten välttämiseksi, että ymmärrän täysin sellaisia sairauksia, jotka ovat vakavia. Mutta tavallista nuhaa ja pikkuflunssaa en. Sen lisäksi olen sitä mieltä, että lomalla tavalliseen ripuliin, nuhaan tai flunssaan sairastuessaan ei ole mitään syytä saada jatkaa lomaa. Kyllä jotain kohtuullisuutta tässä maailmassa pitäisi olla. Etenkin kun mietin, että suurella osalla maapallon ihmisistä se loma voi kestää muutaman päivän vuodessa; ei kuten meillä Suomessa, viikkokausia! UGH! Olen puhunut. Nyt sitten odotellaan woodoonuken pistoksia...

Koirien oma hajuvesi

Tanskalaisruotsalaiset pihakoirat ovat yleensä, kuten olen joskus maininnut, erittäin älykkäitä ja hienotapaisia. Ne ovat iloisia, nokkelia, lapsirakkaita ja innokkaita harrastamaan erilaisia pihaleikkejä. Meidän pihiksemme Vili on erikoistunut jahtaamaan palloa. Mitä pitemmälle se lentää, sen innokkaamin se sitä etsii. Olen joutunut hankkimaan tennispallolingon, jolla saan pallon lentämään tosi kauas ja Vilin näkymättömiin (siis pallon, tai no, molemmat oikeastaan). Hyvässä lykyssä voin tehdä varttitunninn muita hommia Vilin etsiessä touhukkaana palloa ympäri mökkitonttia. Tämä on hyvä harrastus.

Vilillä on myös toinen harrastus, mutta se on huono. Se ei välttämättä hahmota, mikä on sen omaa reviiriä ja mahtavalla egolla omistettuna on sitä mieltä, että ilman hänen lupaansa kadulle on turha tulla autolla ajelemaan. Tämän mielipiteen Vili tuo esille haukkumalla (kyseessä on ns. haukkumaton rotu) erittäin selkeä-äänisesti. Haukkuun liittyy pahimmassa tapauksessa myös merkkaaminen, eli Vilin pyllyn alla olevista anaalirauhasista roiskahtaa pahanhajuista nestettä vaikkapa sängylle, mistä se on ponnahtanut ikkunan ääreen kajauttamaan haukkunsa. Ilmeisesti tämä ruiskaus ei ole ihan täysin suunniteltu, sillä Vili kääntyy yllättyneen näköisenä katsomaan peräpäänsä suuntaan ja ihmettelemääntapahtunutta. Luulen, että jopa haisunäätäkin olisi kateellinen moisesta!

Minä pieni parkako?!

Haukkumistapa paheni, kun hurtta muutti tytön mukana kerrostaloon. Se oli tietenkin itsetäänselvää kaikille muille paitsi tytölle, joka luotti Vilin sivistyneeseen käytökseen. Koska tyttö ei myöskään usko ketään muita (ainakaan minua), hän kerran kylään lähtiessään oli jättänyt tietokoneen nauhoituksen päälle ihan vaan varmistaakseen, että siellähän se Vili köllii äänettömänä kotisohvalla. Nerokasta, vaikka itse en asiaa olisi keksinytkään. Joko mainitsin, että tyttö on perinyt hyvin paljon ominaisuuksia erityisesti minulta? Nauhoitusta kuunnellessa selvisi, että Vili ei yksinomaan haukkunut. Se oli oppinut myös ulvomaan!

Niinpä tyttö, tuo lempeyden perikuva sille päälle sattuessaan, marssi eläinkauppaan ja osti laillisen koirien pahoinpitelylaitteen, eli sitruunapannan, mikä rajoittaa koiran haukkua. Sitruunapanta on paristokäyttöinen. Kun Vili haukahtaa, panta rekisteröi haukunnan värähtelyn liikkeen ja suihkauttaa hurtan nenään pienen määrän koiralle epämiellyttävää hajua. Melko äkkiä piski tajuaa, että haukahtaminen ja suihkaus kuuluvat yhteen ja siihenhän se loppuu, haukkuminen. Yleensä.

Koska kyseessä on tekninen laite, jokin voi välillä mennä vikaan. Nykyisin laite reagoi siihen, kun Vili kääntää kylkeään tai puksaisee. Kävin hakemassa koiran evakkoon, kun tytölle tuli hoitoon Kidi. Kun Vili hyppäsi etupenkille, tuntui kuin tyttö olisi tyhjentänyt kassillisen sitruunanhajuisia wunderbaumeja autooni... Olisikohan syytä ostaa uusi panta?!

Joulusta uuteen vuoteen lomaillen!

Joulu meni todella nopsaan, vaikka yritinkin pitkittää sitä. Tällä kertaa oli todella poikkeuksellista, että en väsynyt ruuanlaittopuuhissa; kiitos siitä kuuluu kyllä tytölle. Hän onkin selvästi tullut sukuun eli lähinnä minuun, kun sille päälle sattuu. Ennen joulua tein listaa, että miten monesta erillisestä tehtävästä syntyy meikäläisen perusjoulu. Sain 30 kohtaa eikä siihen mennessä oltu vielä purettu kuusta Loppiaisen jälkeen. On siinä yhdelle ihmiselle hommaa työn ohessa tehtäväksi.

Osa listan asioista oli myös osa melko aikaa vieviä; esimerkkinä otan tähän piirakanpaisto. Edellisenä iltana menee pelkkään puuronkeittoon jo pari tuntia aikaa. Seuraavana päivänä taikinan tekeminen, pyöryköitten pyörittely, ajeleminen, täyttö, rypytys (siis ei nypytys!), paisto, kastelu, jäähdytys ja pakkaaminen vievät oman aikansa. Tätä aikaa lyhentää se, että samalla sujuu myös uunilämmitys. Mutta stressikerrointa nostaa se, että halontyöntäjät ovat samoja kuin leipurit ja aina välillä on käytävä pesemässä käsiä kun kädet likaantuu haloissa.

Sitten on sellaisia pieniä juttuja, kuten joulukoristeiden esillelaitto. Ne löytyvät samasta paikasta minne ne edellisen joulun jälkeen laitoin ja on mukavaa pikkuhiljaa koristella kotia joulukuosiin. On myös ärsyttäviä juttuja, kuten joululiinojen mankelointi, koska minulla ei ole enää mankelia ja silittämällä liinoista ei tule siistejä. Nyt minut pelasti oivallinen opiskelija, jonka harjoitusmateriaaliksi kiikutin kaikki joululiinani. Voin sanoa, että liinat olivat mahtavassa kuosissa! Yleensä joulujärjestelyihin liittyy paljon pieniä asioita, joita ei huomaa kuin vasta niiden puuttuessa. Koska joku on ne yleensä tehnyt, jollekin toiselle saattaa jäädä vaikutelma,että joulun valmistelut sujuvat tuosta noin vaan. Silloin jotakin (ensimmäistä) saattaa ottaa aika pahasti pattiin ja jotakin (toista) vaan ihmetyttää, että mitä turhaan stressaamaan. Koska tämä oli sisäpiirin juttu, annetaan asian jäädä hautumaan mahdollisesti seuraavaan jouluun.

No, meikä ei tietenkään olisi meikä, jos yrittäisi mennä riman alta. Ajattelin nimittäin tehdä muutaman jäälyhdyn aattoillan iloksi. Koska ei ollut varmuutta, onnistuisiko veden jäädyttäminen sankossa pakkasten takia, niin ajattelin jäädyttää tyhjiä maitotölkkejä ja nikkaroida niistä komean jääteoksen. Tölkissä vesi nimittäin jäätyy helpommin. Aiempina vuosina olin saanut aikaiseksi muutaman jäätyneen tölkin, mutta nyt ajattelin panostaa tähän hommaan.

Aloitin jäädyttämisen jo joulukuun alussa ja sainkin yli 20 "jäätiiltä" aikaiseksi. Jäädytin tölkit lumelta suojassa ja sain kirkkaita tiiliä. Sitten keksin, että voisin myös jäädyttää mutaman havunoksan piristämään teosta.Olin nimittäin nähnyt jostain lehdestä kuvia, missä pihlajanoksia oli sullottu jäätymään vesisaaviin. Minulla sattui olemaan matala muovilaatikko ja siihen sitten laitoin kuusenoksia samalla idealla.

Oksat jäätyivätkin todella hyvin ja jäälohkare oli  upea kun jää kiilteli kirkkaana. Mietin, millaisen jääveistoksen voisinkaan loihtia! Sitten tyydyin raapustamaan pari selkeää kuvaa ruutupaperille ihan perusmatikalla, eli jaoin kaikki jäätyneet tiilet, lohkareet ja sankon symmetrisesti kahteen osaan ja annoin piirustuksen suorittavalle tasolle, eli miehelle ja pojalle.

Tietenkään he eivät noudattaneet matemaattisen tarkkaa suunnitelmaani, vaan ottivat omia vapauksia, mikä heille jouluaaton pikkupakkasessa suotakoon, koska itse sain sillä aikaa puuhailla sisällä lämpimässä. Jäälohkareiden taakse keksin vielä laitattaa ulkovalosarjan joka oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin aiempien vuosien kynttilät. Nimittäin, nyt lohkareet eivät sulaneet eivätkä mustuneet...

Tilataidetoksesta ilahtuneena mietin, että pitäisikö minun osallistua jäänveistokisohin. Olisi ehkä talenttia. Kun nyt katselen tätä kuvaa, niin saatan harkita vielä toistamiseen. Mutta summa summarum, kuten me entiset latinistit sanomme; omista joulusommitelmista paras ikinä!