"Hiirulaisen hieno maja...

oli pieni kenkäraja. Siellä hiirulainen eli, pienoisiaan paimenteli. Antoi maitoa ja pullaa, lauloi illoin tuutilullaa." Näin runoili vuonna 1958- siis ei itse asiassa kovinkaan monta vuotta sitten - Martti Haavio. Muistan tuon runon kuin eilisen päivän, sillä meillä oli lapsuudenkodissa Haavion keltakantinen pieni runokirja. Mutta ajat ovat muuttuneet, eivät ole hiirulaisetkaan enää kuten tuo Haavion pieni hiirulainen!

Kuten te kaikki kahden käden sormiin mahtuvat lukijani tiedätte, meikäläinen on varsinainen sisustussuunnittelija. Löytyy referenssiä; vaikkapa se ystäväni ulkohuussi, joka on siis nykyisin nimeltään cuvette de toilette dehors, joka vastaa paremmin sen design-tasoa! No tämän oli tajunnut myös pieni hiirulainen, joka asustelee jossain mökin nurkilla. Ja tekin varmaan tajusitte, että meikäläinen, luettuaan ensin kolme surkeaa vuotta kolmen eri opettajan johdolla ranskaa lukiossa, on jäänyt kielitaidossa tasolle, jolla ei todellakaan voi ylpeillä. Tu sais!

Talvella puusavotassa huomasimme, kun pieni hiirulainen piipersi lumihangessa nälissään. Hellyydentunnossa kävimme tietenkin laittamassa pari piparia kannon päälle ja seurasimme, miten se raahasi niitä koloonsa. VIRHE!!! Eipä arvattu, millainen röyhkimys tästä mukamas säälittävästä hiirulaisparasta tulisi. Ekana se tietty pyöräytti sen pienokaisparven itselleen ja syötteli sitten niille piparit. Sen jälkeen se kuvitteli, että myös mökistä löytyvät ruokamurut kuuluvat sille.

Nimittäin, keväällä mökkiin alkoi ilmestyä käyntien välissä pieniä papanoita, joita tämä hiirulainen jätti jälkeensä. Hiirulaisten aivot ovat pienet eikä sillä tietenkään riittänyt älliä, että se olisi hävittänyt todistusaineiston. Varauduimme kuitenkin ryöstöretkiin ja olimme laittaneet kannet kaikkiin ruokapurkkeihin. Vilin ruokakupin päälle laitoin huolellisesti alumiinifolion, sillä oletin, että sen pienet etuhampaat kirskahtavat ikävästi folioon ja se jättäisi ropelot rauhaan.

Toisin kävi! Eikö tämä rontti ollut ovelasti saanut siirrettyä folion syrjään ja raahannut kaikki (!) ropelot omaan pesäänsä! Vili ei ollut asiasta moksiskaan, sillä sille oli korvaukseksi syötettävä makkaraa... Tämä ei ollut edes ensimäinen kerta, kun hiiret ryöstävät Vilin ruuat. Siitä kerrottu tarina on Ensimmäinen murhani.

Kyllä huomaa, että meitsi on kesälomalla, sillä jo nyt päästään varsinaiseen asiaan. Sen lisäksi, että hiirulainen röyhkeästi ryösti Vilin ruuat sisältä, se oli käynyt puremassa ja varastamassa ulkohuussin hienosta matosta loimilangoista solmitut hapsut. JA sen lisäksi nakertanut neliönmuotoisen palan varsinaista punaista mattoa??! Kuten kuvasta näkyy, maton hapsutkin ovat kadonneet. Mutta sen verran on annettava tunnustusta hiirulaiselle, että on se hemmetin tarkasti tuon palan nakertanut!!

Hiirulainen tietty, maha pulleana päätti vielä piristää oman pesänsä ilmettä mutta rajansa kaikella. Nimittäin, nyt lähtee hiirulainen! Minä muistan toisenkin runon, se alkaa näin: "Hanki taloon 42, pistä..."

Vielä tarkemmin runoon perehdyttyäni eli juuri nyt tajusin, että ei tuo Haavion hiirulainen tainnutkaan kovin paljon poiketa nykyhiiristä. Itse asiassa se onkin ollut näiden nykygangstojen esi-äiti. Hitostako se sitä maitoa ja pullaa  olisi muuten saanut?!

Yhteisomistuksen autuus

Omistan yhdessä kolmen naapurini kanssa n. 100 metriä Aronia-pensasaitaa. Jokaisen naapurin osuus on 33 metriä, jonka jaan siis heidän kaikkien kanssa puoliksi. Aluksi oletin, että kesällä kitkemme pensasaidan myöskin puoliksi, eli minä omalta ja naapurit omalta puoleltaan. Mikä väärinymmärrys!

Nimittäin, yhtä naapuria lukuunottamatta, muut naapurit olivat ymmärtäneet, että minä kitken kaikkien pensasaidat. Sekä omalta että heidän puoleltaan. Hommahan menee niin, että kaikki eivät ole kiinnostuneita pihatöistä. Voisin mainita tässä itseni ensimmäisenä. Sen näkee siitä, kun kävelyttää piskiä ja katselee samalla ihmisten pihoille. Ei tarvitse olla mikään hortonomi tehdäkseen havainnon, että tuon tontin omistajat  oikeasti nauttivat pihatöistä ja tuon taas eivät.

Minut ajaa pihatöihin velvollisuus ja asenne, että piha ei saa näyttää ränsistyneeltä. Samoin se, että kasvit kasvavat itse asiassa paremmin, jos välillä jaksaa repiä rikkaruohot niiden seasta. Lomani aluksi päätin panostaa hyötyliikuntaan ja jo eilen, siivottuani, rynnistin pensasaitojen kimppuun. Enpä olisi itsekään uskonut, millaisen kasan heinää ja rikkaruohoja sain kiskottua pensasaidan ympäriltä. Ja minulla on sentäs kuoriketta katteena Joudun hommaamaan peräkärryn, että saan kuskattua rikkaruohot tontilta. Komposti on nimittäin ihan tukehtumaisillaan.

Korostan tässä, että kyseessä ei siis ollut pelkästään omalta puoleltani jahtaamani ruohot, vaan osittain myös naapurien. Aronia-aitataimet olivat tukehtumaisillaan heinään ja muutenkin koko aita näyttää rytöläjältä. Mutta kauneus on katsoja silmissä. Ja jokainen saa tehdä omalla tontillaan mitä huvittaa, tai jättää tekemättä.

No, tulipa sekin tehtyä. Nyt on jo kaksi isoa hommaa kesälomatöistä tehtynä. Kolmas odottaa tuolla Lieksan suunnassa, eli siellä on muutama sata neiliötä niitettävää ruohoa odottamassa. Ostin raivaussahan! Sillä lähtee!!!

Näin se kesäloma alkaa...

Laulavat Matti ja Teppo. Tai ainakin Matti laulaa, en ole koskaan kuullut Tepon ääntä. No joka tapauksessa, meikäläisellä alkoi kauan odotettu kesäloma. Yksi esimiehistäkin käveli töissä päivällä ohi, mutta ei toivottanut hyvää lomaa, mistä vedin kollegan kanssa johtopäätöksen, että ei kiinnosta esimiehiä lomien vietto.

Mutta minua kiinnostaa! Tänä kesänä ajattelin satsata kesäloman onnistumiseen ja luin pikavinkit Hesarista. Eka vinkki oli, että viimeisellä työviikolla kannattaa löysäillä ja toisekseen, ei kannata tehdä mitään tarkkoja suunnitelmia lomalle.  Kolmanneksi vinkiksi Hesari ehdotti, että heti loman alkuun kannattaa ottaa joku raju irtiotto normaaleista rutiineista. Tätä ehdotti myös eräs sukulaiseni! Sovelsin noita ohjeita hieman ja tein hulluna (yli)töitä koko viikon, jotta pääsin lähtemään lomalle puoli tuntia (!) ennnen normaalia työajan loppumista.

Panostin kuitenkin tähän irtiottoon. Pitäsi tehdä jotain sellaista, että työt unohtuvat tykkänään. Joku kolmen päivän ryyppyputki??? Se ei innostanut. Ei myöskään lattiajooga, jossa olisin pyöriskellyt pölypalleroitten keskellä.  Niinpä päädyin siihen, että lähden tytön kanssa shoppailemaan!!! MINÄ shoppailemaan! Minä SHOPPAILEMAAN?! Se on tosi rajua! Varmasti työt unohtuvat. Tarkistin tilini saldon ja eikun matkaan.

Suuntasimme kohti Jyväskylää ja siellä kohti keskustan kahta shoppailukeskusta, joista olin hehkuttanut tytölle. Tyttö totesi, että täällä on kolme (kuitenkin niin monta) kauppaa, joista nyt voisi löytää jotain kelvollista. Olin tosi helpottunut, koska jo toisen kaupan kohdalla olisin varmaan tosi tylsistynyt. Onneksi tyttö oli tullut äitiinsä ja toimi tosi suoraviivaisesti eli menimme kauppaan, tyttö loi yleissilmäyksen noin 10 sekunnissa ja päätti sen jälkeen, kierretäänkö rekit vai ei. Sovittaminen sujui yhtä nopsaan ja kassalle päädyimme ennätysajoissa. Hyvä juttu! En itse asiassa kerinnyt tylsistyä ollenkaan!

Noin 1½ tunnin shoppailun jälkeen tyttö oli ostanut sen mitä tarvitsi ja minä olin ostanut itselleni hupparin ja kengät. Lisäksi sain kolme muovipussia auton roskapusseiksi. Oli tosi kiva! Kävelimme räsymattoa pitkin kohti hotellia.

Ja nyt seuraa ihan hirvittävä julkinen tunnustus, jonka te kaksi poloista lukijaani joudutte kestämään; nimittäin tarjosin tytölle elämäni ensimmäisen drinksun! Se liittyi siihen osioon, että on tehtävä jotain epänormaalia, että pääsee pois työrutiineista!  Kaikkeen sitä joutuukin, kun yrittää noudattaa ohjeita!!! Minulla ei ole tapana nimittäin tarjoilla aikuisille lapsilleni mitään drinkkejä, kuten eräällä, jonka nimeä en juuri nyt muista...

Ihan hävetti. Baarissa kaikki tuijottivat meitä; varmaan osa ajatteli, että kylläpä tuo äiti on johtamassa tytärpoloaan huonolle tielle?! Minä äiti-parka join Irish Coffeetani häpeillen. Tyttö sen sijaan joi kesädrinksuaan ihan hilpeällä mielellä, sillä shoppailut olivat sujuneet hyvin. Otimme pari selfietä, joita en osaa vielä ladata uudesta puhelimestani tänne blogille (teidän onneksenne).

Tästä ilahtuneena (siis shoppailujen onnistumisesta) suuntasimme syömään ravintolaan, jonka S-koon annoksetkin olivat järkyttävän isoja. Emme jaksaneet enää lähteä laulamaan karaokea, vaan vyöryimme hotelliin nukkumaan. Siinä välissä olin ehtinyt järkyttää erästä baarimikkoa, jolta tilasin GingerJoe-oluen JÄILLÄ! Tämäkin vaan sen irtioton takia... Tyttö haastatteli vielä minua 50-vuotis pyöräilyreissustani ja aikoo tehdä siitä yhden koulutehtävänsä. Eli ei mennyt hukkaan tämäkään reissu, ei!

Kaikkeen sitä joutuukin, todetakseen, että oikeesti: NYT ALKAA MEITSILLÄ LOMA!!!! JIHUU!!!!

Ps. Oli tosi kivaa!!!

Kännykkä oppaana

Nyt on pakko kertoa asia, jota kaikki aiemmat kuulijat eivät ole uskoneet!  Mutta totta se on!! Nimittäin, uusi älykkökännykkäni navigoi ilmansuuntien, ei kadunnimien mukaan!

Olin nimittäin  Jyväskylässä tuossa vähän aikaa sitten ja laitoin uuden puhelimeni navigaattorin suunnistamaan kohteeseen, ei suinkaan Jyväskylään, vaan Viherlandiaan. No aluksi navigaattori mökötti alkumatkan ja oli mykkäkoulua jotain kolme kilsaa. Sitten se lopulta armeliaasti tokaisi, että käänny oikealle heti. Tämän olin kyllä itsekin jo oivaltanut, sillä minulla on sen verran hyvä kaukonäkö.

Navigaattori jäi päälle, kun lähdimme takaisin. Vanhana partiolaisena osasin tietty jo suunnistaa samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Edessä oli T-risteys ja ainut järkevä reitti oli kääntyä vasemmalle. Mutta ilmansuuntiin erikoistunut Samsungin navigaattoritäti parahti, että käänny KOILLISEEN!!!

Koilliseen? Minun olisi pitänyt tietää T-risteykseen tullessani, onko koillinen oikealla vai vasemmalla. Yleensähän se on oikealla, jos pohjoinen on suoraan edessä... mutta nytten se oli siis vasemmalla. Metsään olisi menty jos olisi uskottu navigaatoria eikä omia suunnistustaitoja.

Uusi puhelin

Tuli taas todistettua sekin selviö, että nykyajan puhelimet ovat miltei kertakäyttökamaa. Puhelimeni, jolla oli ikää vajaat kaksi vuotta, otti ja pimeni lopullisesti. Onneksi minua oli informoitu, että puhelimeen voi asentaa muistikortin ja onneksi nerokas puhelin oli älynnyt tallentaa kaikki kuvat kyseiselle kortille. Kuvat siis säilyivät.

Sen sijaan menivät kaikkien kamujen osoite- ja syntymäpäivätiedot sekä kalenteri. Että sniif vaan! Toki minulla on syntymäpäivät kirjoitettuna oikein vanhanaikaisesti sellaiseen syntymäpäiväkirjaan, josta löytyy vielä erityinen runo tai riimi jokaiselle päivälle. Jos ei olisi, niin nolosti olisi käynyt. Ei kuitenkaan yhtä nolosti kuin osalle tulevasta perikunnastani, josta kaikki eivät edes muista oman äitinsä syntymäpäivää isästä puhumattakaan...

Varsinaiseen asiaan palatakseni, oli siis ostettava uusi puhelin. Vitkuttelin ostoa kaksi viikkoa, koska olin kaukoviisaasti jemmanut yhden vanhan melko toimivan kapulan sukanvarteen ja pärjäsin sillä välttävästi. En kuitenkaan saanut otettua kunnon valokuvia, läheteltyä viestejä whatsApilla, katsottua forecan säätä tai googlattua muita tärkeitä tietoja netistä, kuten  vaikkapa omaa sähköpostiani, jota en muutenkaan usein katsele.

Olette ehkä, te harvat mutta sitäkin fiksummat lukijani, jo huomanneet, että meikäläinen ei ole mikään himoshoppailija. Niinpä pyysin porukoita katselemaan minulle valmiiksi puhelinmallin ja kauppan, mistä sellaisen helpoiten löytäisi. Ensin ajattelin, että ostan samanlaisen kuin rikki mennyt oli, mutta sen valmistus oli lopetettu... Sitten ajattelin, että ostan joka tapauksessa sellaisen, missä on näppäimet, mutta tietoteknisesti lahjakkain poika sanoi, että tipahdan lopullisesti kehityksestä, jos en osta hipaisunäppäinmallia vaan jämähdään takomaan näppäimiä. Positiivista lausunnossa oli se, että tulkitsen asian niin, että en ole vielä aivan kivikauden tasolla lasten mielestä.

Puolustin kantaani sillä, että näppäinpuhelimella voi tekstailla huolettomasti samalla kun ajaa autoa. Samoin, minullahan on jo työpuhelimessa hipaisunäyttö ja sen kokemuksen myötä olisi luullut olevan päivänselvää, että tulevaisuuden viestintäni perustuu savumerkkeihin. Mutta muistaen yhä kasvavat hiiidioksidipäästöt, oli luovuttava tuumasta.

Niinpä kävelin kauppaan, kysyin onko valkoisena ja menin kassalle. Noinkin lyhyen shoppailuhetken aikana myyjä kerkisi myydä minulle hipaisunäytöllä olevaan puhelimeen suojamuovin, jotta näyttö ei mene pilalle... Juuri näin!

Ostinkin Samsungin, koska Nokia Lumian työpuhelin on niin painava, että en jaksa raahata samankokoista puhelinta työpäivän jälkeen enää kotona. Opin käyttämään puhelinta heti. Tai aika heti. Tai ainakin opin. Tai ainakin nopeammin kuin olin odottanut itse! Toki sain asiantuntevaa opastusta. Ja pari kertaa pystyin päättelemään jopa loogisesti oikean toiminnan.

No sitten luulin, että minulla menee hirmusummat maksuja datapaketista. Ja dataa tarvitaan, koska älykäs puhelimeni haluaa koko ajan päivittää tietojaan ja olla ajan hermolla! Toisin kuin edes monet ihmisetkään!!! Onneksi piilolahjakkuuteni tulee esiin pojassani, joka oli jo talvella luonut minulle oman soneratilin, jonka kautta vaihdoimme kotoa käsin edullisen datapaketin ja päivitimme muutakin tärkeää, mistä en ihan ymmärtänyt kaikkea. Ja kun aloin ymmärtää, niin ymmärsin erityisesti sen, että on todellakin parempi olla ymmärtämättä. Ja kun tässä nyt puhun monikossa puhelimen säätämisestä, niin se johtuu vaan sosiaalisesta luonteestani, ei tekijöiden määrästä.

Älykköpuhelimessani on siis hipaisunäppäimet. Minulla on liian isot sormet. Summa summarum, kuten me puolikuolleet latinistit sanomme, onneksi minulle on asennettu sanojen oletussyöttö. Olen jopa huomannut, että on helpompi kirjoitella puhelimen kehittelemiä juttuja kuin yrittää vääntää lauseita pakonomaisesti omien ajatusten mukaan.

Eilen sain WhatsAppiin viestin, että ihmeiden aika ei ole ohi... Mitenkähän tuonkin sitten tulkitsisi...

Kirjallisuuden innoittamana

Luin tuossa pari iltaa sitten Pirkko Heisken kirjaa Hyvinvointia työyhteisöön. Korostan jo tässä vaiheessa, että asialla ei ole mitään yhteyttä oman työyhteisöni mihinkään vointiin..

Kirjassa pohditaan mm. kiireen merkitystä nykytyöyhteisöissä. Kiire, sen kokeminen yksilötasolla ja kiireinen käyttäytyminen ovat hyvin mielenkiintoisia asioita. Joillakin  työpaikoilla touhukas käyttäytyminen, vaikka mitään ei oikeasti saataisikaan aikaiseksi, koettiin hyväksi työnteoksi. Silloin työn ajatellaan olevan jotain konkreettista, kuten kantamista, papereiden täyttämistä, puhelimessa asioimista.  Monesti tällaisissa työpaikoissa ajatteleminen, asioiden pohtiminen ja eri näkökulmista tarkastelu koettiin jopa laiskotteluksi.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos hankalia asioita ei pysähdytä pohtimaan eikä niille ei keksitä ratkaisuja ja vastaavasti suunnittelua ja kehittämistä ei koeta "oikeaksi työnteoksi", työyhteisössä tehdään samoja  virheitä vuodesta toiseen.  Työaikaa hukataan samojen virheiden korjaamiseen eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että juuri se aiheuttaa kiirettä. Kyseessä on tavallaan paradoksi; olisi pystyttävä seisahtumaan tehostaakseen toimintaansa.

Monesti mietin, että jostain asiasta saatetaan valittaa kuukausikaupalla, mutta "kenelläkään ei ole aikaa" pysähtyä ja laittaa asiaa kuntoon. Jos kaikki se aika, mikä käytetään asiasta valittamiseen, käytettäisiin asian korjaamiseen, kiirekin vähenisi. Joskus taas isolla porukalla saatetaan pohtia jotain melko vähäpätöistä asiaa, jonka yksikin olisi saanut kuntoon, mutta tasavertaisuuden kaapuun verhoutuen asioista pitää päättää yhteisissä palavereissa. Se on tietenkin selvää, että jos joku sitten kehittää jonkin asian yhteiseksi hyväksi, niin kiitosta ei tietenkään kannata antaa. Tyyppihän voisi vaikka ylpistyä ja olisinhan minäkin sen voinut tehdä...

Kiire voi olla myös työntekijöiden keskinäisen kilpailun keino Heisken mukaan. Joku tekee saman työn kaksi kertaa nopeammin ja jopa laadukkaammin kuin toinen. Jos tasa-arvosta kiinni pitäen halutaan, että kaikki tekevät kaikkia töitä, työaikaa menee työnantajalta hukkaan. Joissakin yrityksissä työt on mitoitettu ja kaikkien työntekijöiden on päästävä samaan tulokseen samassa ajassa. Jopa omalla alallani olemme sitä mieltä, että on ihan oikein "kellottaa" työtehtävät ja jokaisen työntekijän on selviydyttävä niistä.

Asiakkaalle ei oikein voi sanoa, että avatkaa se ruokalanne puoli tuntia myöhempään ensi viikolla, kun meillä on hitaampi työntekijä (joka ei ole opetellut työtä kunnolla tai ei muuten vaan halua käyttää nykyaikaisia työmenetelmiä) töissä. Voiko kaikkia töitä mitoittaa? Voiko vaatia, että jokaisen on selvittävä samoista töistä samassa ajassa? Voiko ylipäätään joiltakin vaatia enempi kuin toisilta? Tai, voiko kaikilta samaa työtä tekeviltä vaatia ylipäätään samaa osaamista?

Pekka Ruohotie on muokannut Tynjälän taulukon pohjalta muuttuvan työelämän edellyttämiä valmiuksia. Nämä asiantuntijavalmiudet ovat mielestäni sellaisia, että ne eivät säily tai ilmesty itsestään. Jokaisen työelämässä itseään asiantuntijana pitävän olisi pysähdyttävä pohtimaan tuota taulukkoa ja oikeasti mietittävä, missä tasolla on itse. Me opettajat olemme arvioinnin ammattilaisia; etenkin toisten arvioinnin. Mutta onko meillä kaikilla rohkeutta tai taitoa arvioida itseämme?!

Tieto-, viestintä- ja automaatiotekniikan kehitys vaatii tietokoneen ja-verkkojen käyttötaitoa, medianlukutaitoa, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja. Globalisaatio puolestaan edellyttää, että kulttuuriosaaminen, suvaitsevaisuus, eettisyys, sopeutuvuus ja kielitaito ovat sillä tasolla, että voimme kohdata vaikkapa maahanmuuttajaopiskelijan tasavertaisena yksilönä. Jatkuva muutos, kompleksisuus ja yleensä epävarmuus edellyttävät, että pidämme yllä oppimisen taitoja, reflektiivisyyttä, joustavuutta, aloitteellisuutta, yrittäjyyttä, monialaisuutta, rajanylitystaitoja ja kykyä sietää paineita. Verkostoituminen, tiimityö ja projektit vaativat, että jokaisella on yhteistyö-, esiintymis- ja kommunikaatiotaitoja. Symbolianalyyttinen työ edellyttää puolestaan korkean asteen ajattelua, innovatiivisuutta ja visiointikykyä. Rutiinipalvelut puolestaan perustuvat luotettavuudelle ja täsmällisyydelle.

Tuon taulukon sisäistettyään saattaa pukata hieman stressiäkin; ainakin jos haluaa olla siellä ammattilaisten kärkipäässä. Kyvyssä sietää stressiä on paljon yksilöllisiä eroja. Heisken mukaan stressinsietokykyiset ihmiset ovat vaan kyenneet jäsentämään työtehtävänsä tavallista paremmin. Tämähän olikin hauska tieto. Eli tekemällä työt jäsentyneesti, priorisoimalla ja organisoimalla asioita kiirekin vähenee, sillä aikaa ei mene samojen asioiden pyörittelyyn.

Summa summarum, kuten me entiset latinanlukijat sanomme, ollaksesi hyvä ammattilainen, sinun on ensiksi pystyttävä näkemään kehittämiskohteesi. Se tapahtuu reflektoimalla ja ottamalla vastaan palautetta. Ilman palautetta on vaikea nähdä kehittämiskohtia itsessään. Se lisäksi tarvitaan vielä halua kehittyä ja kehittää itseään. Ja se tapahtuu pitkälti normaalin työajan ulkopuolella eli omalla ajalla opiskelemalla, pohtimalla, ajattelemalla, lukemalla ja vertaistuen avulla.

Että tämmöstä tuli mieleen tällä kertaa.

"Karhunpoika sairastaa

häntä hellikäämme, lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme..." Näin armaasti laulettiin minun lapsuudessani mutta kuten olen huomannut, niin eipä punaposkiset palleroiset enää vastaavia värssyjä pahemmin luikauttele. 3-vuotiaat heiluvat jo Robinin keikalla ja ekaluokkalaiset pitävät nolona ns. perinteisiä lastenlauluja.

Sama meininki jatkuu aikuisten maailmassa. Viime kuussa Ranualla karkasi 4-vuotias karhunpoikanen aitauksestaan eläinpuistosta. Nalle yritti päästä takaisin aitaukseen, mutta tuolla ilmeisesti minuuttien karkumatkalla siitä oli tullut ensimmäisen asteen kriminaali ja ainut ratkaisu oli ampua sille kuula kalloon. Jutusta ei noussut edes hälyä.

Olen seurannut telkkarista muiden maiden eläinpuistojen karkulaisten kohellusta ja niissä ensisijaisesti karkulaiset tainnutetaan nukutusnuolella ja hiissataan sen jälkeen takaisin häkkiin. Olipa kyseessä kuinka vaarallinen elikko hyvänsä! Tässä meikäläisten murhassa sen sijaan otettiin henki pois karhulta, joka yritti tunkea takaisin aitaukseensa. Huhhuh, sanonpa vaan. Ikinä en enää osta lippua Ranuan eläinpuistoon.

Nallesta puheen ollen, itsekin sairastelin viime viikolla. Olin yhden päivän sairaana töissä ja sen jälkeen makasin muutaman päivän kuumeessa ja äänettömänä petissä. Sain oikein ihastuttavasti huolenpitoa ja hoivaa, että tattista vaan!

Äänen menettäminen tämmöiselle verbaaliakrobaatille ja puhetyöläiselle, kuten meikäläinenkin sattuu olemaan, on iso juttu. Ehkä vielä isompi lähipiirille? Koin miltä tuntuu, kun ei voi sanoa mitään, vaikka päässä risteilisi miljoonia ainutlaatuisen tasokkaita ajatuksia. Totuuden nimessä, olin suurimman osan ajasta niin sairas, että hohdokkaita ajatuksia ei kuitenkaan ollut tungokseen asti.

Silti kun jotain kysyttiin, tai puhuttiin, niin oli vain oltava hiljaa ja toivottava, että vastapuoli on tunteiden tulkki ja osaa melko pienimuotoisesta elekielestäni muodostaa oikeita tulkintoja ja tämän jälkeen toimintoja. Kuten "Voisitko oikeesti nyt lämmittää sitä viinimarjamehua termoskannuun, ettei koko ajan tartte ruinata lisää?!" selvisi sillä, että osoitin sormella täyttä mehukuppia. Tai "Ei, en jaksa lähteä nyt saunan pesuhuoneeseen istumaan vaan minulle riittää, jos keität vaan kulhollisen kuumaa vettä sitä höyryhengitystä varten, kiitos."selvisi sillä, että osoitin sormella vesikulhoa.  Ja "Kyllä, vaikka olen ottanut jo kolme kuussatasta burnaa, parasetamonin ja pari ruokalusikallista kolmioyskänlääkettä, niin voin ottaa vielä nenäsuihkeet, mielellään molempiin sieraimiin..." selvisi sillä, että osoitin sormella lähimmän aa-kerhon puhelinnumeroa... No ei ollut hauska. Ei ollutkaan.

Kun olo alkoi hieman parantua, ajattelin, että voisinko olla omassa työssäni ja muussa elämässäni vaan äänetön, ns. hiljainen yhtiömies elikkäs meikäläisen tapauksessa tietenkin - nainen. Kuuntelisin ja katselisin lempeillä silmilläni, kun muut tekisivät päätöksiä, jotka vaikuttaisivat myös omaan elämäni. Istuisin hiljaa, en sanoisi omia mielipiteitäni ja korkeintaan kokousten jälkeen kuiskuttelisin niitä nurkan takana jollekin luottokamulle, joka vuotaisi kuitenkin  asiat välittömästi muille.Olisiko hienoa? Ei tarvitsisi ottaa vastuuta päätöksistä, joita ei tekisi. Istuksisi vaan ja nyökyttelisi ja kun tulisi vastuunoton hetki, niin pyörittelisi silmiään ja antaisi ymmärtää, että ei edes ymmärrä mistä puhutaan.

Mutta ei se minulta onnistuisi. Olen vastuunkantaja, ideoija ja toteuttaja. Teen nopeasti asioita, joita osa ei ole vielä keksinytkään.  Menisi tieto, taito ja osaaminen hukkaan, jos alkaisin vaan komppaamaan. Silti ajattelen niin, että alan nyt tietoisesti välillä olla hiljaa; taktikoin. Saa nähdä, miten se onnistuu.