VV

Sain kerran palautetta, että kirjoitan joskus kryptisiä tekstareita. Se saattaa johtua siitäkin, että sormet eivät aina osu oikeille kirjaimille, koska kirjasinten koko on niin pieni. Mutta nyt voin jo tässä alkuvaiheessa selventää, että tuo VV ei tarkoita VaihdeVuosia (kuten sitäkin ehdotettiin), vaan VuorotteluVapaata.

Nimittäin, meitsi jää lopultakin ja vihdoinkin sille vuosikausia toivomalle vuorotteluvapaalle! JEEE! Muutama harmitus, eli en saanut sitä jaetuksi kahdelle vuodelle (kuten lain mukaan olisi oikeus) enkä kahdessa jaksossa (kuten lain mukaan olisi oikeus) enkä ensi vuonna alkamaaa (kuten lain mukaan olisi oikeus). Mutta sain kuitenkin!

Itse asiassa minulle tuleekin äkkilähtö ja VV alkaa jo joulukuun puolivälissä! Kyllä todella olen ansainnut sen! Todellakin odotan sitä! Ja minulla on muutama suunnitelma sen varalle! Ensinnäkin, aion nukkua pari kuukautta!

Sitten annan aikaani äidilleni, jota rakastan niin paljon ja koen, että nyt on minun aikani näyttää omalla käytökselläni, miten iloinen ja kiitollinen olen siitä kaikesta, miten äitini ja jo ikiuneen nukkunut isäni minut kasvattivat ja mitä antoivat elämäni eväiksi! Olen halunnut tämän mahdollisuuden! Luovun jostain, mutta arvotan tämän nyt tärkeimmäksi elämässäni. Olen isän kuoleman jälkeen viettänyt äitini kanssa kerran kuussa yhden viikonlopun ja sen lisäksi tietenkin paljon, paljon. Se on vienyt aikaa jostain muusta ja on tietyllä tavalla ja jossain määrin hieman uuvuttanutkin. Mutta nyt, nyt minulla on mahdolllisuus olla äitin kanssa virkeänä ja iloisena, ilman huolen häivää tekemättömistä kotitöistä, työhuolista, valmistelemattomista opetuspaketeista ja tuntien suunnittelusta. JEEE!!!

Olen aina pyrkinuyt siihen, että yritän elää maksimaalisen hyvää elämää. Aina en siihen ole päässyt, en läheskään, mutta nyt siihen on mahdollisuus!

JEEE!!! Iloitkaa kanssani, te kaksi uskollista lukijaani!

Mamman pojat!

Harvemmin sitä tulee iloittua siitä, että oman kasvatuksen tulosten päät kumisevat tyhjyyttään. Mutta tällä kertaa iloitsen! Toki tiedätte, te kaikki arvoisat lukijani, että minulla on kurpitsaviljelmä. Rehellisenä ja vaatimattomanan viljelijänä voin toki paljastaa, että en ole ihan pro vielä kurpitsankasvattajana, mutta eipä paljon puutukaan. Eli joitakin, mielestäni melko pieniä asioita,  tarkistelen vielä netistä. Kuten tällä kertaa sen, että mistä hemmetistä sen tietää, milloin kurpitsa on kypsä.

Sen kuulemma tietää siitä, että kun koputtaa kurpitsan kylkeä, se kumisee kuten tyhjä tynnyri. Ei muuta kuin viljelmille ja koputtelemaan. Homma osoittautuikin tosi simppeliksi. Kopautin pari kertaa kurpitsaa ja se kumisi tyhjyyttä sellaisella kuminalla, että oitis herahti vesi kielelle, kun muistelin viime syksyn hilloja.

Huomaa tikkuaski

Olin tyytyväinen siihen, että olin osannut likvitoida kurpitsan, jolla ei olisi ollut riittävästi kasvunmahdollisuuksia. Valinta oli vaikea, mutta luonnon kiertokulku ja valinnat ovat armottomia; parempi kaksi pulskaa kurpitsaa kuin kolme pientä! Kun siis poistin  lonkerossa (huom! kollegalle tiedoksi: ei sellaisessa lonkerossa...) kasvaneen toisen kurpitsan, jäi elintilaa sille jäljelle jääneelle.

Peiton alla

Ja nyt sitten alkaa uusi rumba, eli meikäläisen pulskat ja potrat pojat eivät taatusti palele. Kävin juuri laittamassa niille - kaiken varalta - peiton päälle. Yöllä saattaa olla kuitenkin alle 10 astetta lämpöä! Koirani Vili, joka nykyisn on täysin lumoissani, on tietenki innolla mukana kasvattamassa kurpitsoja. Monesti Vili tuo mukanaan oman mittausvälineensä. Minun tulitikkuaskini  lisäksi. Joku teistä saattaa ajatella, että ei tuo kurpitsa nyt kovin kummoiselta näytä. Ainakin jos sitä vertaa Viliin. Mutta voin todeta, että olen tänä vuonna jo moninkertaistanut viime vuoden satoni. Että siihen malliin..

Nam!

Suuri kurpitsa!

Tyttö antoi lainaan Tony Dunderfeltin " Ilon psykologia"-kirjan. Lukaisin sen eilen ja tänään kertasin muutamia asioita. Ei siksi, ettenkö osaisi olla luonnostaan iloinen, vaan siksi, että en muistanut kaikkea lukemaani. Niin tai näin, illemmalla tuosta opuksesta oli kyllä hyötyä. Mutta sitä ennen pari sanaa viljelijän arjesta.

Olin viettämässä mökillä viimeistä vapaata viikonloppua ennen töitten alkamista. Sää suosi, kuinkas muuten! En tehnyt mitään töitä - oikeesti!!! Siinä sitten kävin kasvimaalla katsastamassa kurpitsaviljelmiäni ja huomasin, että sielläkin on tulossa yksi keltainen pallo Vilin odottaessa innoissaan sen kasvamista. Nimittäin, ennen mökille lähtöä tarkastin kotipihan kurpitsaviljelykseni. Kaupungissa viljelykseni on kaksinkertainen, eli istutin peräti kaksi kurpitsantainta keväällä kasvulavaan. Olen panostanut tänä vuonna kurpitsanviljelyyn. Mutta en tiedä riittääkö taitoa.

Nimittäin, lannoitin mullan aika topakasti kanankakkelilla. Kasasin sitten mullan keoksi koska olen lukenut, että kurpitsa viihtyy korkealla tunkiolla. No tunkiota en saanut kyhättyä millään ja kun muistelin lukemiani Tenavia tarkemin, niin ei ne Epun odottamat suuret kurpitsat kasvaneet millään tunkiolla vaan ihan tasamaalla. Tein itselleni sellaisen variaation, että laitoin kasvulavalle toiseen nurkaan toisen ja vastaavasti toiseen nurkkaan toisen taimen. Pyysin kauniisti, että olisi tosi hienoa jos saisin tehdä tänä syksynä ihan enemänkin sitä ihanaa kurpitsahilloa, jota minulta himoitaan. Peittelin kurpitsantaimet harson alle ja koko kesäkuun hyysäsin niitä sään mukaan; harso päälle, harso pois.

Sitten kuvioihin astui naapurin ärsyttävä kissa, jonka takia jouduin ympäröimään kurpitsapenkkini verkkoaidalla. No kurpitsat eivät tykänneet tästä vapaudenriistosta lainkaan, vaan alkoivat kasvattaa heti lonkeroitaan verkon ulkopuolelle, aidan yli siis. Olen sanout kaksi kertaa sen saamarin katin omistajille (itse asiassa kissanretaleita on kaksi), että kissan on parasta pysyä omassa pihassa, mutta ei auta. En ole alentunut Karjalaisessa käytävään kissa-keskusteluun, mutta toivoisin, että naapureilta löytyisi sen verran älliä, että he ymmärtäisivät, että olisi jopa vaarallista syödä elintarvikkeita, jotka ovat kasvaneet kissanpississä. Kanankakka on sentäs eri tuote! Mutta eivät ole järjen jättiläisiä meikäläisen naapurit, ei!

Kanankakasta hurmioituneena kurpitsani ovat kasvaneet valtavasti. Verkkoaitaan tympääntyneinä ne ovat siis ujuttaneet lonkeroitaan aidan yli jopa punaviinimarjapensaaseeni. Sen lisäksi ne ovat tehneet valtavasti kukkia, joista sitten olisi kasvettava niitä herkullisia kurpitsoita. Mutta jopa minä, jolla on sentäs jonkinlainen kokemus niiden viljelystä, ymmärrän, että olisi aivan mahdotonta, että jokaisesta kukasta oikeasti tulisi kurpitsa (saisin yli 30 kurpitsaa).

Joka tapauksessa, soittelin neuvoja sukulaisilta ja sainkin oivan sellaisen, eli kotiin päästyäni menin oitis napsimaan liiat kukinnot pois. Kotoa lähtiessä penkkiin jäi kaksi kurpitsaa, joista toinen oli nyrkinkokoinen ja toinen roikkui verkkoaitaan takertuneena ilmassa. Laitoin silloin alustan maassa olevan kurpitsan alle ja kastelin molemmat taimet huolella ennen kuin häivyin.

Ja nyt päästään varsinaiseen asiaan!!!

Voi pientä!

Nimittäin, kurpitsa oli kasvanut kaksinkertaisesti viikonlopun aikana!!! Voi mikä riemu ja ilo! Tuntui melkein (korostan sanaa melkein) siltä kuin silloin, kun sain vauvan. Ja sitten toisen. Ja kolmannen. Ja eikös vielä neljäskin tullut maailmaan! Korostan siis todella sitä, että en vertaa kurpitsaa nyt mitenkään noihin ihastuttaviin perijöihini, mutta silti sydämessä tuli joku takauma. OMA kurpitsa! Oma KURPITSA!

Ja kun pääsin köynnösviidakon poikki tarkastelemaan kasvustoa lähemmin, niin eikös siellä odottanut toinenkin yllätys! Nimittäin, kurpitsa oli tehnyt vielä kaksi uutta hedelmää! Laitoin oitis molemmille laudanpalat alle, että ne pysyisivät puhtaina. Se yksi pieni kurpitsapalleroinen, joka roikkui aidassa kiinni, ei ollut paljon kasvanut - saamarin kissa!!! Yritin laskea aitaverkkoa, mutta varmaan ensi yönä katti luikahtaa asioilleen penkkiin! Jos hedelmä kasvaa painoa, niin se varmaan katkeaa varresta. Olisikohan minun laitettava sankko sen alle?!

Mamman pienoiset!

Kurpitsani ahkerasta viikonlopun kasvurynnistyksestä toipuneena kannoin koko perheelle heti kannutolkulla vettä ja kävin jo etsimässä harsot. Nimittäin, mistäs sen tietää, milloin tulee ensimmäiset hallayöt. Ja nyt sitten odottamaan sitä suurta kurpitsaa!!! JEEE!

Ai niin se Ilon psykologia. Menin sitten autotalliin ja huomasin, että se oli kuin hävityksen kauhistus. Ajattelin positiivisesti, että minulla on terveet kädet ja voin siivota sen. Sen sijaan, että olisin mennyt valittamaan asiasta henkilölle, jonka tavarat olivat hujan hajan tallissa! Tuumasta toimeen vaan! Sinne menivät kaikki sellaiset tavarat, jotka minusta NÄYTTIVÄT tarpeettomilta. Että viuh vaan!

ryjö rshyi?

Tässä vaiheessa kannattaa mainita kaikille tietämättömille sieluille, että tätä ei todellakaan ole kirjoittanut eräs nimeltä mainitsematon kollegani, joka ajatteli siirtyä viininjuonnista (hillitystä sellaisesta toki) kurkon (no kai nyt puoli litraa voi juoda ensikertalainenkin??) juontiin. Vaan otsikon kirjoitin itse - kuten yleensäkin - aivan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vaikka sitä ei ihan heti uskoisi.

Kurkohan on omasta mielestään "suomalainen, mutkaton lonkero, joka maistuu raikkaalta ja nautitaan yksin, kaksin tai isommassakin seurassa". Kurkon rasvapitoisuus ja suolapitoisuus on täydet nollat, joten juoma sopii myös sellaiselle, joka pitää terveellisistä elämäntavoista kiinni. Energiaa siinä on vain 40 kcal desissä, eli 200 kcal sellaisessa tölkissä, minkä kyseinen em. kollega hörppäsi ihan palan painikkeeksi yhteisen virkistäytymisillan kunniaksi. Kello oli tuolloin 15.00...

Sen sijaan valkoviini, jota kyseinen kollega siis rystää illat pitkät (no ei tosissaan),  enegiapitoisuus vaihtelee 50 - 170 kaloriin desissä. Ja koska kyseessä on sisäpiirin juttu, mennään sitten asiaan.

Eli meikäläinen osti siis uuden kännykän, jonka kaikki lähipiiriläiset ovatkin huomanneet. Ja nimenomaan siitä, että äidinkielen taitoni näyttäisi alenevan suoraan samassa suhteessa kuin uuden kännykän käyttöni lisääntyy. Kirjoitan paljon tekstareita, koska en jaksa soitella ja se on muutenkin halvempaa. Lisäksi käytössäni on nykyisin WhatsApp eli saan laitella vaikka miljoona tekstaria ilmatteeksi. Jos olisi vaan asiaa. Tärkeintä on se, että valokuvien lähettäminen sujuu whatsapilla myös ilmaiseksi.

No ongelma tulee siitä, että kosketusnäyttöpuhelimissä kirjoittaminen on mielestäni paljon hankalampaa kuin vanhanmallisissa näppäinpuhelimissa. Enkä tarkoita nyt kuitenkaan ihan seinäpuhelinta sentään!! Kun yritän näppäillä pulskilla sormillani tekstiä, niin käy kuten tuossa otsikossa. Kirjoitin ihan selvästi "etkö tajuu?" mutta sormet hipaisivatkin vierekkäisiä kirjamia. Niinpä sitten vastaanottajat pohtivat kryptisiä tekstejä ja miettivät, että mitähän tälläkin viestillä nyt tarkoitetaan.

No sitten pitää vaan käyttää sitä logiikkaa. Pitää osata tulkita lauseyhteydestä, mitä jokin oudonnäköinen sana voisi tarkoittaa. Niin en voi ymmärtää, onko se niin vaikeeta?! Olen tehnyt empiirisisen tutkimuksen muutaman henkilön keskuudessa (kyseessä on luotettava otanta) ja tullut siihen johtopäätökseen, että mitä nuorempi tekstaaja on, sen vähemmän hänellä on kirjoitusvirheitä (eikä se johdu siis äidinkielen tunneista), mutta vastaavasti sitä vähemmän loogiikkaa ymmärtää toisen lähettämää tekstiä. Ja mitä vanhempi tekstaaja on, sitä enemmän hänellä on kirjoitusvirheitä (vaikka olisi ollut 10 äikästä), mutta vastaavasti sitä enemmän hänellä on logiikkaa tulkita hämäräperäisimmätkin viestit. Ja sen lisäksi, nuoremmilla on ohuemmat sormet.

Ja tarkennan vielä tuohon loppuunn, että jos minulta saa sellaisen tekstarin, mistä ei nyt oikein saa selvää, niin se johtuu nimenomaan siitä, että sormet on isot!

Hmph!

Ja taas me maalataan!

Heti kun olin toipunut kesämökin aitan maalauksesta, lähdin auttamaa ystävää hänen kesämökkinsä maalauksessa. Silmä silmästä, hammas hampaasta ja apu avusta - kuten me vanhat latinistit rennosti sanomme suomenkielellä, koska emme muista enää sanontaa latinaksi! Summa summarum, olen edelleen muutaman tuhat tuntia velkaa työaputunteja...

Olimme aloittaneet maalausurakan jo edellisenä vuonna harjaamalla teräsharjalla maalattavat pinnat ja tänä kesänä maalasimme mökin kokonaan loppuun. Itse en osallistunut muiden lomakiireideni takia smyygien maalaukseen, mutta hyväthän noista oli tullut. Tällä kertaa urakkana oli sitten maalata saunamökki kokonaan sekä navettaa niin paljon kuin maalia riittäisi.

Ilma ei ollut yhtään viilentynyt, joten kiirettä piti ettei maali olisi jähmettynyt jo siveltimeen. Siitä selvisi heiluttamalla pensseliä ahkerammin! Työ sujui rattoisasti, sillä toisen maalikerroksen vetäminen on aina kevyempää. Saunamökin harkkoon olivat ampiaiset tehneet pesän ja jouduimme turvautumaan kemiallisiin aseisiin, jottei itselle olisi tullut lähtöä Tikkamäelle. Niinpä meikäläinenkin, kaikkien turhien kemikaalien vastustaja, suihkutteli surutta KILLERiä ampparipesään. Sitten keksin tunkea pesään paperitollon, jotta loput tukehtuisivat hapenpuutteeseen. Tässä näkee todellisen ympäristöasenteeni, mikä on realistinen - ihminen ennen ampiaista!

Navetan maalausta olimme ideoineet jo keväästä ja kerran pätkähti päähän, että vanhasta lantaluukusta voisi ideoida pelargoonille kauniin ikkunakehikon. Kun saunamökki oli valmis, lähdin tekemään smyygejä lantaluukulle. Eikä mitään mittoja tarvinnut ottaa, siinä vaan silmämäärin tsuumailin lautojen pituudet ja aloin sahaamaan. No, vanha navetta on peräisin 1920-luvulta ja sen tietää, että ei silloinkan ihan vatupassiin ole rakennettu. Niinpä yksi hirsi pylskötti viitisen senttiä ulompana kuin muut. Ekana tuumaltuani tulin lopputulokseen, että kyseessä on tilataideteos eikä mikään smyygien MM-kisojen palkintopallia tavoitteleva rakennelma...

Maalaamaton parka!

Tässä mökkeröinen vielä alkuperäisasussaan! Kyllä näkee, että maalia kaivataan pintaan! Lantaluukkua ei meinaa oikein erottaa mutta siitä on kuitenkin aikoinaan mätetty muutama vuosikymmen ehtaa lehmänlantaa.

Maalausurakkaa haittasivat hieman ne miljoona paarmaa, joita kiinnosti kovasti moinen puuha. Ihmekös tuo; pöhkö kaupunkilainen ilmestyy sutimaan lantaluukun seinää melko vähissä tamineissa ja hiilidioksidia on tarjolla runsain määrin. Ja sekös herättää sekä itikoitten, myös parmojen innostuksen. Paitsi itikoita ei ollut paikalla ensimmäistäkään?!

No, jos se ei noista kuvista nyt jotenkin aukene niin voin toki vaatimattomasti itekin todeta, että mikäli on tarvista jossain pihasuunnittelussa tai muussa tuunaamisessa, niin varmaankin saattaisin olla oikea henkilö, johon kannatta otta yhteyttä...



Pullistan vatsaa tahallaan!!!

Voih miten sievä!

Lomapuuhasteluja

Meikäläistä on lomasäät suosineet! Harvoin on ollut yhtäjaksoisesti tällaista hellettä ja kaunista paistetta! Mutta nyt on ja siitä kannattaa nauttia. Asiasta voi myös oppia. Minä olen opinut sen, että meikäläinen ei pärjäisi missään etelän rantakohteessa. Syitä on useita, mutta yksi suurin on se, että minulla on vielä opettelemista laiskottelun taidossa. Ja korostan tässä kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi, että laiskottelu sanana ei ole tarkoitettu mitenkään negatiiviseksi. Päin vastoin, olen todella surullinen siitä, että minulta puuttuu tuo laiskottelun jalo taito. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa rennosti ja olla vaan! No, kai minullakin nyt jotain pientä puutetta voi olla! Toki mietin sitä, että kuka ne hommat sitten tekee???

Lomallakin on siis oltava jotain puuhaa. No, tämähän onnistuu mainiosti, koska lähipiiri ja tulevat perilliset (tyttöä lukuun ottamatta) ovat oivaltaneet, että mamman nykyistä taitotasoa laiskottelun suhteen kannattaa pitää yllä.

Niinpä lomalla olen tehnyt muutaman pienen askareen: vietin lomaa äitinin kanssa muutaman päivän, hain puita muutaman kuorman (pitää vielä sahata ne ja kantaa liiteriin - mutta vielä on lomaa jäljellä), pyöräilin viikon Kuusamossa, siivosin asunnon, sulatin molemmat pakastimet, pakastin mansikat ensi talvelle, pesin pyykkiä (useasti), pesin (melkein) kaikki matot, siivosin kesämökin, tein virvelitelineen, järjestelin liiterin, tuunasin aitan, kaivoin ojaa sähköjohdolle, leikkasin nurmea (useaan otteeseen), kävin kalalla, uin, snorklasin (meinasin tukehtua kun en ymmärtänyt, että snorklatessa hengitetään suun kautta), luin Lars GW Perssonin uusimman kirjan (ja pari muuta) ja maalasin, maalasin ja vielä hieman maalasin.

Huh, eipä ole itse asiassa mikään ihme, että minulla on ollut jonkinasteinen pieni hiki (ei kuitenkaan haiseva...) koko ajan. Etenkin kun ottaa huomioon, että suurinta osaa noista hommista minun ei olisi tarvinnut tehdä yksin tai puoliksikaan yksin, jos elettäisiin tasa-arvoisessa maailmassa. No, toki olen saanut apuja ja etenkin tyttäreni on kunnostautunut asiassa. Mutta olen silti tyytyväinen, sillä edellä mainituista askareista näkee, että meitsillä on vielä paristot kunnossa tai olisiko parempi - litiumakut latingissa.

Tuossa alla on kuvasarja siitä, miten amatöörit saavat tuunattua vanhasta uutta. Tyttö sai idean, että aittaa voisi piristää maalamalla seinät. Lisäksi hän itse sattui olemaan paikalla, joten tuumasta toimeen! Ostettiin halvinta maalia (virhe!), raahattiin kalusteet pihalle, harjattiin seinät hämähäkinverkoista (käsityseroja harjauksen laadusta!), suojattiin lattia ja eikun sutimaan. Sillä sitä se nimenomaan oli. Ulkona oli jotain 30 plussan puolella ja aitassa vielä muutama aste sen päälle. Ekan maalikerroksen jälkeen tuli takauma vessan katon maalauksesta.

Selvästi näki, että tyttö on saanut verenperintönä työergonomisen taidon kehon käyttöön. Arvoisa lukijani - huomaa kyykistysasento alaseinää maaltessa. Myös ranne on suorassa suhteessa siveltimeen. Ehkä pientä kehittämistä niskan kohdalla, eli niska suoraan ja silmillä seuraten pensselin vetoa.

Sitten uitiin ja huilittiin ja mentiin vetämään toinen kerros. Kolmatta ei viitsitty (maali olisi loppunut kesken). Ja tosi hienolta näyttää!!! Kyllä nyt kelpaa nukkua!



"Hiirulaisen hieno maja...

oli pieni kenkäraja. Siellä hiirulainen eli, pienoisiaan paimenteli. Antoi maitoa ja pullaa, lauloi illoin tuutilullaa." Näin runoili vuonna 1958- siis ei itse asiassa kovinkaan monta vuotta sitten - Martti Haavio. Muistan tuon runon kuin eilisen päivän, sillä meillä oli lapsuudenkodissa Haavion keltakantinen pieni runokirja. Mutta ajat ovat muuttuneet, eivät ole hiirulaisetkaan enää kuten tuo Haavion pieni hiirulainen!

Kuten te kaikki kahden käden sormiin mahtuvat lukijani tiedätte, meikäläinen on varsinainen sisustussuunnittelija. Löytyy referenssiä; vaikkapa se ystäväni ulkohuussi, joka on siis nykyisin nimeltään cuvette de toilette dehors, joka vastaa paremmin sen design-tasoa! No tämän oli tajunnut myös pieni hiirulainen, joka asustelee jossain mökin nurkilla. Ja tekin varmaan tajusitte, että meikäläinen, luettuaan ensin kolme surkeaa vuotta kolmen eri opettajan johdolla ranskaa lukiossa, on jäänyt kielitaidossa tasolle, jolla ei todellakaan voi ylpeillä. Tu sais!

Talvella puusavotassa huomasimme, kun pieni hiirulainen piipersi lumihangessa nälissään. Hellyydentunnossa kävimme tietenkin laittamassa pari piparia kannon päälle ja seurasimme, miten se raahasi niitä koloonsa. VIRHE!!! Eipä arvattu, millainen röyhkimys tästä mukamas säälittävästä hiirulaisparasta tulisi. Ekana se tietty pyöräytti sen pienokaisparven itselleen ja syötteli sitten niille piparit. Sen jälkeen se kuvitteli, että myös mökistä löytyvät ruokamurut kuuluvat sille.

Nimittäin, keväällä mökkiin alkoi ilmestyä käyntien välissä pieniä papanoita, joita tämä hiirulainen jätti jälkeensä. Hiirulaisten aivot ovat pienet eikä sillä tietenkään riittänyt älliä, että se olisi hävittänyt todistusaineiston. Varauduimme kuitenkin ryöstöretkiin ja olimme laittaneet kannet kaikkiin ruokapurkkeihin. Vilin ruokakupin päälle laitoin huolellisesti alumiinifolion, sillä oletin, että sen pienet etuhampaat kirskahtavat ikävästi folioon ja se jättäisi ropelot rauhaan.

Toisin kävi! Eikö tämä rontti ollut ovelasti saanut siirrettyä folion syrjään ja raahannut kaikki (!) ropelot omaan pesäänsä! Vili ei ollut asiasta moksiskaan, sillä sille oli korvaukseksi syötettävä makkaraa... Tämä ei ollut edes ensimäinen kerta, kun hiiret ryöstävät Vilin ruuat. Siitä kerrottu tarina on Ensimmäinen murhani.

Kyllä huomaa, että meitsi on kesälomalla, sillä jo nyt päästään varsinaiseen asiaan. Sen lisäksi, että hiirulainen röyhkeästi ryösti Vilin ruuat sisältä, se oli käynyt puremassa ja varastamassa ulkohuussin hienosta matosta loimilangoista solmitut hapsut. JA sen lisäksi nakertanut neliönmuotoisen palan varsinaista punaista mattoa??! Kuten kuvasta näkyy, maton hapsutkin ovat kadonneet. Mutta sen verran on annettava tunnustusta hiirulaiselle, että on se hemmetin tarkasti tuon palan nakertanut!!

Hiirulainen tietty, maha pulleana päätti vielä piristää oman pesänsä ilmettä mutta rajansa kaikella. Nimittäin, nyt lähtee hiirulainen! Minä muistan toisenkin runon, se alkaa näin: "Hanki taloon 42, pistä..."

Vielä tarkemmin runoon perehdyttyäni eli juuri nyt tajusin, että ei tuo Haavion hiirulainen tainnutkaan kovin paljon poiketa nykyhiiristä. Itse asiassa se onkin ollut näiden nykygangstojen esi-äiti. Hitostako se sitä maitoa ja pullaa  olisi muuten saanut?!