Totuus on toisenlainen

Katselin jokin aika sitten Siskonpetiä ja siinä oli todella hauska juttu. Äiti kirjoittaa blogia seesteisessä fiiliksessä ja kertoo, miten mukavaa perhe-ilta on, kun lapsi tekee iltapuuhia, mies askaroi öljykattilan kimpussa jne. Fiiliksen latistaa välillä todellisuus, kun kakara huutaa äitiä apuun hammastahnan  puristamisessa ja mies tulee istumaan sohvalle likaisissa vaatteissa. Kannattaa googlata YleAreenalta Siskonpeti, jakso Perhe.

Vähän sama asia tuli mieleen, kun katselin tuossa sisustuslehtiä. Käytännön ihmisenä mietin, että miten hemmetissä ihmiset viitsivät pyöriä imurin kanssa sellaisissa sisustuspläjäyksissä, mitä näkee lehtien sivuilla. Tai oikeastiko osa tykkää, kun keskellä lattiaa on viuhkamaisena 16 lehteä "odottamassa lukuinspiraatiota". Saattaapa tykätäkin, mistäs sen tietää.Tai oikeastiko joku lapsiperhe pystyy asumaan normaalia arkea asunnossa, jossa kaikki tekstiilit ovat valkoisia sohvasta mattoon ja tuolista kattoon (rimmasi aika hyvin!)?! Vai ovatko kalusteiden päälliset irrotettavia ja niitä pestään herkeämättä. Vai ovatko kakarat niin tiukassa ojennuksessa, että he eivät kantele ruokaa tai naposteltavaa mukanaan vaikkapa telkkaria katsellessa?!

Itse olen sisustuksessa enempi spartalaisen tyylin kannattaja. Mahdollisimman minimalistista, mielellään vanhaa ja kestävää. Saatatte, te kaksi ainokaista uskollista lukijaani muistaa, että kohta kolahtaa kutsu olkkarin verhojen 25-vuotissynttäreille! No toki ostan uuttakin, kun tarvetta tullee. Yleensä ei tule.

Päätin sitten itsekin kokeilla,miltä tuntuisi, jos minulle soitettaisiin ja sanottaisiin, että tullaan kuvaamaan lehdestä teitin kotia, kun se on niin hmmm... selkeä. Rehellisenä ihmisenä laitan tässä nyt kuvat ennen ja jälkeen kuvausten teidän arvioitavaksenne.

Mekaaninen taskulamppu!

Ostin itselleni muutama viikko sitten taskulampun, joka toisaalta on ympäristöä ajatellen järkevä, toisaalta ärsyttävä. Nimittäin, siihen saa valon pyörittämällä kampea riittävän monta kierrosta (tämä on kestävän kehityksen kannalta hyvä asia). Aina uudelleen ja uudelleen! Valo kestää n. 2 minuuttia ja on ällistys kyllä, todella kirkas! Ostin sen (tämä on kestävän kehityksen kannalta huono asia, mutta muuten en olisi saanut sitä käsiini), vaikka minulla jo sattuu pari taskulamppua olemaan. Ne eivät yleensä toimi, sillä pattereista häviää teho kylmässä.

Lampun on tietenkin muovia (tämä on kestävän kehityksen kannalta huono asia - sillä se ei ollut edes kierrätysmuovia) ja se on tehty, yllätysyllätys, Kiinassa (tämä on kestävän kehityksen kannalta huono asia). Kiinassa lapsityövoiman käyttö ei ole ihan niin räikeää kuin muissa länsimaihin halpatuontitavaroita syytävissä maissa (tämä on ympäristön kannalta hyvä asia - siis se, että lamppua ei oltu tehty ainakaan Intiassa).

Lapsityövoiman käyttö on siis yleistä erityisesti köyhissä kehitysmaissa, mutta myös teollisusumaissa.  Vuonna 2012 oli n. 168 miljoonaa lasta, jotka kuuluvat tähän ryhmään. Heistä n. 80% tekee kokopäivätyötä ja määrittelemätön joukko tekee työnsä vielä orjatyöksi luokitetuna! Ihan vertailun vuoksi se tarkoittaa samaa kuin 33 kertaa Suomen väkiluku! On tärkeää muistaa, että jos lapsi pystyy työnteon ohessa käymään koulua ja opiskelemaan, kyseessä on eri asia kuin silloin, kun työteko estää lapsen opiskelun ja oman elämän rakentamisen.

Lapset työskentelevät hikipajoissa ompelemassa vaatteita, tekemässä kenkiä ja näpertämässä muihin kulutustavaratuotteisiin pieniä osia varsinaisen brändivalmistajan alihankkijan alihankkijan alihankkijan aihankkijaketjun viimeisessä loukossa, jota on erittäin vaikea jäljittää. He työskentelevät länsimaista tuodun  elektroniikkajätteen lajittelijoina ilman mitään suojaimia ja altistuvat myrkyllisille aineille. Ketä kiinnostaa joku pikkuinen räkänokka Intian slummissa?! He työskentelevät myös raskaissa töissä kaivoksilla ja kasvuikäisinä altistuvat fyysiselle ja henkiselle kuormitukselle niin paljon, että se johtaa esimerkiksi keskenkasvuisuuteen, nivelrikkoihin ja lopullisiin vaurioihin kehossa ja mielenterveydessä.

Mitä tilalle? Kun hikipajojen lapsityövoimana työskenteleviä lapsia erotettiin työstä lansimaisten vaatimusten mukaisesti, nämä joutuivat etsimään elantonsa prostituutiosta tai kivenmurskaamoista ja joutuivat varastamaan ruokansa. Osa heistä nääntyi nälkään. Tämä maailma on niin epäoikeudenmukainen!!!

Kiinassa, mistä tuo surkea lamppuni on tehty, lapsityöläisten osuus voi olla jopa 30% tehtaan henkilöstöstä, mutta siellä alaikä on kuitenkin yli 11 vuotta tehdastyössä. Kommunismi ja yhden lapsen politiikka on ollut Kiinassa lapselle etua, koska vanhemmat ovat yrittäneet turvata tälle ainokaiselle edes jonkinlaisen hyvän elämän alkutaipaleen.  Ehkä lamppuni onkin valmistanut joku aikuinen kiinalainen (minimipalkalla, jolla ei tule toimeen ja hän joutuu asumaan viiden muun maalta tulleen kiinalaisen kanssa muutaman neliön loukossa eikä pääse katsomaan ainoaa lastaan, jota puolisokea isoäiti ja kuuro isoisä hoitavat 3000 kilometrin päässä).

Summa summarum, miksi minä en koskaan voi iloita pienistä yksinkertaisita asioista ilman huolta. Että osaisin olla vain iloinen siitä, että minulla on pieni punainen lamppu, johon ei tarvita paristoja vaan saan valon aikaiseksi kampea pyörittämällä. Huoh!

Nyt tuuletetaan!

Olipa mahtava hetki tänään töissä! Nimittäin saimme sopparin tutkinnon perusteisiin! JEEE!!! Kollegan kanssa hihkuttiin ja iloittiin asiasta; itse kävin ostamassa ilokahvitkin heti päätöksen nähtyäni. Juhlittiin myös ostamalla munkki puoliksi. Oli todella mahtavaa saada iso työ vihdoin onnellisesti finaaliin. Varmaan pari tuntia meni asiaa fiilistellä, eli tutnui todella helpottuneelta ja onnelliselta.

Kaikki eivät reagoineet samalla tavalla. Ymmärrän, että jos asia ei ole itselle kovin merkityksellinen, niin mitäpä sitä intoilemaan. Että onko sitä omassa päässä vikaa, jos odottaa seuraavalla levelillä olevilta enemmän kuin yhtä sanaa?! Onneksi on niin terve itsetunto, että ei paljon muitten palautteet kiinnosta. Paitsi opiskelijoiden palautteet opetuksesta. Se on minusta se tärkein ja suorin palaute työssä onnistumisesta!

Olen spontaani ihminen ja olympialaisista innostuneena suunnittelin erilaisia tuuletustapoja töissä hienojen hetkien kokemiseen. Minusta liian usein töissä mennään samalla tasaisella linjalla, eikä osata ottaa iloa irti onnistumisista. Omassa tiimissä olemme kyllä, ainakin aiemmin, osanneet iloita! Kun julkaisimme oman opetusvideomme, meillä oli oikein kutsuvierastilaisuus ja kakkukahvit. Kun olemme saaneet soppareita, olemme pomppineet käytävällä ja juoneet leivoskahveja.

Nyt olo on jotenkin latistunut. Omaa iloa ei oikein uskalla näyttää. Mutta minä näytin. Ensin hyppäsin niin korkealle, että läpsäsin lapasella hätäpoistumistie-merkkiä. Sitten hyppäsiin niin, että molemma kantapäät osuivat yhteen kehon oikealla puolella noin 30 cm irti lattiasta, kuten Charles Chaplin Kulkurissa. Yritin vielä hypätä niin korkealle, että olisi saanut läpsäistyä katossa roikkuvaa hätäpoistumistie-merkkiä. Kollega pisti jäitä hattuun, että et kyllä hyppää, sillä voit kaatua ja taas on jalka poikki.

Niin, johan tuota tulikin juhlittua!

Vuorotellen...vapaalle!

Meikäläinen saatiin houkuteltua Vuorotellen- koulutukseen, jonka aikana kirkastui, että voisin hakea vuorotteluvapaata. Näin ollen koulutuksen anti on saavutettu 100%:sti, vaikka noilla kahdella asialla ei olekaan mitään tekemistä keskenään ja tuo koulutuskin on pahasti kesken.

Olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani melko pitkään; itse asiassa yli 18 vuotta. Olen pyrkinyt kaikki nämä vuodet kehittämään ja kehittymään. Melko mukavasti olen siinä onnistunutkin, etenkin kun sen itse sanon. Asiat muuttuvat ja ainut pysyvä on muutos. Se on ollut tiedossa siitä lähtien, kun opettelin Engeströmini.

Muutosjohtaminen ja työhyvinvointi kuuluvat mielestäni hyvin läheisesti yhteen. Onnistuneessa muutoksessa koko organisaation toimivuus kehittyy. Kun kuuntelin Marja-Liisa Mankaa vahvistui se, että muutoksissa varsinaisten muutosten suunnittelu ja toteuttaminen edellyttää sitä, että työntekijöiden työskentelyolosuhteet, tiedonkulku, työntekijöiden kannustaminen ja varsinainen johtaminen sekä työn sisällöt ja fyysiset olosuhteet vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin muutokset onnistuvat. Muutoksen edellyttämään uuden oppimiseen olisi pystyttävä vastaamaan antamalla mahdollisuus oppia uudet asiat tasavertaisesti organisaation työntekijöiden kesken. Muutoksen aiheuttamaa vastarintaa olisi pystyttävä lyhentämään ja heikentämään kannustamalla ja kirkastamalla muutoksen edut työntekijöille. Kaikki muutokset eivät osoittaudu toimiviksi; silloin olisi pystyttävä sanomaan rehellisesti totuus.

Osaaminen on työntekijöillä erilaista; olemmehan yksilöitä. Joku panostaa omaan kehittymiseen ja toinen jää odottamaan, että tieto tarjoillaan. Mitä enemmän muutoksia on ja mitä vaativampia ne ovat, sen paremmin johdon olisi oltava selvillä työntekijöiden osaamisesta, motivaatiosta ja työn imusta. Vai riittääkö se, että muutoksessa tekninen asia, vaikkapa uuden järjestelmän käyttöönotto, koetaan muutosjohtamisen ainoaksi tai vähintään tärkeimmäksi tehtäväksi?! Kuka vastaan muutoksen läpiviennistä? Kaikki tasavertaisina yksilöinä vai joutuvatko toiset ottamaan enempi vastuuta kuin toiset?

Muutosprosessissa palautteen saaminen on erittäin tärkeää. Mutta jos palautetta ei ole ollut tapana antaa edes seesteisenä aikana, osataanko sitä antaa kovassa paineessa, muutoksen häränsilmässä?! Jos kehityspsykologin yksi tärkeimmistä teeseistä on, että työntekijöiden on annettava palautetta esimiehilleen (eikä niin päin, että esimiesten hyvään johtamiseen kuluu itsestäänselvyytenä palautteen antaminen työntekijöille), ollaan mielestäni surullisessa tilanteessa. Onko palautteen antaminen pois itseltä? Tuleeko minusta heikompi, huonompi tai ammattitaidottomampi, jos annan toiselle palautetta onnistuneesta koulutuksesta, uusista ideoista, yhteisen hyvän tekemisestä?! Ja mitä tapahtuu, jos työntekijänä annan kehittävää palautetta esimiehelleni?! Loukkaantuko esimies? Saanko potkut vai naulataanko ns. uusi naula arkkuun ennen lopullista niittiä? Harvalla työntekijällä on pokkaa antaa esimiehelle rehellistä palautetta silloin, kun tämä menettelytapa ei noudata hyvää esimieskäytäntöä ja tasa-arvoista johtamista. Sillä esimiehellä on valtaa, työntekijällä ei.

Mutta kirjoitinkohan nyt ihan aiheen vierestä? Mitä tekemistä minulla on noiden asioiden kanssa? Prrrrrrrr...........! Huh, heräsin juuri! Kirjoitin nuo asiat varmaankin automaattikirjoituksella.

Vaihdetaan väriä!

Meikäläisellä on ollut jonkinasteinen lamaannus tässä viimeiset viikkokaudet, eikä ole tullut kirjoiteltua edes tänne blogille. Näin ajateltuna blogini taso ei ole päässyt ainakaan laskemaan, vaan päin vastoin nousemaan. Olen silti puuhaillut kaikenlaista.

Yhtenä viikonloppuna keksin, että jos maalaisin pikkuveskin paneelikaton valkoiseksi, saisin tuohon neliön kopperoon stailattua tilan tuntua. Samalla ajattelin, että voisi itse asiassa maalata kaikki katot, sillä mäntykatto näyttää aika synkältä 25 vuotiaana. Tutustuin tietty ensin kaikenlaisiin nettisivustoihin, joissa neuvottiin lakatun paneelikaton maalausta. Ohjeet vaikuttivat melko työläiltä; olisi pitänyt ensin suojata seinät ja kalusteet, pestä katto maalinpesuaineella, paklata oksakohdat jnejne. Hetken sivuja tutkailtuani päätimme ystäväni kanssa, että tummasta toimeen vaan!

Hurautimme rautakauppaan vähäpäästöisellä pikkuautollani ja ostimme myyjän suosituksesta kalustemaalia, mikä tulisi kuulemma huokeammaksi kuin tavallinen lateksimaali, koska sitä ei tarvitsisi maalata niin monta kertaa. Ostettiin myös maalinpesuainetta, koska yksi sukulainen oli kehunut sitä.

Ekana piti suojata maalarinteipillä katonrajassa olevat listat. Sen teki ystäväni, koska minulla oli siinä vaiheessa muuta puuhaa... Sitten pyyhittiin paneelit sillä maalinpesuaineella. Eikä mitään kalusteita saatikka lattiaa suojattu, meillähän on tunnetusti tarkka käsi.  Kun ensimmäinen paneeli oli saatu maalattua, tultiin siihen tulokseen, että onneksi ei kuitenkaan aloitettu olohuoneen katon tuunaamisesta. Kun toinen paneeli oli saatu sudittua, alkoi tuntua siltä, että olisiko sittenkin sattunut jonkinasteinen virhearvio katon maalaamisen ja omien taitojen suhteen. Kolmannen listan kohdalla kirkastui, että rautakaupan myyjällä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kitkaista kalustemaali on vetää paneeliin.

Tätä rataa ajatukset kirkastuivat prosessin aikana ja kun viimeinen, eli 13. paneeli oli saatu maalattua, olimme totaalisesti luopuneet ideasta maalata itse koko huushollin muut kattopinnat. Meikäläisellä on peräti kaksi veskiä, joista tämän pienemmän strategiset kattomitat eivät ole kummoiset. Nimittäin pisin paneeli on 110 cm ja lyhin 50 cm ja kaikkiaan niitä on se 13 kappaletta. Silti tuntui, että urakka oli työläämpi kuin koko syyskuinen asuntoremppani. Ja olimme saaneet maalattua vasta ensimmäisen kerroksen.

Katto näytti seuraavana aamuna ihan järkyttävältä, mutta sisulla maalattiin se toiseen kertaan. Toisen kerroksen vetäminen oli helpompaa, mutta päätimme, että käytämme silti loppumaalin johonkin muuhun kuin kattopinnoille. Lopputulos veskissä on joka tapauksessa ihan hyvä. Katto on selvästi muuttanut väriä tummuneestä mäntypaneelinkeltaisesta kauniin valkoiseksi. Kukaan ei ole kylläkkään huomannut asiaa..?!. 

Ojasta allikkoon!

Tämä vuosi taitaa tuoda tosi paljon yllätyksiä heti ensimetreillään. Taas meinasi mennä tee väärään kurkkuun, kun luin lehdestä, että uusien autojen pienhiukkaspäästöt ovat jopa tuhatkertaisia vanhoihin verrattuna. Minulla on uusi auto. Olen jopa rellestänyt sillä, että sen bensankulutus on reilusti pienempi kuin vanhassa autossani. Mutta nyt olisi vielä pystyttävä päättelemään, voiko tuo bensankulutuksen tuoma pientyminen kompensoida lisääntyneitä hiukkaspäästöjä.

Samankokoisella tankillisella sain köröteltyä vanhalla koslallani n. 800 km, kun nyt uudella autollani saan huristeltua vielä 200 km pidemmälle. Öljyä tarvitaan siis vähemmän! Jos nyt oikein tarkkoja ollaan, niin peruskysymys on edelleen se, miksi minulla yleensä on auto. Perusteluja: Voisin toki lähteä töihin klo 6.15. linkillä, kun työt alkavat 8.00, mutta kun työt alkavat 6.00, minun pitäisi tilata taksi. Voisin toki mennä junalla äitini luokse vierailulle, mutta juna kulkee vain kaksi kertaa päivässä, jolloin joutuisin tekemään kohtuuttomia järjestelyjä. Sen lisäksi joutuisimme ajelemaan taksilla Liekssassa. Voisin toki käydä kaupassa pyörällä, mutta monesti pummin kyydin ystävältäni, joka ajaa sinne autollaan (hyihyi!). Voisin ja voisin ja voisin, mutta en vaan voi, koska olen itsekäs, mukavuudenhaluinen ja ahkera ihminen, joka haluaa tehdä töitä sen sijaan, että istuisi linkissä/junassa köröttelemässä ja odottelemassa siirtovuoroja. Todellakin, tosi surkea selitys, mutta ei voi mitään. Kun ajan fillarilla 1½ vuoden päästä Hammerfestiin, aioin pohtia asiaa uudelleen.

Autot aiheuttavat ilmaan ns. pienhiukkaspäästöjä, jotka muodostuvat typpimonoksidista ja typpidioksidista. Molemmat ovat typen oksideja ja ns. epäsuorasti vaikuttavia kasvihuonekaasuja. Kasvihuonekaasut  lisäävät ilmastonmuutosta, koska pidättävät auringonsäteistä aiheutuvan lämmön ilmakehässä. Epäsuorien kasvihuonekaasujen vaikutusta ei tunneta riittävästi; sen verran kuitenkin, että riskit on jo havaittu. Typen oksidit muodostavat alailmakehän otsonia (otsoni on voimakas kasvihuonepäästä ja myrkyllinen sinänsä) ja synnyttävät pilvenmuodostumista lisääviä aerosoleja. Ne puolestaan voivat jopa viilentää (?!) ilmakehään tyypillisen lämmittämisen sijasta. Mielenkiintoista!

Liikenteen palamisprosessissa syntyvät typen oksidit on saatu vähenemään katalysaattorien avulla. Näin on siis tähän asti väitetty. Katalysaattorien käytön on kerrottu lisäävän kuitenkin dityppioksidia, mutta sen on ilmeisesti katsottu olevan pienempi haitta. Dityppioksidi (jota myös ilokaasuksi kutsutaan) on erittäin haitallinen kasvihuonekaasu, jonka pääasiallinen tuottaja on maatalous. Sen määrät ovat pieniä, joskin nousussa koko ajan. "Pienestä" määrästään huolimatta bonuksena tällä kasvihuonekaasulla on se, että se on erittäin lämmittävä ja pitkäkestoinen kaasu. Maatalous tuottaa (typpilannoitteidensa kautta) 1/3 päästöistä ja loput menvät Äiti-Maan omaan piikkiin (mikrobitoiminta). Ehkäpä tämän takia autoteollisuus on katsonut, että katalysaattoreiden tuoma haitta suhteutettuna muuhun, jää kokonaisuudessaan maatalouden aiheuttaman haitan varjoon?!

Nyt siis tutkimusten mukaan (on odotettava lisää tutkimuksia) nämä suorasuihkutusbensiinimoottorit, mitkä vähentävät bensankulutusta, tuottavat kuitenkin tuhatkertaiset päästöt pienhiukkasia vanhoihin moottoreihin verrattuna. Kaiken kukkuraksi asiasta on tiedetty ja pienhiukkasten suodattimien asentaminen onnistuisi aivan mainiosti auton kokoamisvaiheessa. Autolle tulisi hintaa lisää, mutta mieluummin minä maksaisin sen hiukkassuodattimesta kuin kromatusta korista tai lämmitetyistä sivupeileistä tai siitä, että takapenkkiläisille on intergroitu tv-monitorit etupenkin niskatukiin.

Kun päättäjät ovat halunneet panostaa vain hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen, muut päästöt ovat unohtuneet. Tässä lienee samantyyppinen asia kuin fosfaatti-zeoliitti keskustelussa. Vähennetään fosfaatti sieltä, mistä se on helpointa (pyykinpesuaineet), mutta ei sieltä, mistä kuormitus ympäristöön on massiivisin (maatalous).

Vuosi vaihtui lumettomana!

Mietin tuossa aamuteetä juodessani, millainen vuosi tästä mahtanee tulla. Vähän aikaa pohdittuani rupesin ajattelemaan muuta.

Sinä samalla sitten luin Hesaria ja sieltä pongahti vuoden eka meidän alaan osittain liittyvä uutinen, eli helsinkiläisissä päiväkodeissa on käytössä käsihuuhteita, jotka sisältävät EU:n kieltämiä erittäin haitallisia aineita. Havainnoin oli tehnyt nokkela ja asiantunteva bloggaaja Maria Nordin! Hienoa Maria!!!

Blogeille tyypillisesti otsikossa vedettiin överit, mutta asia on todella tärkeä. PHMG eli PolyHeksaMetyleenidiamiiniGuanidiumkloridi on kielletty EU:ssa vuonna 2012 ja sen sukulaisaine PHMB eli PolyHeksaMetyleeniBiguanidin vaikutuksia tutkitaan, sillä myös se on jo todettu vaaralliseksi. Näitä aineita löytyy käsihuuhteiden lisäksi myös piilolinssien puhdistusnesteessä (!), puhdistusaineissa (kannattaa istua Tuula Suontamon luennoilla) ja hometalojen puhdistusaineena.

Aineet on todettu keuhkoille ja iholle haitallisiksi ja vaarallisiksi. Bloggaaja epäili, että aineita voisi löytyä päiväkodeista, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan Helsingin Haartmanin sairaalan ainakin yksi käsihuuhde siis sisältää tuota vielä tutkittavana olevaa ainetta, jonka riskit ovat käytännössä jo tiedostettu yhtä suuriksi kuin kielletyn aineen. Sitä on mahdollisesti käytössä myös muissa kohteissa. Aineen nimeä ei lehtiartikkelissa tietenkään mainitu. Sehän olisi pilannut varmaan sen myyntiluvut. Veikkaan, että kyseessä on hankintalistan halvin aine.

Suihkeena käytetystä aineesta  jokainen tajuaa, että hengitysaltistus on mahdollinen. Myös ihoaltistus kohoaa, mikäli aineita käytetään jatkuvasti, kuten vaikkapa sairaaloissa niiden suositus on. Tässäpä tuo Maria Nordin hyvä Blogikirjoitus. Suosittelen! Hän oli tavannut Mirja Salkinoja-Salosen, joka vuosia piti ääntä Pilot-nimisestä ilmanraikastimesta. Siinä kun sattui olemaan 99% paradiklooribentseeniä. Jos sitä olisi ollut täydet 100%, kyseessä olisi ollut erittäin tehokas koimyrkky. Että semmoista!